Vammaispalvelulain uudistus on jälleen vaakalaudalla hallituksen jäädessä vaalitauolle maaliskuussa.
Tavoitteena on yhdistää 1970-luvulla voimaan astunut kehitysvammais- tai erityishuoltolaki ja 1988 säädetty vammaispalvelulaki.
Nykyisin vammaisten etuuksia sovelletaan diagnoosista riippuen joko erityishuoltolain, vammaispalvelulain, tai sosiaalihuoltolain nojalla. Esimerkiksi neurokirjolla olevia henkilöitä ei lueta vammaislain piiriin. Lisäksi palveluiden laatu on vaihtelevaa eri hyvinvointialueiden piirissä.
Uusi laki ehdottaakin, että vammaisille kuuluvat etuudet säädettäisiin saman lain alla, mutta ne määriteltäisiin henkilön omakohtaisten tarpeiden, eikä diagnoosin mukaisesti.
Lakiesitystä on hiljattain käsitelty perustuslakivaliokunnassa, ja se sai suuria huomautuksia esimerkiksi esityksen kielenkäytön epämääräisyydestä, vammaisia vanhuksia ja lapsia koskevista itsemääräämisoikeuksien määrityksistä, sekä tiettyjen palvelumuotojen jäsentämisestä. Lakiesitys on niin löyhästi sanoitettu, että on vaikea määritellä mitä palveluita tarjotaan, kenelle ja miksi.
Sosiaali- ja terveysvaliokunnan uusi luonnos on tätä tekstiä kirjoittaessa toistamiseen perustuslakivaliokunnan mietinnössä, josta se mahdollisesti siirtyy eduskuntaan hyväksyttäväksi. Vammaisjärjestöt painottavat, että lakiesityksessä on vieläkin suuria puutteita.
Lakiuudistuksella halutaan ennakoida vammaisen henkilön haasteita ja suojata vammaista mahdollisilta riskeiltä tulevaisuudessa. Tämä ennakointi on kuitenkin vaikeaa, ja siinä kiteytyy lainsäädännön usein ristiriitainen yhteiskunnallinen rooli.
Länsimainen laki pohjautuu pitkälti autonomisen yksilön perspektiiviin. Antropologi Marilyn Strathernin mukaan lainsäädännössä on kuitenkin kyse tietynlaisen tomijuuden standardisoinnista ja normalisoinnista, sillä yksilön autonomia on aina sosiaalisista suhteista riippuvaista.
Kriittisessä vammaistutkimuksessa usein sovellettevaa Crip-teoriaa myötäillen, vammainen henkilö tekee yksilön riippuvuuden sosiaalisista suhteista näkyväksi. Vammaisen toimijuus heijastetaan sosiaalisina suhteina hänen läheisiinsä ja avustavien palveluiden tukiverkkoihin. Nämä tukiverkot tekevät parhaansa tuottaakseen mahdollisimman autonomisia vammaisia yksilöitä, jotka siten täyttävät lainsäädännölliset kriteerit.
Tämä voidaan ilmaista antropologi Matthew Wolf-Meyerin termein funktionaalisen dysfunktion tilana. Lainsäädäntö siis tuottaa epätäydellisiä puitteita, joita tukiverkot käyttävät tuottaakseen mahdollisimman täydellisesti toimivia toimijoita.
Lainsäädännön vastuu, näin antropologisesti ajateltuna, on fasilitoida tukiverkostoja niin, että eri tapoja toimia yksilönä mahdollistetaan. Se, että vammaisetuudet määriteltäisiin omakohtaisten tarpeiden mukaan, olisi hyvä alku.
Tällä hetkellä lainsäädäntö näkee vammaisuuden yksilön sairautena ja patologisena olemisen tilana, ei sosiaalisena suhteena ja aktiivisena tekemisen tilana. On erinomaisen tärkeää, että vammaispalvelulain uudistus saadaan valmiiksi – korjauksineen – tämän hallituskauden aikana. Jos tässä epäonnistutaan, osoittaa suomalainen yhteiskunta, että hyvinvointia mitataan vain yhdenlaisen normatiivisen toimijan kannalta, kaikkien muiden jäädessä toissijaisiksi.
