Ratkaisuja kiihtyvään ilmastokriisiin etsitään kansainvälisillä ilmastopolitiikan areenoilla. Ilmastoneuvottelujen teknistyvä eetos kätkee alleen eettisiä valintoja siitä, millaisin keinoin kriisiä vältetään ja kenen piikkiin lasku laitetaan. Voisiko vaunuongelmana tunnettu ajatuskoe antaa eväitä kriittisten tulkintojen tekemiseen ilmastopolitiikan reiluudesta?
Ilmastonmuutos huolettaa, koskettaa ja kiinnostaa monia, mutta kansainvälisen ilmastopolitiikan neuvottelupöydissä istuu vain pieni joukko poliittisia päättäjiä ja asiantuntijoita. Ilmastokriisin taklaaminen pirstoutuu ilmastoneuvotteluissa useiksi prosesseiksi.
Neuvotteluiden seuraaminen on asiaan vihkiytyneillekin haasteellista, ja ilmastopolitiikassa – kuten reaalipolitiikassa yleensäkin – ratkaisuvaihtoehdot esitetään usein teknisinä, ja niitä vertaillaan keskenään kustannustehokkuuden näkökulmasta.
Kehittyvien maiden ilmastoneuvottelijat, kansalaisjärjestöt ja kriittiset tutkijat ovat pyrkineet lähestymään ilmastokriisiä kysymyksenä oikeudenmukaisuudesta. Lähestymistapa kohdistaa huomion ilmastonmuutoksen vaikutusten epätasaiseen jakautumiseen sekä vastuunkannon kysymyksiin.
Oikeudenmukaisuusperustainen lähestymistapa ohjaa tarkastelemaan ilmastonmuutosta eettisenä, oikeudellisena ja poliittisena kysymyksenä. Se ammentaa antropologisesta teoriasta ja tulkitsee ilmastokriisiä ihmistoiminnan aiheuttamana ongelmana. Siten myös ratkaisuja lämpenevän ilmaston aiheuttamiin ympäristömuutoksiin tulee kartoittaa kulttuurisista käytännöistä ja sosiaalisista instituutioista.
Tuoreessa Egyptin Sharm el-Sheikhissä käydyssä YK:n ilmastokokouksessa oikeudenmukaisuus asettui osaksi geopoliittisia kamppailuja. Osapuolilla oli erilaisia näkemyksiä siitä, mitä oikeudenmukaisuusvaatimukset varsinaisesti koskevat, mikä taho on vastuussa ilmastokriisin ratkaisemisesta ja – tietenkin – kuka maksaa laskun.
Ilmasto-oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ja niihin tarjottuja ratkaisuvaihtoehtoja voi kartoittaa mukailemalla tunnettua moraalista ajatuskoetta, niin sanottua junanvaunuongelmaa. Kartoitus avaa mahdollisuuksia kritiikille (kapeasta) urasta, johon keskustelu oikeudenmukaisuudesta uhkaa juuttua.
Vaunu kuljettaa eettistä ajattelua
Filosofi Judith Thomsonin vuonna 1976 muotoilema seurausetiikkaan kytkeytyvä vaunuongelma kulkee osapuilleen näin:
Näet, että karannut junanvaunu liikkuu raiteita eteenpäin. Raiteella seisoo viisi ihmistä, jotka jäisivät väistämättä sen alle. Ehdit kuitenkin halutessasi kääntää ohjausvivusta vaunun sivuraiteelle, jossa seisoo vain yksi ihminen. Kääntäisitkö?
Suurin osa vastaajista kääntäisi vipua. Kokeesta on kuitenkin tehty muunnelmia, joissa teon hyötyjä ja oikeutusta lähestytään eri näkökulmista. Vastaukset muuttuvat, jos raiteella odottaa vastaajan oma lapsi tai lähisukulainen. Myös raiteilla olevat asettuvat uuteen valoon, kun heistä saadaan tietoa: ihmiset ovat haluttomampia muuttamaan junan suuntaa, jos sen alle on jäämässä rikoksista tuomittuja vankeja.
