Muodonmuuttajat kertovat ihmistä ja eläintä koskettavista muutoksista

Ihmissusilla, nagua­leil­la ja muilla vas­taa­van­lai­sil­la muo­don­muut­ta­jil­la on tai­pu­mus­ta ilmaantua silloin, kun raja ihmisen ja eläimen välillä on järkkymässä.

Marraskuu 2018. Olen maa­seu­dul­la Oaxacan laaksossa Etelä-Meksikossa tekemässä etno­gra­fis­ta kent­tä­työ­tä mais­te­rin­tut­kiel­maa­ni varten. Tuttavani on kutsunut minut luokseen illa­nis­tu­jai­siin, jossa kerromme porukalla tarinoita pitkälle yöhön.


Jossain vaiheessa kes­kus­te­lu kääntyy sala­pe­räi­siin, kummiin koke­muk­siin. Tuttavani kertoo eri­koi­ses­ta lap­suus­muis­tos­taan.


Hän oli van­hem­pi­neen vie­rai­le­mas­sa suku­lais­ten­sa luona iltana, jolloin kuu paistoi laaksossa kirkkaana. Hänelle ja ser­kul­leen tuli vessahätä. Talossa ei ollut sisä­ves­saa, joten heidän oli suun­nat­ta­va vie­rei­sel­le pellolle tar­peil­leen.


Vähän matkaa kul­jet­tu­aan he näkivät jotain outoa. Pellolla liikkui joku. Kuunvalossa he erottivat miehen hahmon, joka lähestyi heitä vim­mai­sel­la vauhdilla. Näkyä säi­käh­täen he pistivät itsekin juoksuksi takaisin kotitaloa kohti. Matkaa oli vain vähän, mutta mies saavutti heitä. Kotitalon porttien lähes­tyes­sä he huusivat apua, ja juuri kun joku saapui avaamaan porttia, vil­kai­si­vat he vielä kerran taakseen.


Mutta miestä ei näkynyt. Sen sijaan he näkivät koiran. Koiran, joka nyt pyyhälsi heidän ohitseen, kadoten pimeyteen.


Se oli nagual”, hän sanoo. Muodonmuuttaja.


Kun myöhemmin palaan asun­nol­le­ni, on pilk­ko­pi­me­ää. Pysyttelen visusti tien valais­tul­la puolella enkä halua katsoa taakseni.

Täysikuu loimottaa kelmeänä pilven takaa.

Koiraksi muuttunut mies palaa mieleeni vuosia myöhemmin, kun käsiini osuu tie­to­kir­jai­li­ja ja his­to­rioit­si­ja Pekka Kilpisen teos Ihmissudet – asia­kir­jo­ja ja ker­to­muk­sia. Teosta lukies­sa­ni alan pohtia, kuinka muo­don­muut­ta­ja­ker­to­muk­sien välillä esiintyy usein häm­mäs­tyt­tä­vää yhden­mu­kai­suut­ta riip­pu­mat­ta siitä, missä päin maailmaa liikutaan.


Oli kyseessä sitten nagual, ihmissusi tai jokin muu ihmispeto, eläimiksi muuttuvat ihmiset muis­tut­ta­vat siitä, miten raja inhi­mil­li­sen ja muun­la­ji­sen maailman välillä on luon­nos­taan hatara.


Tarinat eläimiksi muut­tu­jis­ta eivät ainoas­taan tuo esiin tiet­tyi­hin eläin­la­jei­hin liitettyä sym­bo­liik­kaa. Ne myös havain­nol­lis­ta­vat eläinten toiminnan vai­ku­tus­ta ihmisten elämään. Niinpä ne ilmen­tä­vät ainut­laa­tui­sel­la tavalla oman aikansa ja paikkansa olo­suh­tei­ta: niin ympä­ris­tön kuin yhteis­kun­nan­kin kannalta.


