Ruokolahden leijona iski yhteiskunnan ytimeen

Melko tasan 30 vuotta sitten, 23. kesäkuuta 1992, muuan met­sä­työn­joh­ta­ja kohtasi suureksi häm­mäs­tyk­sek­seen naa­ras­lei­jo­nan tai­mik­koau­keal­la Etelä-Karjalan Ruokolahdella. Pari päivää myöhemmin koh­taa­mi­ses­ta uuti­soi­tiin kautta maan, ja kan­sal­li­nen ilmiö nimeltään Ruokolahden leijona oli syntynyt. 

Vaikka leijonan ole­mas­sao­los­ta kiis­tel­lään yhä, moni muistaa tapauksen lähinnä koomisiin mit­ta­pui­hin pai­su­nee­na mätäkuun juttuna, jolla pai­kat­tiin kesän vähäistä uutis­tar­jon­taa. Otsikoiden puute ei silti yksinään riitä selit­tä­mään, miksi pai­kal­li­sis­ta lei­jo­na­ha­vain­nois­ta tuli niin mer­kit­tä­vä val­ta­kun­nal­li­nen puheenaihe. 

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na Ruokolahden leijona on anomalia, eli ant­ro­po­lo­gi Mary Douglasia lainaten ”ainetta väärässä paikassa”. Se muis­tut­taa myös myyttistä vei­ja­ri­hah­moa eli tricks­te­riä, joka normeja rik­ko­vil­la ede­sot­ta­muk­sil­laan tuo yhteis­kun­nan kätketyt rakenteet näkyville ja asettaa ne naurunalaisiksi. 

Itä-Suomen metsissä samoil­leen leijonan ede­sot­ta­muk­set pal­jas­ti­vat ris­ti­rii­tai­sia, jopa absurdeja piirteitä Suomen valtiosta ja yhteis­kun­nas­ta. Sen tarinasta tuli uskottava ja kiin­nos­ta­va, koska se istui täy­del­li­ses­ti oman aikansa ja paikkansa olosuhteisiin. 

Leijona esi­mer­kik­si hämärsi elävän eläimen, valtion omai­suu­den ja kan­sal­li­sen symbolin välisiä rajoja. Antropologi Yuka Suzuki muis­tut­taa, että usein se mikä rivi­kan­sa­lai­sel­le näyt­täy­tyy villinä luontona, on lop­pu­pe­leis­sä jonkun, yleensä valtion, omistamaa ja tiukasti sää­te­le­mää raaka-ainetta – kuten riistaa ja metsää. Leijonan asema Suomen lain­sää­dän­nös­sä oli kuitenkin epävarma, minkä vuoksi asiaa puitiin kolmessa eri minis­te­riös­sä. Kun lain­sää­dän­nöl­li­siä esteitä ei ilmennyt, se pää­tet­tiin ampua yleisen tur­val­li­suu­den nimissä.

Kansa ei ollut samaa mieltä. Mielipidekirjoituksissa ja kyse­lyis­sä leijona nähtiin pikem­min­kin kan­sal­li­se­na omai­suu­te­na, mitä puolsi eläimen läsnäolo Suomen vaa­ku­nas­sa. Vanha kris­ti­nus­koa ja rohkeutta ilmaiseva symboli yhdistyi nyt kan­sal­lis­ro­mant­ti­seen luon­to­sym­bo­liik­kaan, kun leijonia ilmei­ses­ti tavat­tiin­kin Suomen luonnossa. Joillekin Elviksi nimetty leijona näyt­täy­tyi itse kan­sa­kun­nan ruu­miil­lis­tu­ma­na: ”Kansalliseläimen ampuminen on kuin ampuisi Suomen,” eräässä kir­joi­tuk­ses­sa todettiin. Valtio taipui paineen alla, ja päätti selvittää vaih­toeh­toi­sia toimenpiteitä. 