Alkuperäinen vaunukoe pyrki synnyttämään objektiivisia, toistettavia ja kulttuurien rajat ylittäviä periaatteita. Kohteita koskevan tiedon tuominen osaksi koeasetelmaa osoittaa, että moraalisena toimijana ihminen on juurtunut niihin yhteisöihin ja ympäristöihin, joissa hän elää. Yksilöön vaikuttanut kulttuuri, instituutiot ja opitut käytännöt ohjaavat pyrkimyksiämme toimia vastuullisesti.
Ilmastokriisin uhrit vaunuongelmassa
Junanvaunuasetelman voi räätälöidä työkaluksi ilmastoa koskevien poliittisten valintojen kartoittamiselle.
Ajatuskokeessa junan veturi on talouskasvu, ja junan kyytiin on päässyt erityisesti vaurain osa maapallon väestöstä. Juna kulkee pääasiassa fossiilisilla polttoaineilla, ja siksi sitä pitää ladata jatkuvasti hiilivaunuilla.
Mukaillen alkuperäisen ajatuskokeen irtipäässyttä vaunua, käytetyt hiilivaunut irrotetaan junasta kulkemaan omia raiteitaan. Tämä vastaa fossiilienergian käytöstä vapautuvia kasvihuonekaasupäästöjä, jotka törmäävät ihmiskuntaan sään ääri-ilmiöiden muodossa.
Irrotettujen vaunujen reitit tunnetaan osin: esimerkiksi merenpinnan nousu tulee jatkumaan napajäätiköiden sulamisen käynnistyttyä vielä satoja vuosia. Osa törmäyksistä taas kulkee ennakoimattomia raiteita, kuten Pakistanin pinta-alasta kolmanneksen peittäneet tulvat vuonna 2022 osoittivat.
Uhreista tiedetään, että ensimmäisenä karanneet vaunut kohtaavat köyhät ja syrjityt väestöryhmät, joilla ei ole varaa ja mahdollisuuksia ennakoida törmäyksiä raiteilla. Vaikka tietoa ja teknologisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmien lievittämiseksi kertyy, kaikki eivät ole hyötyneet kehityksestä.
Siksi ilmastoriskien tarkastelu pelkkinä elinympäristöjen biofysikaalisina muutoksina kätkee alleen haavoittuvuuden taloudelliset tai sosiaaliset juurisyyt. Haavoittuvaksi tunnistetulla alueella elävät sosiaaliset tai kulttuuriset ryhmät voivat olla toisistaan poikkeavissa asemissa varautumisessaan sään ääri-ilmiöihin.
Suhteessa alkuperäisen ajatuskokeen raideohjaimenkääntäjään ilmastopolitiikan päättäjillä on useampia mahdollisuuksia vaikuttaa törmäyksiin. Kysymykset oikeudenmukaisesta toiminnasta koskevat myös junan uudistustöitä, törmäyksien ennakointia ja sitä, mitä tapahtuu ihmisille, joihin vaunut ovat törmänneet. Valinnat vaikuttavat siihen, ketkä pelastetaan – ja ketkä uhrataan.
Talousveturin uudistaminen ja vaunujen ohjaaminen varikolle
Ilmastoneuvotteluissa pyritään hillitsemään ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen. Ajatuskokeessa hillintä vaatii junan uudistamista niin, että hiilivaunuja ei enää tarvittaisi.
Tämä tarkoittaisi täydellistä teknistä remonttia fossiilisilla puksuttavaan talousveturiin. Lisäksi jo irrotettuja vaunuja tulisi ohjata turvallisesti varikolle. Päästöjä sitovia ”varikkoja” ovat ilmastopolitiikan kautta kasvatetut hiilinielut, kuten suot ja metsät.
Vaikka ilmakehää lämmittävien päästöjen vähentäminen on tärkeä keino uhriluvun laskemiseksi, talousveturin uudistamiseen liittyy huolia oikeudenmukaisuudesta. Tilastot osoittavat, että suurin osa ilmastoon liittyvistä ja kestävää talouskehitystä tukevista investoinneista tehdään teollisessa pohjoisessa ja Aasian kasvukeskuksissa.
