Mahsa Amini kuoli syyskuussa Iranin siveyspoliisin pidätettyä hänet epäsopivan vaatetuksen vuoksi. Tapahtuma aloitti maassa mielenosoitusten aallon, joka on jatkunut lähes kahden kuukauden ajan hallinnon kovista otteista huolimatta.
Iranissa naisten toimintaa on pitkään pyritty hallitsemaan politiikalla, jossa hijab-huntua käytetään rajoittamaan naisten itsemääräämisoikeutta.
Hijab onkin ollut kiivaan keskustelun kohteena siitä asti, kun šaahi Reza Pahlavi määräsi hunnusta luopumisen pakolliseksi 1936. Tämä vaatimus oli osa Pahlavin modernisaatioprosessia. Se sulki ne naiset koteihinsa, joiden kulttuuriset ja uskonnolliset arvot olivat ristiriidassa hunnuttomuuden kanssa.
Islamilaisen vallankumouksen aikaan vuonna 1979 Iranin uusi hallitus vuorostaan pakotti kaikki naiset soveltamaan islamin oppeja julkisessa pukeutumisessaan. Huntulaki astui voimaan vaikka yli 100 000 iranilaista osoitti mieltä hijabin käyttöpakkoa vastaan.
Huntulain tueksi Iranin islamilainen tasavalta perusti 1990-luvulla siveyspoliisin, jonka tehtäväksi tuli naisten pukeutumisen valvominen. Tällä hetkellä Iran on yksi harvoista valtioista, joka edellyttää pakollista hunnun käyttöä ja valvoo sitä lailla.
Vastareaktiona naiset ovat alkaneet vaatia oikeuksiaan ja sukupuolten tasa-arvoa rauhanomaisella ruohonjuuritason aktivismilla.
Naisten liikehdintä on tehnyt hunnusta vastarinnan välikappaleen. He ovat sytyttäneet huntujansa tuleen ja vaatineet itsemääräämisoikeutta kehoihinsa. Toiminnan alkupisteenä pidetään Vida Movahedin mielenilmausta joulukuussa 2017. Tuolloin hän seisoi hunnutta Teheranin Enghelab-kadulla ja nosti valkoisen huivinsa protestiksi huntulakia vastaan.
Mahsa Amini oli kurdi, eli hän kuului yhteen maan sorretuista etnisistä vähemmistöistä. Ei olekaan yllättävää, että liikkeen näkyvimmäksi sloganiksi muodostui kurdien naisliikkeen vuonna 2006 luoma iskulause “nainen, elämä, vapaus”, eli kurdin kielellä: Jin Jiyan Azadi.
Nämä kolme sanaa ilmentävät liikkeen tavoitteita, joita ovat naisten valinnanvapaus, ihmisarvo ja oikeudenmukaisuus. Iskulause viittaa Mahsan kuolemaan, mutta kirjaimellisesti vaatii vastakkaista: elämää ja vapaata yhteiseloa yhteiskunnan moninaisille ryhmille.
Naisten tasa-arvoliike ei vastusta uskontoa vaan vaatii vakaumuksellista vapautta. Siitä huolimatta aina kun Iranin naiset vaativat oikeuksiaan, patriarkaatti syyttää heidän toimivan islamin uskoa vastaan.
Jotkut oppositioryhmät myös väittävät mielenosoittajien toivovan paluuta šaahi Pahlavin monarkiaan, sillä he vastustavat huivipakkoa. Tämä ei pidä paikkaansa. Sen sijaan he toivovat itsevaltaisen teokratian loppua.
Iranilaisnaisten yksinkertainen vaatimus kunnioittaa kaikkien kansalaisten valinnanvapautta heijastelee naisten kamppailuja muualla maailmassa Yhdysvaltojen aborttioikeuden kaventamisesta joidenkin Euroopan maiden säätämiin hunnun käyttöä koskeviin rajoituksiin. Naisten oikeuksien loukkaaminen on maailmanlaajuinen ongelma.
Iranin naiset ovat onnistuneet ilmaisemaan vaatimuksiaan globaalisti ja siten heidän voidaan ajatella jo voittaneen. Samaan aikaan radikaalit ja patriarkaaliset tulkinnat pyrkivät hajottamaan kansanliikkeen ja valtakoneisto jatkaa aktivistien, journalistien ja mielenosoittajien pidätyksiä ja tappamista.
Siitä huolimatta naisten tasa-arvoliike jatkaa ponnistelujaan kohti poliittisia päämääriään.
Read this text in English.
Lukemista
- Paidar, Parvin (2002). ‘Gender of Democracy Encounter between Feminism and Reformism in Contemporary Iran’, United Nations Research Institute for Social Development,6, pp. 239-276.
- Tohidi, Nayereh (2016). ‘Women’s Rights and Feminist Movements in Iran’, International Journal of Human Rights, 13 (24), pp. 75– 90.
- Mahdi, Ali Akbar (2004). ‘The Iranian Women’s Movement: A Century-Long Struggle’, The Muslim World, 94 (4), pp. 427–448.