Leijonaa ei kui­ten­kaan saatu enää kiinni. Jotkut arvelivat sen lähteneen kokei­le­maan geo­po­liit­ti­sia rajoja Suomen ja Venäjän välillä. Suosituimman teorian mukaan itä­naa­pu­ris­ta se oli alkujaan tullutkin, sir­kuk­ses­ta karan­nee­na. Myöhemmin on epäilty, että Venäjällä tuolloin eletty lama olisi vai­kut­ta­nut leijonan lopul­li­seen kohtaloon, sillä nälkäiset sotilaat olivat kuulemma ampuneet ja syöneet sen.

Myyttien vei­ja­ri­hah­mot kylvävät kaaosta, mutta uudis­ta­vat samalla myös asut­ta­maan­sa yhteisöä. Näin ne toimivat myös sen suo­je­li­joi­na. Ruokolahden kunnan suhteen vei­ja­ri­lei­jo­na on täyttänyt vel­vol­li­suu­ten­sa hyvin: sen har­ha­ret­ki pai­kal­li­sis­sa metsissä teki siitä kunnan maskotin, jonka tarinaa on vuosien ajan hyö­dyn­net­ty alueen mark­ki­noin­nis­sa. Sen kunniaksi on myös sävel­let­ty humppa, tehty kesä­teat­te­ri­näy­tel­mä ja pys­ty­tet­ty näyttävä patsas kunnan keskustaa vartioimaan.

Ruokolahden leijona osoittaa, että odot­ta­ma­ton, näen­näi­sen vähä­pä­töi­nen tapahtuma voi sopivissa olo­suh­teis­sa muuttua kult­tuu­ri­ses­ti ja his­to­rial­li­ses­ti merkittäväksi.

  1. Douglas, Mary 2000 [1966]. Puhtaus ja vaara – ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino
  2. Hurn, Samantha 2017 (toim.). Anthropology and Cryptozoology: exploring encoun­ters with mys­te­rious creatures. Lontoo: Routledge
  3. Kilpi, Timo 2007.  Ilta-Sanomat 75 v. — Uutisia, historiaa ja puhee­nai­hei­ta. WSOY 
  4. Laitinen, Päivi 2021. Outojen otusten jäljillä – tut­ki­mus­ret­kiä lumi­mies­ten, vesi­hir­viöi­den ja muiden mer­kil­lis­ten olentojen maailmaan. Helsinki: Tammi
  5. Ortner, Sherry B. 1973. On Key Symbols. American Anthropologist 75 (5), 1338 – 1346
  6. Sahlins, Marshall 2004. Apologies to Thucydides: unders­tan­ding history as culture and vice versa. University of Chicago Press 
  7. Suzuki, Yuka 2007. Putting the Lion out at Night. Teoksessa Where the Wild Things Are Now: domes­tica­tion recon­si­de­red. Toim. Rebecca Cassidy ja Molly Mullin. Oxford: Berg
  8. Tammisto, Tuomas ja Heikki Wilenius 2021 (toim.). Valtion ant­ro­po­lo­gi­aa – tut­ki­muk­sia ihmisten hal­lit­se­mi­ses­ta ja vas­ta­rin­nas­ta. Helsinki: SKS

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTM, on ihmisten ja muiden elävien olentojen välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostunut tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan tulvahyttysten ja niiden torjunnan vaikutuksia yhteisöelämään Keski-Ruotsissa.  

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kaahailu – puhekielellä tafheet – muutti ajoittain Saudi-Arabian pääkaupunki Riadin keskustan pääkadut kilparadoiksi, joiden varsilla poikien ja nuorten miesten joukot seurasivat uhkarohkeita ajoesityksiä.

Miten puut kietoutuvat osaksi arkeamme tänä päivänä? Antropologi Kaisa Vainio kertoo ihmisten ja yksittäisen puiden välisiin suhteisiin kohdistuvasta tutkimuksestaan ja Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Tuomas Juva valottaa suomalaisten monipuolista metsähistoriaa.

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.