Talousveturia tulisi uudistaa eriarvoisuutta vähentäen, eli vähentää päästöjä mutta kasvattaa samalla talouskehityksen kyytiin pääsevien joukkoa. Tilanteen korjaamiseksi päättäjät ovat tehneet korjausliikkeitä: esimerkiksi rikkaat maat ovat luvanneet kehittyville maille ilmastorahoitusta 100 miljardia euroa vuodessa ilmastonmuutoksen hillintään ja torjumiseen.
Numeerista tavoitetta ei kuitenkaan ole saavutettu, ja rahoitusta on kanavoitu merkittävästi enemmän toimiin, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta. Ilmastoneuvotteluissa rahoituksen oikeudenmukaisuutta koskevat vaatimukset nousevat köyhistä maista, joille on luvattu pääsyä junan kyytiin, mutta taloudellista tukea ei ole kuulunut sovitulla tavalla.
Merkittävin ongelma kuitenkin on, että puhetta veturin uudistamisesta on enemmän kuin toimia. Juna kolistelee edelleen fossiilisilla, vaikka hiilivaunujen törmäysten aiheuttamat taloudelliset ja inhimilliset kustannukset kasvavat vuosi vuodelta.
Egyptin ilmastokokous ei onnistunut nostamaan kunnianhimoa junan korjaustoimien nopeuttamiseksi, ja talousveturi kuljettaa ihmiskuntaa kohti 2,5 asteen lämpenemistä vuosisadan loppuun mennessä.
Törmäysten ennakointi ja pehmentäminen
Ilmastonmuutokseen sopeutumisessa pyritään vähentämään ilmastokriisin vahinkoja. Junavertauksessa nämä toimet ovat karanneiden hiilivaunujen liikkeiden ennakointia ja toimia vaunukolareiden pehmentämiseksi.
Päättäjien suosimia ratkaisuja ongelmaan ovat radoille rakennettavat tekniset esteet, kuten tulvavallit tai maaperää sitovat puuistutukset, joiden tarkoitus on hidastaa törmäysvauhtia.
Sopeutumistoimia koskeva tutkimus varoittaa kuitenkin liiallisesta keskittymisestä ilmastonmuutoksen aiheuttamien törmäysten tekniseen hallintaan. Sopeutumisen tulisi myös liennyttää haavoittuvuuden juurisyitä.
Heikoimmat valmiudet ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ovat köyhillä, kastittomilla, naisilla, vanhuksilla ja vammaisilla ihmisillä, jotka asuvat ilmastonmuutokselle alttiilla alueilla.
Köyhien suojelemiseen hiilivaunujen törmäyksiltä ei ole suhtauduttu samalla innolla kuin talousveturin uudistamiseen, ja juuri sopeutumistoimien osalta kuilu tarpeiden ja toimien välillä on valtava.
Ilmastoneuvotteluissa yhteisten sopeutumistavoitteiden asettaminen on edennyt jähmeästi. Konkreettiset toimet ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi keskittyvät maihin, joissa on rahoitusta, eivätkä sinne missä tarve on suurin. Valtaosa kaikesta kaupallisesta rahoituksesta ilmastotoimiin kohdentuu hillintään, ja sopeutumiseen suunnataan vain murto-osa.
Sopeutumista koskeva oikeudenmukaisuus nousee esiin ilmastoneuvotteluissa muun muassa kehittyvien maiden vaatimuksina tuplata sopeutumiseen kohdennettu ilmastorahoitus.
Törmäysten uhreista huolehtiminen
Viimeinen ajatuskokeen aihepiiri koskee sitä todellisuutta, jossa kaikkia törmäyksiä hiilivaunujen kanssa ei voida estää tai pehmentää, vaikka veturin uudistustyöt ja varikoiden rakentaminen edistyisivätkin. Kyse on vahinkojen ja menetysten korvaamisesta.
Kun ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen ja menetysten korvausta tarkastellaan junavertauksen kautta, junan kyydissä istuvat matkustajat ovat ongelman aiheuttajia – heidän junastaanhan hiilivaunut irtoavat. Siksi ilmastoneuvotteluissa monet köyhät maat ja saarivaltiot odottavat vauraiden maiden, eli junan matkustajien, korvaavan ilmastonmuutoksen aikaansaamia vahinkoja.
