Vammaispalvelulain uudistus on jälleen vaakalaudalla hallituksen jäädessä vaalitauolle maaliskuussa.
Tavoitteena on yhdistää 1970-luvulla voimaan astunut kehitysvammais- tai erityishuoltolaki ja 1988 säädetty vammaispalvelulaki.
Nykyisin vammaisten etuuksia sovelletaan diagnoosista riippuen joko erityishuoltolain, vammaispalvelulain, tai sosiaalihuoltolain nojalla. Esimerkiksi neurokirjolla olevia henkilöitä ei lueta vammaislain piiriin. Lisäksi palveluiden laatu on vaihtelevaa eri hyvinvointialueiden piirissä.
Uusi laki ehdottaakin, että vammaisille kuuluvat etuudet säädettäisiin saman lain alla, mutta ne määriteltäisiin henkilön omakohtaisten tarpeiden, eikä diagnoosin mukaisesti.
Lakiesitystä on hiljattain käsitelty perustuslakivaliokunnassa, ja se sai suuria huomautuksia esimerkiksi esityksen kielenkäytön epämääräisyydestä, vammaisia vanhuksia ja lapsia koskevista itsemääräämisoikeuksien määrityksistä, sekä tiettyjen palvelumuotojen jäsentämisestä. Lakiesitys on niin löyhästi sanoitettu, että on vaikea määritellä mitä palveluita tarjotaan, kenelle ja miksi.
Sosiaali- ja terveysvaliokunnan uusi luonnos on tätä tekstiä kirjoittaessa toistamiseen perustuslakivaliokunnan mietinnössä, josta se mahdollisesti siirtyy eduskuntaan hyväksyttäväksi. Vammaisjärjestöt painottavat, että lakiesityksessä on vieläkin suuria puutteita.
Lakiuudistuksella halutaan ennakoida vammaisen henkilön haasteita ja suojata vammaista mahdollisilta riskeiltä tulevaisuudessa. Tämä ennakointi on kuitenkin vaikeaa, ja siinä kiteytyy lainsäädännön usein ristiriitainen yhteiskunnallinen rooli.
Länsimainen laki pohjautuu pitkälti autonomisen yksilön perspektiiviin. Antropologi Marilyn Strathernin mukaan lainsäädännössä on kuitenkin kyse tietynlaisen tomijuuden standardisoinnista ja normalisoinnista, sillä yksilön autonomia on aina sosiaalisista suhteista riippuvaista.
Kriittisessä vammaistutkimuksessa usein sovellettevaa Crip-teoriaa myötäillen, vammainen henkilö tekee yksilön riippuvuuden sosiaalisista suhteista näkyväksi. Vammaisen toimijuus heijastetaan sosiaalisina suhteina hänen läheisiinsä ja avustavien palveluiden tukiverkkoihin. Nämä tukiverkot tekevät parhaansa tuottaakseen mahdollisimman autonomisia vammaisia yksilöitä, jotka siten täyttävät lainsäädännölliset kriteerit.
Tämä voidaan ilmaista antropologi Matthew Wolf-Meyerin termein funktionaalisen dysfunktion tilana. Lainsäädäntö siis tuottaa epätäydellisiä puitteita, joita tukiverkot käyttävät tuottaakseen mahdollisimman täydellisesti toimivia toimijoita.
Lainsäädännön vastuu, näin antropologisesti ajateltuna, on fasilitoida tukiverkostoja niin, että eri tapoja toimia yksilönä mahdollistetaan. Se, että vammaisetuudet määriteltäisiin omakohtaisten tarpeiden mukaan, olisi hyvä alku.
Tällä hetkellä lainsäädäntö näkee vammaisuuden yksilön sairautena ja patologisena olemisen tilana, ei sosiaalisena suhteena ja aktiivisena tekemisen tilana. On erinomaisen tärkeää, että vammaispalvelulain uudistus saadaan valmiiksi – korjauksineen – tämän hallituskauden aikana. Jos tässä epäonnistutaan, osoittaa suomalainen yhteiskunta, että hyvinvointia mitataan vain yhdenlaisen normatiivisen toimijan kannalta, kaikkien muiden jäädessä toissijaisiksi.
Vammaispalvelun sosiaalityöntekijänä on pakko hieman ihmettelin joitain tässä kirjoituksessa esitettyjä näkemyksiä.
”Nykyisin vammaisten etuuksia sovelletaan diagnoosista riippuen joko erityishuoltolain, vammaispalvelulain, tai sosiaalihuoltolain nojalla.”
–> näiden lakien nojalla ei järjestetä etuuksia vaan palveluita. Etuuksista päättää pääasiassa Kela.
–> diagnoosi ei määrittele rajapintaa eri lain soveltamisen välillä vaan henkilön tarve. Sosiaalihuoltolaki (shl) on ensisijainen vammaispalvelulakiin (vpl) nähden. Vammaispalvelulakia sovelletaan jos henkilö ei saa riittäviä palveluita shl nojalla. Vpl taas on ensisijainen erityishuoltolakiin nähden, jota sovelletaan jos henkilö ei saa riittäviä palveluita erityishuoltolain nojalla. Nykyiselläänkin keskeisin on asiakkaan tarve.
