Valtionrajojen jarruttaessa ratkaisuja ekokosmopolitanismi voisi vaikuttaa luontevalta viitekehykseltä ilmastokriisin hillitsemiseksi, mutta se ei ole onnistunut saamaan näkyvyyttä poliittisessa keskustelussa. Löytyisikö luonnon oikeuksia korostavasta ajattelusta sopivampia keinoja koko planeettaamme koskevien haasteiden ratkaisemiseksi?
Ilmastokriisi on luonteeltaan globaali ongelma, vaikka sen vaikutukset ilmenevät eri tahdissa eri puolilla maailmaa. Kansalliset rajat tulevat kuitenkin nopeasti vastaan päätöksenteossa, ja yhteistyö rakoilee vastakkaisten intressien tempoessa keskustelua eri suuntiin.
Ei olekaan yllättävää, että ilmastokriisin kaltaisten globaalien haasteiden edessä haikaillaan usein kosmopoliittista, valtionrajat ylittävää maailmankansalaisen näkökulmaa, joka kykenisi lähestymään ongelmien ratkaisua kokonaisvaltaisesti ja takertumatta kansallisten etujen suojeluun toisten kustannuksella.
Mikä on maailmankansalaisen vastuu?
Kosmopolitanismi käsitteenä juontaa juurensa antiikin ajoista, mutta nykyisessä poliittisessa muodossaan se nousi pinnalle 1990-luvulla käsi kädessä globalisaatiokeskustelun kanssa.
Tässä muodossa kosmopolitanismi perustuu siihen idealistiseen näkemykseen, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteiseen maailmanyhteisöön, joka ekologisesta näkökulmasta nähdään sekä osana luonnonjärjestystä että siitä erillisenä.
Vaikka nykyaikaisen kosmopolitanismin sisältä löytyykin paljon eroja eri ajattelijoiden ja tutkijoiden kesken, yhteistä niille on ollut pyrkimys vastata globalisaation tuottamiin muutoksiin uusilla näkemyksillä identiteetistä ja yhteisöllisyydestä sekä niihin liittyvistä tarpeista ja vastuista.
Klassista kosmopolitanismia on usein kritisoitu siitä, että maailmankansalaisen näkökulma jää abstraktiksi, elitistiseksi ja epärealistiseksi, sillä yleisesti ottaen ihmisten lojaliteetit ja intressit ovat vahvasti heidän omien yhteisöjensä muokkaamia ja niihin sidoksissa. Nykyaikaisen kosmopolitanismin puitteissa tähän kysymykseen onkin pyritty vastaamaan.
Esimerkiksi filosofi Kwame Anthony Appiahin “juurtunut” näkemys kosmopolitanismista teoksessa Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers pyrkii purkamaan klassista näkemystä juurettomasta maailmankansalaisesta. Appiah painottaa, kuinka meillä kaikilla on juuremme omassa kasvuympäristössämme, vaikka katseemme ulottuisikin sen ympärille rakennettujen rajojen yli.
Kosmopolitanismi ei tässä mielessä verso abstraktista, tasapäistävästä näkökulmasta maailmaan, vaan sen lähtökohta on ihmisten välisissä ja toisiaan kunnioittavissa suhteissa, jotka ulottuvat yli valtiollisten ja kulttuuristen rajojen. Usein nämä kunnioittavat suhteet on ankkuroitu ajatukseen erilaisuuksien hyväksymisestä tai – rimaa madaltaen – sietämisestä.
Appiah osuu asian hermoon siinä, että ihmisten luontaisena taipumuksena on muodostaa suhteita keskenään. Tässä mielessä valtionrajojen aiheuttaman ongelman voi kääntää ympäri ja todeta, että kosmopoliittinen näkökulma on etäisen ideaalin sijaan luonnollinen tapa suhtautua toisiimme. Sen rajoittaminen on oikeastaan se, mikä vaatii työtä ja vaivaa.
Appiahin tarjoamaa näkemystä voi kuitenkin tulkita niin, että se sivuuttaa kosmopolitanismin ja sen paikallisten juurien ankkuroitumisen fyysiseen ympäristöön. Tämä osuu arkaan paikkaan myös ympäristöajattelussa.
Teoksessaan Sense of Place and Sense of Planet Ursula K. Heise toteaa ympäristöajattelun kamppailleen ainakin 1960-luvulta lähtien vastakkaisiin suuntiin vetävien näkökulmien kanssa: toisaalta läheiseen ja paikalliseen luontosuhteeseen keskittyvien näkemysten, toisaalta koko planeettaa koskevien kysymysten kanssa.
Esimerkiksi ympäristöfilosofi Arne Naess otti syväekologisessa ajattelussaan varsin antimodernistisen näkökulman yhteiskuntaan ja painotti ihmisten yhteenkuuluvuutta lähiympäristöönsä. Sen sijaan ympäristönsuojelun kansainvälistyminen perustui selkeän moderniin näkemykseen moraalisista velvoitteista, jotka ulottuvat lähiympäristöstä aina globaalille tasolle.