Asia ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Voidaan kysyä, ovatko kaikki junan matkustajista yhtä lailla vastuussa korvauksista, koska juna on puksuttanut päästöjä teollisesta vallankumouksesta lähtien, mutta osa matkustajista on vasta noussut sen kyytiin.
Jos matkustajat ylipäätään suostuvat maksamaan korvauksia, eurooppalaiset tai yhdysvaltalaiset eivät halua olla ainoita maksajia, koska Kiinan tai Saudi-Arabian rikkaat ovat vähintään yhtä lailla osallisia.
Vastuuta koskeva oikeudenmukaisuusdialogi on ilmastoneuvotteluissa ristiriitaista. Vaikka menetykset ja vahingot nostettiin ensi kertaa neuvotteluagendalle Egyptin COP27:ssa, Yhdysvallat määritteli, että aiheesta voidaan keskustella – lukuun ottamatta köyhille maille tärkeää kysymystä talousvastuista.
Sharm el-Sheikhissä onnistuttiin kuitenkin lopulta päättämään vahinkoihin ja menetyksiin keskittyvästä rahastosta, mutta on edelleen avoin kysymys, mistä rahoitus sinne saadaan.
Oikeudenmukaisuus on kamppailujen kohde
Siinä missä alkuperäisen junanvaunuongelman asetelma oli suhteellisen yksinkertainen, ilmastokriisissä keinot uhrien välttämiseksi ovat moninaiset.
Lähempi vaihtoehtojen tarkastelu paljastaa, että eri ratkaisut ovat saaneet epätasaisesti huomiota ja rahoitusta osakseen. Pyrkimykset hillitä ilmastonmuutosta ovat korostuneet, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautuminen ja vahinkojen korvaaminen.
Junanvaunuongelmaan pohjaava ajatuskoe muistuttaa, että ilmastoneuvotteluissa tehtävissä valinnoissa on kyse eettisistä periaatteista ja niitä tukevista konkreettisista toimista: mitä tehdä, jotta ilmastokriisistä selvitään mahdollisimman vähillä uhreilla?
Valintoja tekevät intresseiltään poikkeavat valtiot, joiden sisällä erot ihmisten varallisuudessa, päästöissä ja mahdollisuuksissa sopeutua ilmastonmuutokseen ovat suuria. Neuvottelijat eivät välttämättä edusta maansa ilmastokriisille alttiita väestöryhmiä.
Moniulotteisuutensa vuoksi oikeudenmukaisuuskeskustelun tulisikin ylittää asetelmat, jotka perustuvat valtioiden rajoihin, ja hahmotella sellaisia oikeudenmukaisuusperiaatteita, jotka tunnistavat paremmin ihmisten eriarvoisuuden ilmastonmuutoksen edessä.
Tämän keskustelun luomisessa ja laajentamisessa keskeinen rooli on myös antropologian traditiosta ammentavalla ilmastonmuutoksen ja -politiikan tutkimuksella, jossa painottuu erilaisten näkökulmien ja tulkintojen huomioiminen sekä valtarakenteiden tunnistaminen ja tarkasteleminen.
Antropologit Klepp ja Chavez-Rodriques korostavat tutkimuksen roolia ja mahdollisuutta (uudelleen)politisoida teknisenä näyttäytyviä ilmastopolitiikan käytäntöjä ja prosesseja esimerkiksi haastamalla ja tekemällä näkyväksi, keiden tietoon, valta-asemaan tai rahoitusehtoihin ilmastokriisin taklaamiseksi sovelletut ratkaisut perustuvat.
Teknistyvä ilmastopolitiikka peittää – ja osaltaan oikeuttaa – sen, että toistaiseksi sovelletut ilmastotoimet eivät ole onnistuneet tai edes pyrkineet muuttamaan asetelmaa, jossa yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa olevat tuntevat raskaimmin muuttuvan ilmaston vaikutukset.
Välttämätön ehto oikeudenmukaiselle ilmastopolitiikalle on, että eriarvoisuus ja sitä ylläpitävät rakenteet tunnistetaan sekä syrjityssä asemassa olevien yhteisöjen kokemusperäinen ja paikallinen tieto integroidaan pyrkimyksiin liennyttää heidän haavoittuvuutensa juurisyitä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash
- Artikkelikuva: Etienne Boulanger/Unsplash (Unsplash license)