Tällä hetkellä diagnoosilla on kuitenkin sikäli merkitystä, että vammaispalvelulakia ei voida soveltaa henkilöön, jolla ei ole lainkaan lääketieteellistä vammaa tai sairautta. Myös erityishuoltolaissa on sikäli dg:llä merkitystä että henkilöllä on oltava vamma tai sairaus, jonka vuoksi kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden tai vamman vuoksi.
“Esimerkiksi neurokirjolla olevia henkilöitä ei lueta vammaislain piiriin.”
–> tällainen kategorinen linjaus olisi yksiselitteisesti laiton nykylain perusteella. Asiaan on hiljattain ottanut kantaa esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutettu. Asiakkaan yksilöllinen tarve ja toimintakyky on se joka merkitsee, myös nykylainsäädännössä.
” Tällä hetkellä lainsäädäntö näkee vammaisuuden yksilön sairautena ja patologisena olemisen tilana, ei sosiaalisena suhteena ja aktiivisena tekemisen tilana.”
–> tämä yksiselitteisesti ei pidä paikkaansa. Suosittelen tutustumaan Suomen ratifioimaan YK:n vammaisoikeuksien sopimuksen kohtaan e, jossa jäsenvaltiot sitoutuvat käsitykseen vammaisuudesta nimenomaan sosiaalisena suhteena. Ko. sopimus on ylin oikeuslähde vammaislainsäädäntöä sovellettaessa.
Viittaan tässä myös esimerkiksi THL:n ohjeeseen siinä, miten me sosiaalihuollossa arvioimme vaikeavammaisuutta. https://thl.fi/fi/web/vammaispalvelujen-kasikirja/asiakasprosessi/palvelutarpeen-arviointi/vaikeavammaisuuden-arviointi.
Yleisesti muistuttaisin kirjoittajaa, että vammaispalvelulainsäädäntöä sovellamme me sosiaalityöntekijät, sosiaalitieteilijöitä mekin. Diagnoosi, lääkärin arvio tai lääketieteellinen vaikeavammaisuus ei nytkään ole se joka palveluiden myöntämistä yksioikoisesti määrittää. Ja sanomattakin on selvää että mekin teemme virheitä, etenkin nykyisillä suurilla asiakasmäärillä. Näin ei saisi olla, mutta näin on.
Pidän joka tapauksessa hyvänä, että vanhaa lainsäädäntöä uudistetaan. Toivottavasti se antaa meille tulevaisuudessa lisää avaimia hyvään työhön.
Hei ja kiitos kommentistasi.
Olet täysin oikeassa kaikissa nostamissasi huomioissa. Tämä kirjoitus on formaatiltaan lyhyt ja ytimekäs, mikä ei mahdollista lainsäädännön yksityiskohtaista käsittelyä.
Kirjoituksen pointti on antaa lukijalle alustava ymmärrys siitä, mistä lainsäädännön muutoksesta on kyse – mistä tullaan, ja mihin ollaan mahdollisesti menossa – jotta sitä seuraava analyysi tilanteesta käy lukijalle järkiinsä. Puhun lainsäädännöstä enemmänkin yhteiskunnallisena periaatteena ja vähemmän käytännön toimintana. Tämä tekee sen, että kirjoituksessa ei voi käsitellä kaikkia niitä aspekteja, mitä nostat esille kommentissasi.
Haluan kuitenkin alleviivata, että tekstissä esittämäni väitteet nykyisestä lainsäädännöstä pohjautuu siihen kritiikkiin, mitä vammaisjärjestöt ovat tuoneet julki jo monen vuosikymmenen ajan. Vaikka diagnostiikalla ei ole periaatteessa suurta lainsäädännöllistä merkitystä, on sillä sitä usein käytännössä. Neurokirjolla olevat ihmiset ovat usein väliinputoajia, sillä he päätyvät palloteltavaksi sosiaalihuoltolain ja vammaislainsäädännön mukaisten palveluiden välille ja jää lopulta kokonaan ilman apua. YK:n vammaissopimukseen liittyen ongelma on, että vaikka se on hyväksytty ja ratifioitu, niin palveluidentarjonta – joka siis vaihtelee paljon hyvinvointialueittain – rikkoo näitä ratifioituja pykäliä.
Nostan tekstissä esille vammaisjärjestöjen jo kauan ilmaisemia ongelmakohtia. Nämä käyvät esille esimerkiksi tekstistä löytyvistä lähteistä.
Tiedän ja uskon, että teette mahtavaa työtä niillä puitteilla, mitä teillä on käytettävissä. Kirjoituksen tarkoitus on painottaa, että näitä puitteita pitää kuitenkin korjata, parantaa, ja kehittää koko ajan, jotta vammaisten oikeudet toteutuvat oikeasti, eikä pelkästään näennäisesti. Siitä olemme varmasti samaa mieltä.
Kyllä neurokirjon diagnoosilla saa vammaispalveluita, jos niihin on heikon toimintakyvyn takua tarve, aivan niin kuin linkin takana kerrotaankin. Itse sairastan autismikirjon häiriötä, ja sillä perusteella saa kaupungissani vammaispalveluja, on jopa omat sosiaalityöntekijät. Virallisesti apu on myönnetty sosiaalihuoltolain nojalla, mutta asiakkaana se on yksi ja sama. Väärän tiedon toistelu ei auta ihmisiä, koska moni luulee, ettei apua edes ole saatavilla. Aina oikeudet eivät toteudu ja huonoja kokemuksia on, mutta se ei ole koko totuus.