Eläin­hah­mon omak­su­vien muo­don­muut­ta­jien tut­ki­mi­nen tarjoaa näin ollen keinoja tar­kas­tel­la ihmisen historiaa ja yhteis­kun­taa moni­la­ji­se­na koko­nai­suu­te­na, jonka muo­tou­tu­mi­ses­sa muun­la­ji­sil­la olen­noil­la on aktii­vi­nen rooli.


Mainit­ta­koon vielä, ettei kyseessä ole mikään yleis­maa­il­mal­li­nen käsite, vaan ver­tai­le­van tut­ki­muk­sen mah­dol­lis­ta­va kat­to­ter­mi hyvin moni­muo­toi­sil­le tapauk­sil­le, olen­noil­le ja ilmiöille. Muodonmuuttajista puhues­sa­ni tarkoitan juurikin eläin- ja ihmis­hah­mon välillä liikkuvia muo­don­muut­ta­jia, joita kutsutaan myös ihmispedoiksi.

Muodonmuuttajat muuttuvassa ympäristössä

Teoksessaan Monster Anthropology ant­ro­po­lo­git Yasmine Musharbash ja Geir Henning Presterudstuen kan­nus­ta­vat kol­le­goi­taan ottamaan hirviöt vakavasti: ei pelkkinä usko­muk­si­na tai ver­taus­ku­vi­na vaan olentoina, jotka ovat aktii­vi­ses­sa vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ympä­ris­tön­sä kanssa.


Kaksikon mukaan hirviöt ilmai­se­vat ympä­ril­lään tapah­tu­vaa muutosta reagoiden ja jopa vai­kut­taen siihen eri tavoin: esi­mer­kik­si pitämällä ihmiset poissa tietyistä paikoista tai hou­kut­te­le­mal­la heitä luokseen. Hirviöiden tut­ki­mi­nen voi siten paljastaa yhtä sun toista yhteis­kun­nas­sa ja ympä­ris­tös­sä tapah­tu­vis­ta muu­tok­sis­ta.


Tässä mielessä ihmis­su­den kaltaiset muo­don­muut­ta­jat ovat tyy­pil­li­siä hirviöitä. Se ei kui­ten­kaan tarkoita, että muo­don­muut­ta­jil­la olisi aina pahat mielessä. Joissakin kult­tuu­reis­sa eläimeksi muut­tu­mi­nen voi kuulua niin sha­maa­nien kuin met­säs­tä­jien­kin reper­tu­aa­riin, jolloin muo­don­muu­tok­sel­la on olen­nai­nen rooli yhteisön säi­ly­mi­sen kannalta. Euroopassakin tunnetaan tapauksia, joissa ihmis­su­det ovat toimineet yhtei­sön­sä suo­je­li­joi­na.


Lienee kuitenkin tur­val­lis­ta sanoa, että eläimiksi muut­tu­viin ihmisiin liittyy aina jon­ki­nas­teis­ta epäluuloa ja epä­var­muut­ta. Shamaaneja pelätään, sillä he voivat käyttää taitojaan myös pahan­te­koon niin halu­tes­saan. Eläimeksi muut­tu­val­le met­säs­tä­jäl­le voi tulla kiusaus kasvattaa voimiaan noituuden avulla, jolloin ihmisten ruok­ki­jas­ta tuleekin ihmisten saa­lis­ta­ja.


Yleensä muo­don­muut­ta­jat ovat pikem­min­kin arvaa­mat­to­mia ja moraa­li­ses­ti moni­tul­kin­tai­sia kuin yksi­se­lit­tei­sen pahan­tah­toi­sia. Paholaismaisissa muo­don­muut­ta­jis­sa näkyykin usein kris­ti­nus­kon vaikutus.

Nainen pitelee kasvojensa edessä peuraeläimen pääkalloa.

