Ruokolahden leijona iski yhteiskunnan ytimeen

Melko tasan 30 vuotta sitten, 23. kesäkuuta 1992, muuan met­sä­työn­joh­ta­ja kohtasi suureksi häm­mäs­tyk­sek­seen naa­ras­lei­jo­nan tai­mik­koau­keal­la Etelä-Karjalan Ruokolahdella. Pari päivää myöhemmin koh­taa­mi­ses­ta uuti­soi­tiin kautta maan, ja kan­sal­li­nen ilmiö nimeltään Ruokolahden leijona oli syntynyt. 

Vaikka leijonan ole­mas­sao­los­ta kiis­tel­lään yhä, moni muistaa tapauksen lähinnä koomisiin mit­ta­pui­hin pai­su­nee­na mätäkuun juttuna, jolla pai­kat­tiin kesän vähäistä uutis­tar­jon­taa. Otsikoiden puute ei silti yksinään riitä selit­tä­mään, miksi pai­kal­li­sis­ta lei­jo­na­ha­vain­nois­ta tuli niin mer­kit­tä­vä val­ta­kun­nal­li­nen puheenaihe. 

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na Ruokolahden leijona on anomalia, eli ant­ro­po­lo­gi Mary Douglasia lainaten ”ainetta väärässä paikassa”. Se muis­tut­taa myös myyttistä vei­ja­ri­hah­moa eli tricks­te­riä, joka normeja rik­ko­vil­la ede­sot­ta­muk­sil­laan tuo yhteis­kun­nan kätketyt rakenteet näkyville ja asettaa ne naurunalaisiksi. 

Itä-Suomen metsissä samoil­leen leijonan ede­sot­ta­muk­set pal­jas­ti­vat ris­ti­rii­tai­sia, jopa absurdeja piirteitä Suomen valtiosta ja yhteis­kun­nas­ta. Sen tarinasta tuli uskottava ja kiin­nos­ta­va, koska se istui täy­del­li­ses­ti oman aikansa ja paikkansa olosuhteisiin. 

Leijona esi­mer­kik­si hämärsi elävän eläimen, valtion omai­suu­den ja kan­sal­li­sen symbolin välisiä rajoja. Antropologi Yuka Suzuki muis­tut­taa, että usein se mikä rivi­kan­sa­lai­sel­le näyt­täy­tyy villinä luontona, on lop­pu­pe­leis­sä jonkun, yleensä valtion, omistamaa ja tiukasti sää­te­le­mää raaka-ainetta – kuten riistaa ja metsää. Leijonan asema Suomen lain­sää­dän­nös­sä oli kuitenkin epävarma, minkä vuoksi asiaa puitiin kolmessa eri minis­te­riös­sä. Kun lain­sää­dän­nöl­li­siä esteitä ei ilmennyt, se pää­tet­tiin ampua yleisen tur­val­li­suu­den nimissä.

Kansa ei ollut samaa mieltä. Mielipidekirjoituksissa ja kyse­lyis­sä leijona nähtiin pikem­min­kin kan­sal­li­se­na omai­suu­te­na, mitä puolsi eläimen läsnäolo Suomen vaa­ku­nas­sa. Vanha kris­ti­nus­koa ja rohkeutta ilmaiseva symboli yhdistyi nyt kan­sal­lis­ro­mant­ti­seen luon­to­sym­bo­liik­kaan, kun leijonia ilmei­ses­ti tavat­tiin­kin Suomen luonnossa. Joillekin Elviksi nimetty leijona näyt­täy­tyi itse kan­sa­kun­nan ruu­miil­lis­tu­ma­na: ”Kansalliseläimen ampuminen on kuin ampuisi Suomen,” eräässä kir­joi­tuk­ses­sa todettiin. Valtio taipui paineen alla, ja päätti selvittää vaih­toeh­toi­sia toimenpiteitä. 

Leijonaa ei kui­ten­kaan saatu enää kiinni. Jotkut arvelivat sen lähteneen kokei­le­maan geo­po­liit­ti­sia rajoja Suomen ja Venäjän välillä. Suosituimman teorian mukaan itä­naa­pu­ris­ta se oli alkujaan tullutkin, sir­kuk­ses­ta karan­nee­na. Myöhemmin on epäilty, että Venäjällä tuolloin eletty lama olisi vai­kut­ta­nut leijonan lopul­li­seen kohtaloon, sillä nälkäiset sotilaat olivat kuulemma ampuneet ja syöneet sen.

Myyttien vei­ja­ri­hah­mot kylvävät kaaosta, mutta uudis­ta­vat samalla myös asut­ta­maan­sa yhteisöä. Näin ne toimivat myös sen suo­je­li­joi­na. Ruokolahden kunnan suhteen vei­ja­ri­lei­jo­na on täyttänyt vel­vol­li­suu­ten­sa hyvin: sen har­ha­ret­ki pai­kal­li­sis­sa metsissä teki siitä kunnan maskotin, jonka tarinaa on vuosien ajan hyö­dyn­net­ty alueen mark­ki­noin­nis­sa. Sen kunniaksi on myös sävel­let­ty humppa, tehty kesä­teat­te­ri­näy­tel­mä ja pys­ty­tet­ty näyttävä patsas kunnan keskustaa vartioimaan.

Ruokolahden leijona osoittaa, että odot­ta­ma­ton, näen­näi­sen vähä­pä­töi­nen tapahtuma voi sopivissa olo­suh­teis­sa muuttua kult­tuu­ri­ses­ti ja his­to­rial­li­ses­ti merkittäväksi.

  1. Douglas, Mary 2000 [1966]. Puhtaus ja vaara – ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino
  2. Hurn, Samantha 2017 (toim.). Anthropology and Cryptozoology: exploring encoun­ters with mys­te­rious creatures. Lontoo: Routledge
  3. Kilpi, Timo 2007.  Ilta-Sanomat 75 v. — Uutisia, historiaa ja puhee­nai­hei­ta. WSOY 
  4. Laitinen, Päivi 2021. Outojen otusten jäljillä – tut­ki­mus­ret­kiä lumi­mies­ten, vesi­hir­viöi­den ja muiden mer­kil­lis­ten olentojen maailmaan. Helsinki: Tammi
  5. Ortner, Sherry B. 1973. On Key Symbols. American Anthropologist 75 (5), 1338 – 1346
  6. Sahlins, Marshall 2004. Apologies to Thucydides: unders­tan­ding history as culture and vice versa. University of Chicago Press 
  7. Suzuki, Yuka 2007. Putting the Lion out at Night. Teoksessa Where the Wild Things Are Now: domes­tica­tion recon­si­de­red. Toim. Rebecca Cassidy ja Molly Mullin. Oxford: Berg
  8. Tammisto, Tuomas ja Heikki Wilenius 2021 (toim.). Valtion ant­ro­po­lo­gi­aa – tut­ki­muk­sia ihmisten hal­lit­se­mi­ses­ta ja vas­ta­rin­nas­ta. Helsinki: SKS

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTM, on ihmisten ja muiden elävien olentojen välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostunut tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan tulvahyttysten ja niiden torjunnan vaikutuksia yhteisöelämään Keski-Ruotsissa.  

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Erityisesti viimeisen 10 – 15 vuoden aikana pakolais- ja siirtolaisaktivismin kentällä on entistä voimakkaammin tuotu esille valtionrajojen ja rajateknologioiden vahingollista ja syrjivää perusluonnetta. Myös monet tutkijat ovat liittyneet mukaan vaatimuksiin näiden rajojen kaatamisesta.