Ympäristökysymyksissä ristiriidan aiheeksi nousee helposti kysymys yksilöllisen ja yhteisöllisen velvollisuuden välisestä tasapainosta.
Esimerkiksi Andrew Dobson on kehitellyt ajatusta ekologisesta kansalaisuudesta teoksessaan Citizenship and the Environment. Siinä kansalaisuus ymmärretään kosmopolitanismin tapaan valtionrajoista piittaamattomana, mutta se määritellään ihmisten aineellisen toiminnan ja ekologisen jalanjäljen kautta.
Dobsonin lanseeraama käsitys ekologisesta jalanjäljestä määrittelee yksilöiden vastuun ekologisesta kestävyydestä ja perustuu ajatukseen siitä, että ekologisen tilan tulisi jakautua tasapuolisesti kaikkien kesken.
Tässä ollaan kuitenkin alusta alkaen ongelmallisilla vesillä, sillä Dobsonin ajattelusta johdettava näkemys vastuun yksilöllisestä jakautumisesta on rohkaissut muun muassa öljy-yhtiöt popularisoimaan ajatusta yksilöllisestä hiilijalanjäljestä, jolla pyritään kääntämään katse teollisuuden ja tuotannon päästöistä kulutustottumuksiin ja kuluttajien yksilölliseen vastuuseen.
Ekologisen tilan oikeudenmukainen jako ja ekokosmopolitanismi
Kulutustottumuksiin keskittyminen sivuuttaa myös sen yksinkertaisen seikan, että ekologinen tila ei jakaudu vain ihmisten kesken, vaan lukemattomat ei-inhimilliset olennot jakavat sen kanssamme.
Tämän lisäksi kulutukseen keskittyminen helposti erottaa ihmiset tuosta ekologisesta tilasta sen käyttäjiksi, kun olisi todenperäisempää painottaa, että me yhtä lailla muodostamme osan – ja vain osan – tästä globaalista tilasta.
Kosmopolitanismissa monimuotoisen sallivuuden vastapainona on aina ollut vahvasti ihmiskeskeinen näkemys maailmasta, mikä on tyypillisesti heijastanut aikansa ihmiskäsityksen rajoituksia.
Filosofi Martha C. Nussbaum painottaa teoksessaan The Cosmopolitan Tradition kosmopolitanismin perustuvan sitoviin velvollisuuksiin toisia ihmisiä kohtaan riippumatta heidän taustastaan tai olosuhteistaan. Myös hän päätyy nostamaan keskeiseksi kritiikinaiheekseen kosmopolitanismissa sen, kuinka nuo velvollisuudet ovat yleisesti sulkeneet ulos muut olennot kuin ihmiset.
Tämän puutteen korjaamiseen otti jo aimo harppauksen Heisen esittämä näkemys ekokosmopolitanismista, joka pyrkii näkemään yksilöt ja ryhmät osina planetaarisia, inhimilliset ja ei-inhimilliset olennot yhteen liittäviä yhteisöjä.
Olennaista tässä ajattelussa on paikan merkitys, mutta se ei määrity enää Naessin tapaan lähiympäristönä vaan myös osana poliittisia, taloudellisia, teknologisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja ekologisia verkostoja, jotka muokkaavat elämän päivittäisiä rutiineja.
Globalisaation myötä on hyväksyttävä, että paikallistaso ei enää riitä selittämään ihmisten vaikutusta ja yhteyttä ympäristöönsä. Siten eettisten vastuiden määrittely vaatii näkemystä, joka kytkee paikallistason kysymykset ympäristöajatteluun biosfäärin planetaaristen prosessien mittakaavassa.
Ekokosmopolitanismi kuitenkin kärsii muutamasta huomattavasta ongelmasta. Ensinnäkin, vaikka ekokosmopolitanismi Heisen muotoilussa painottaa eri kulttuurien näkökulmia luontosuhteeseen, se on ainakin käsitteellisesti yhä sidoksissa leimallisesti länsimaalaiseen maailmankuvaan, joka selvästi erottaa toisistaan luonnon ja yhteiskunnan.
Toiseksi, siinä missä kosmopolitanismi on monin tavoin jo osa kansainvälisiä ja globaaleja instituutioita, ekokosmopolitanismi on ollut toistaiseksi ennemmin vain yleinen viitekehys kuin kouriintuntuva lähestymistapa ympäristönsuojeluun.
Kolmanneksi, edelliseen liittyen ja ehkä olennaisimmin, ekokosmopolitanismi ei ole onnistunut saavuttamaan näkyvyyttä poliittisissa keskusteluissa. Tässä mielessä onkin hyvä kääntää katse luonnon oikeuksia korostavaan ajatteluun, joka edustaa vastaavanlaista näkökulmaa ilman samanlaisia painolasteja ja ankkuroituu konkreettisesti ympäristöaktivismiin.