Muodonmuuttajat erottuvat useim­mis­ta muista hir­viöis­tä kuitenkin siinä, että niiden läsnäolo on erityisen lähei­ses­sä yhtey­des­sä ihmisten ja muun­la­jis­ten eläinten väliseen kans­sa­käy­mi­seen. Maailmalla tunnetaan eri­tyi­ses­ti karis­maat­tis­ten ja vaa­ral­lis­ten petoe­läin­ten hahmon omaksuvia ihmis­pe­to­ja: ihmis­susien lisäksi muun muassa ihmis­kar­hu­ja, ‑tii­ke­rei­tä, ‑leo­par­de­ja ja ‑haita.


Karis­maat­ti­suus on kult­tuu­ri­si­don­nais­ta, joten joukkoon mahtuu myös esi­mer­kik­si sian, pöllön ja koti­kis­san hahmoisia muo­don­muut­ta­jia.


Toisin kuin popu­laa­ri­kult­tuu­rin ihmis­su­det antavat ymmärtää, on eläin­hah­mois­ta muo­don­muut­ta­jaa yleensä vaikea erottaa sen luon­non­va­rai­ses­ta laji­to­ve­ris­ta. Usein pimeässä kohdatun eläimen todel­li­nen olemus selviää vasta jäl­ki­kä­teen jonkun tun­nis­taes­sa siitä muo­don­muu­tok­seen viit­taa­via piirteitä tai huo­ma­tes­sa, että juuri ammutun eläimen tilalla makaakin ihmis­ruu­mis.


Oudosti käyt­täy­ty­viä eläimiä on kautta aikain epäilty muo­don­muut­ta­jik­si. Ei siis ole ihme, että eläinten käyt­täy­ty­mi­seen vai­kut­ta­vat muutokset ympä­ris­tös­sä ja ihmisen eläin­suh­tees­sa voivat vaikuttaa myös muo­don­muut­ta­jien käyt­täy­ty­mi­seen.


Näin näyttää käyneen ihmis­susil­le Keski-Euroopassa. Pekka Kilpisen mukaan valtaosa Euroopan his­to­rial­li­ses­ta ihmis­susiai­neis­tos­ta on peräisin 1500- ja 1600-luvuilta. Osaltaan tämä selittyy noi­ta­vai­noil­la, jotka olivat tuolloin hui­pus­saan – eläimeksi muut­tu­mi­nen tai toisen sel­lai­sek­si tai­ko­mi­nen oli suh­teel­li­sen usein toistuva syytös noi­ta­oi­keu­den­käyn­neis­sä.


Samoihin aikoihin Keski-Euroopassa elettiin myös suuren met­sä­ka­don aikaa. Metsät hakattiin lähes kokonaan puu­ta­va­ran kysynnän kasvaessa ja väestön levit­täy­tyes­sä yhä syvem­mäl­le entiseen erämaahan. Ruokaa etsivät sudet toden­nä­köi­ses­ti hakeu­tui­vat yhä useammin ihmisten ilmoille, missä ne herät­ti­vät pelkoa ja vihaa piha­pii­ris­sä lii­kus­kel­les­saan ja kotie­läi­miä vahingoittaessaan.

Hehkuvasilmäinen, valkoinen susi metsän keskellä.

Susien vähe­ne­mi­nen ja lopulta katoa­mi­nen tietyiltä alueilta johti muu­tok­siin muo­don­muut­ta­jis­sa itsessään. Kilpinen huo­maut­taa, että esi­mer­kik­si Tanskassa ja Alankomaissa ihmis­su­den syrjäytti lopulta musta ja heh­ku­va­sil­mäi­nen ihmis­koi­ra – olento, joka muis­tut­taa kovasti edellä mainittua nagualia.


Varsinkin kau­pun­geis­sa koirat herät­ti­vät pelkoa hyök­käyk­sil­lään ihmisten kimppuun. 1800-luvulle tultaessa pelko koirien levit­tä­mäs­tä rabiek­ses­ta sai jalan­si­jaa, mikä lopulta johti kul­ku­koi­rien vähe­ne­mi­seen Euroopan katu­ku­vas­sa.


Koira oli siis osuva villiyden ruu­miil­lis­tu­ma erämaasta rii­su­tul­le Euroopalle, jossa se oli sutta rea­lis­ti­sem­pi pelon lähde. Koiraksi muuttunut nagual saattaa kieliä saman­kal­tai­ses­ta kehi­tys­suun­nas­ta.


Nagualilla on pitkä historia ja runsaasti erilaisia mer­ki­tyk­siä Meksikossa ja muualla Mesoamerikan kult­tuu­ri­pii­ris­sä. Nykyään sillä tar­koi­te­taan tyy­pil­li­ses­ti jonkin eläimen tai luon­non­voi­man hahmon ottavaa muo­don­muut­ta­jaa. Nagualien suosimat olomuodot vaih­te­le­vat alueit­tain ja yhtei­söit­täin jagu­aa­ris­ta peuraan ja kojoo­tis­ta pöllöön tai tuuleen.


Kent­tä­työ­ni aikana minulle kerrotaan, että Oaxacan laaksossa nagualit suosivat koiran hahmoa. Nagualin näkö­kul­mas­ta koira on paljon käy­tän­nöl­li­sem­pi olomuoto kuin vaikkapa jaguaari, joka met­sät­tö­mäs­sä, teiden ja talojen täplit­tä­mäs­sä laaksossa saattaisi herättää liikaa huomiota. Toisaalta pelko koiriksi muuttuvia ihmisiä kohtaan kertoo laa­jem­min­kin lajin kie­tou­tu­mi­ses­ta pai­kal­li­seen elämään.

Ihmiskoiria ja koiraihmisiä

Ihmisen ja koiran pitkä yhteinen taival on johtanut monen­lai­siin yhtei­se­lon muotoihin. Antropologeille se tuottaa usein pään­vai­vaa: koirien kult­tuu­ri­nen ja yhteis­kun­nal­li­nen asema kun tuppaa olemaan moni­mut­kai­nen ja muista eläimistä poikkeava melkeinpä minkä tahansa ihmis­ryh­män kes­kuu­des­sa.


Antro­po­lo­gi Roy Ellenin mukaan ongelma piilee siinä, että koiriin suh­tau­du­taan ennem­min­kin yksilöinä ja kol­lek­tii­vei­na kuin yhden tietyn eläin­la­jin edus­ta­ji­na – eli hyvin samaan tapaan kuin ihmiset mää­rit­te­le­vät toisiaan.


Oaxacan laaksossa koirien kol­lek­tii­veis­ta sel­keim­mät ovat ihmisten lemmikit sekä ilman omistajaa elävät kul­ku­koi­rat. Rajat näiden kahden ryhmän välillä ovat huokoiset, sillä monet antavat lem­mik­kien­sä liikkua vapaana.


Vuonna 2016 Oaxacan osa­val­tios­sa arvioi­tiin elävän 850 000 kul­ku­koi­raa. Eräs alueella toimiva eläin­lää­kä­ri kertoo minulle, että tehokas keino kul­ku­koi­rien määrän rajoit­ta­mi­sek­si olisi sekä kul­ku­koi­rien että lem­mik­kien ste­ri­li­saa­tio, mikä ehkäisisi niiden lisään­ty­mis­tä keskenään. Siihen kuitenkin liittyy kult­tuu­ri­pe­räi­siä haasteita, joista kes­kei­sek­si hän nostaa machismon, eli mac­ho­kult­tuu­rin.


Miehille, joille lemmikki näyt­täy­tyy oman iden­ti­tee­tin jatkeena, voi oman macho-Mustin leik­kaut­ta­mi­nen olla kova pala. Sen pelätään vai­kut­ta­van myös omis­ta­jan­sa mas­ku­lii­ni­suu­teen. Kulkukoiraongelman ratkaisu vaatisi näin ollen pureu­tu­mis­ta taustalla vai­kut­ta­viin kult­tuu­ri­siin ilmiöihin, kuten ongel­mal­li­siin sukupuolirooleihin.

Maskuliininen mies koiransa kanssa pellolla.

Kulkukoirat eivät ole Oaxacassa mikään yhte­näi­nen ryhmä. Kylien ja kau­pun­kien kaduilla kirk­kaas­sa päi­vän­va­los­sa käys­ken­te­le­vät koirat tun­nis­te­taan yksi­löik­si, joilla on omat luon­teen­piir­teen­sä, mie­li­paik­kan­sa ja päi­vit­täi­set rutii­nin­sa. Usein ne saavat myös ruokaa ja huo­len­pi­toa hyvän­tah­toi­sil­ta ihmisiltä. Siksi on huo­mio­nar­vois­ta, että mainittu koh­taa­mi­nen nagualin kanssa tapahtui kylän ulko­puo­lel­la – pel­toa­lu­eel­la, jossa kul­ku­koi­rat ovat jotain aivan muuta.


Kent­tä­työ­ni aikana minua keho­te­taan jat­ku­vas­ti vält­tä­mään liik­ku­mis­ta kylien ulko­puo­lel­la pimeän aikaan, jotten olisi helppoa saalista pel­toa­lueil­la vael­ta­vil­le koi­ra­lau­moil­le. Mikään eläin ei ole laaksossa yhtä pelätty. Ne eivät ole kuin kylien koirat, minulle sanotaan: ne ovat paljon aggres­sii­vi­sem­pia, sillä ne tulevat suurista kau­pun­geis­ta, vaeltaen laakson asu­tus­kes­kus­ten liepeille moot­to­ri­tie­tä pitkin. Näin ne muis­tut­ta­vat erästä toista ulko­puo­lis­ta pelon lähdettä: kaupungin rikol­lis­jen­ge­jä, joiden tiedetään tekevän alueella asun­to­mur­to­ja ja väki­val­ta­ri­kok­sia.


Roy Ellen ja ant­ro­po­lo­gi Valerio Valeri ovat kuvail­leet koiran ja ihmisen välistä suhdetta erään­lai­sek­si hauraaksi yhteis­kun­ta­so­pi­muk­sek­si, jossa koira on alati vaarassa menettää etuoi­keu­te­tun asemansa ihmisten joukossa. Niinpä kelkasta pudon­nei­den koirien asema muis­tut­taa yllät­tä­vän paljon sitä, miten val­tayh­teis­kun­nas­ta syr­jäy­ty­nei­siin ihmisiin suh­tau­du­taan.


Oaxacassa kylän ulko­puo­li­set koirat ovat omak­su­neet anti­so­si­aa­li­sen käy­tök­sen­sä siitä, että ne ovat eläneet kau­pun­gis­sa yhteis­kun­nan hyl­jek­si­mi­nä – aivan kuten kaupungin jen­gi­läi­set. Maaseudun kylissä kul­ku­koi­ris­ta pidetään edes jossain määrin huolta, minkä seu­rauk­se­na ne muis­tut­ta­vat pikem­min­kin tuttua ja har­mi­ton­ta katu­juop­poa kuin kas­vo­ton­ta jen­gi­ri­kol­lis­ta.


Täten nagualit ilmai­se­vat koiran moni­puo­lis­ta ja ris­ti­rii­tais­ta asemaa, jossa koira on yhtäältä melkein kuin ihminen, toisaalta alueen yleisin ja vaa­ral­li­sin villipeto. Samalla koiriksi muuttuvat ihmiset hei­jas­ta­vat laajempia yhteis­kun­nal­li­sia huolia: kuinka kaupungin ongelmat eivät pysy kau­pun­gis­sa vaan vuotavat ympä­ris­töön vaa­ral­li­si­na ihmisinä ja vaa­ral­li­si­na koirina.

Moderni muodonmuuttaja muuttuu sisältäpäin

Länsimaissa muo­don­muut­ta­jien ja muiden yli­luon­nol­lis­ten olentojen katoa­mis­ta on toi­to­tet­tu jo pitkään. Ajatus eläimeksi muut­tu­mi­ses­ta ei ehkä ole kaikkein uskot­ta­vim­mas­ta päästä toi­miak­seen todel­li­se­na pelot­tee­na moder­nil­le maa­il­man­kan­sa­lai­sel­le.


Merkittävä syy tähän löytyy valis­tuk­sen ajasta, jolloin René Descartesin ja Thomas Hobbesin kaltaiset filosofit lähes­tyi­vät eläimen ja ihmisen välisiä eroja pikem­min­kin eroina pään­si­säi­ses­sä maa­il­mas­sa kuin ulko­muo­dos­sa. Villi, kuriton eläin oli ihmiselle sisään­ra­ken­net­tu omi­nai­suus, jota hänen tuli hallita järjen, kult­tuu­rin ja sivis­tyk­sen keinoin. Pelko eläimeksi muut­tu­mi­ses­ta tuli yhä enemmän tar­koit­ta­maan sisäistä muutosta: järjen menet­tä­mis­tä ja eläi­mel­lis­tä käytöstä.


1800-luvulla valis­tuk­sen innoit­ta­mat tutkijat intou­tui­vat etsimään luon­nol­li­sia seli­tyk­siä kan­san­ta­ri­noi­den ja myyttien yli­luon­nol­li­sil­le olen­noil­le. Ihmissusitarinoiden totuus­poh­jan uskottiin piilevän pään­si­säi­sis­sä muu­tok­sis­sa eri­lais­ten väki­val­tai­seen ja vaa­ral­li­seen käy­tök­seen johtavien mie­len­ter­vey­son­gel­mien muodossa.


Joitakin ihmis­susi­na pidettyjä his­to­rial­li­sia hen­ki­löi­tä, kuten 1500-luvulla elänyttä köl­ni­läis­tä Peter Stumpfia, on sittemmin väitetty var­hai­sik­si sar­ja­mur­haa­jik­si. Sarjamurhaajat ovatkin oiva esimerkki eläimen ja ihmisen rajaa hämär­tä­väs­tä muo­don­muut­ta­jas­ta moder­nis­sa asussa. Ne ovat ulkoi­ses­ti ihmisiä mutta sisäi­ses­ti petoja – ja kuten ihmis­su­det aikoinaan, myös todel­li­sia ja kes­kuu­teem­me kät­key­ty­nei­tä.


Pään­si­säi­nen muutos ei kui­ten­kaan kosketa vain ihmistä. Tavalla tai toisella ongel­mal­li­sek­si äityviä vil­lie­läi­miä kuulee usein rin­nas­tet­ta­van val­tayh­teis­kun­nan normeista ja moraa­lis­ta poik­kea­viin ihmisiin, kuten edellä mai­nit­tui­hin jengirikollisiin.

Kaksi jengiläistä pimeällä kadulla hiihtopipot päässä.

Tällaiset rikol­li­sen mielen mutta eläi­mel­li­sen ruumiin omaavat häi­rik­kö­eläi­met ovat toinen, eläin­maa­il­maan tiukemmin sidottu moderni muo­don­muut­ta­ja­tyyp­pi. Esimerkiksi Suomen kär­jis­ty­nees­sä susi­kes­kus­te­lus­sa voi huomata susia kuvail­ta­van hyvinkin mora­li­soi­vil­la ilmai­suil­la, kuten röyhkeinä ja ihmisistä piit­taa­mat­to­mi­na – ihan kuin ne haluai­si­vat tar­koi­tuk­sel­la aiheuttaa ongelmia eivätkä vain elää elämäänsä eläinten tapaan.


Niin his­to­rial­li­nen kuin etno­gra­fi­nen­kin aineisto osoittaa, että epä­miel­lyt­tä­vien muo­don­muut­ta­ja­ha­vain­to­jen yleis­ty­mi­nen on usein yhtey­des­sä sel­lai­siin muu­tok­siin, jotka tuovat eläimiä ja ihmisiä lähem­mäk­si toisiaan uudella tavalla.


Kongossa tut­ki­mus­ta tehnyt ant­ro­po­lo­gi Axel Köhler näkee pai­kal­li­sis­sa ker­to­muk­sis­sa ihmisten kimppuun hyök­kää­vis­tä ihmis­nor­suis­ta kan­sain­vä­li­sen nor­sun­luu­kau­pan vai­ku­tuk­sen. Kun euroop­pa­lai­nen siir­to­maa­val­ta kasvatti nor­sun­luun kysyntää, johti se nor­sun­met­säs­tyk­sen yleis­ty­mi­seen, mikä on ajan myötä tehnyt norsuista entistä varo­vai­sem­pia ja aggres­sii­vi­sem­pia ihmistä kohtaan.


Keski-Euroopassa metsien häviä­mi­nen puo­les­taan vaikutti niin susia kuin ihmis­susia­kin koskeviin näkö­ha­vain­toi­hin. Tällä hetkellä ilmas­to­krii­si ja luon­to­ka­to taas ovat johtaneet siihen, että eläimiä pakenee tuhou­tu­vis­ta eli­nym­pä­ris­töis­tään yhä enemmän ihmisten kes­kuu­teen toisten val­la­tes­sa vanhoja eli­na­luei­taan takaisin.


Muodon­muut­ta­jat tuskin ovat katoa­mas­sa mihinkään. Nykyolosuhteet ovat niille aivan liian ihan­teel­li­set sellaiseen.

  1. Axel Köhler, 2000: Half-man, Half-elephant: Shapeshifting among the Baka of Congo. Teoksessa Natural Enemies: People-Wildlife Conflicts in Anthropological Perspective. Routledge.
  2. John Knight, 2000: Natural Enemies: People-wildlife conflicts in anth­ro­po­lo­gical pers­pec­ti­ve. Routledge.
  3. León García-Garagarza, 2013: The Year the People Turned into Cattle: The End of the World in New Spain, 1558. Teoksessa Centering Animals in Latin American History. Duke University Press.
  4. Pekka Kilpinen, 2001: Ihmissudet – asia­kir­jo­ja ja ker­to­muk­sia. Yliopistopaino.
  5. Radhika Govindrajan, 2018: Animal Intimacies: Interspecies rela­ted­ness in India’s Central Himalayas. Chicago University Press.
  6. Roy Ellen, 1999: Categories of animality and canine abuse: Exploring cont­ra­dic­tions in Nuaulu social rela­tions­hips with dogs. Anthropos 94: 1/​3.
  7. Yasmine Musharbash & Geir Henning Presterudstuen, 2021: Monster Anthropology: Ethnographic explo­ra­tions of trans­for­ming social worlds through monsters. Routledge.
  8. Valerio Valeri, 1992: If we feed them, we do not feed on them: A principle of Huaulu taboo and its applica­tion. Ethnos, 57: 3 – 4.

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTM, on ihmisten ja muiden elävien olentojen välisestä vuorovaikutuksesta kiinnostunut tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan tulvahyttysten ja niiden torjunnan vaikutuksia yhteisöelämään Keski-Ruotsissa.  

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Hotelli Tornin heinäkuinen, mysteeriksi jäänyt myrkytysepäily näyttää antropologien silmin noituudelta. Pohjoismaissa ajatus tuntuu vieraalta, vaikka noituus on arkipäivää suuressa osassa maailmaa.

Kaahailu – puhekielellä tafheet – muutti ajoittain Saudi-Arabian pääkaupunki Riadin keskustan pääkadut kilparadoiksi, joiden varsilla poikien ja nuorten miesten joukot seurasivat uhkarohkeita ajoesityksiä.

Miten puut kietoutuvat osaksi arkeamme tänä päivänä? Antropologi Kaisa Vainio kertoo ihmisten ja yksittäisen puiden välisiin suhteisiin kohdistuvasta tutkimuksestaan ja Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Tuomas Juva valottaa suomalaisten monipuolista metsähistoriaa.