Luonnon oikeudet vaativat maailmankansalaisuuden uudelleenmäärittelyä
Luonnon oikeuksia (Rights of Nature eli lyhyemmin RoN) korostava ajattelu on saanut tuulta siipiensä alle globaalin kansalaisyhteiskunnan keskuudessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
Sen kannattajakunta on moninaista, mikä näkyy jo aiheen ympärillä käytävässä keskustelussa esiin nousevissa termeissä: luonnon oikeuksien voi nähdä kietoutuvan esimerkiksi ns. planetaariseen oikeustieteeseen (Earth Jurisprudence), alkuperäiskansojen oppeihin hyvästä, harmonisesta elämästä sekä luonnontuhonnan (ecocide) vastustamiseen.
Monet näistä teemoista ovat vahvasti sidoksissa muun muassa ympäristöantropologian piirissä tehtävään tutkimukseen.
Luonnon oikeuksien konseptin ytimestä löytyy ajatus ihmisen ja muun luonnon välisestä yhteydestä. Toisin sanottuna ihminen nähdään osana luontoa eikä siitä irrallaan olevana toimijana. Tämän yhteyden tunnistamisella voi nähdä olevan ainakin kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin se pyrkii osoittamaan, että ihmisten ja muiden olentojen oikeudet ovat tiiviisti kytköksissä toisiinsa.
Käsite ”luonnon oikeudet” sisältää toki jo itsessään ajatuksen kaikkien luontokappaleiden oikeuksien olemassaolosta, mutta näitä oikeuksia korostava ajattelu myös esittää, että ihmisoikeuksien toteutuminen ei ole mahdollista ilman luonnon oikeuksien kunnioittamista.
Luonnon oikeudet tarjoavatkin tässä mielessä ekosentrisen vaihtoehdon kosmopolitanismille; ”maailmankansalaisuus” kattaa tästä näkökulmasta tarkasteltuna ihmiskunnan lisäksi myös muut olennot.
Toisaalta ihmisten ja muun luonnon välisen yhteyden tunnistaminen merkitsee luonnon oikeuksia korostavassa ajattelussa myös ihmiskunnan roolin uudelleenmäärittelyä: muiden elollisten ja elottomien olentojen hallitsemisen ja suruttoman hyödyntämisen sijaan ihmisten tulisi vaalia ja varjella muita luontokappaleita.
Tällaisen, nykyistä merkittävästi nöyremmän ja vastuullisemman luontosuhteen omaksuminen tekisi myös elämästämme merkityksellisempää, monet luonnon oikeuksien puolestapuhujat uskovat.
Luonnon oikeuksien edistämisestä löytyy esimerkkejä niin kansallisen, alueellisen kuin kansainvälisenkin politiikan saralta sekä toki myös globaalin kansalaisyhteiskunnan keskuudesta.
Ecuador sisällytti luonnon oikeudet perustuslakiinsa vuonna 2008, ja samankaltaisia kehityskulkuja löytyy muun muassa Boliviasta ja Intiasta. YK:n yleiskokous puolestaan julisti vuotta myöhemmin huhtikuun 22. päivän Kansainväliseksi Äiti Maan päiväksi ja hyväksyi ensimmäisen Harmony with Nature -päätöslauselmansa (kirjoitushetkellä päätöslauselmia on kolmetoista).
Vuonna 2010 kansalaisyhteiskunnan edustajat järjestivät Boliviassa World People’s Conference on Climate Change and the Rights of Mother Earth -kokouksen, jonka lopputuloksena syntyi luonnon oikeuksia korostava julistus nimeltään Universal Declaration of Rights of Mother Earth.
Kokouksen jälkimainingeissa sai myös alkunsa kansalaisjärjestö Global Alliance for the Rights of Nature, joka perusti Kansainvälisen luonnon oikeuksien tribunaalin vuonna 2014.
Keväällä 2021 järjestettiin alueellinen, vesistöihin keskittynyt Eurooppalainen luonnon oikeuksien tribunaali, joka pyrki vaikuttamaan EU:n ympäristölainsäädäntöön. Luonnon oikeuksia korostava ajattelu oli kuitenkin herättänyt kiinnostusta unionissa jo tätä ennen, mistä kertoo esimerkiksi Euroopan parlamentin tilaama, aihetta käsittelevä raportti, joka ilmestyi maaliskuussa 2021.
Saman vuoden kesänä luonnon oikeudet noteerattiin Euroopassa ensimmäistä kertaa virallisesti, kun Espanjassa sijaitsevan Mar Menor -laguunin ekosysteemi tunnustettiin oikeushenkilöksi. Aloitteita luonnon oikeuksien tunnustamiseksi on tehty myös esimerkiksi Ranskassa, Sveitsissä, Pohjois-Irlannissa, Alankomaissa, Belgiassa ja Isossa-Britanniassa.
Vastaavia esimerkkejä löytyy toki myös muista maanosista ja maista. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa sijaitsevalle Whanganui-joelle myönnettiin oikeushenkilön asema vuonna 2017, Nigeriassa tehtiin aloite Ethiope-joen oikeuksien tunnustamiseksi vuonna 2018 ja pelkästään viime vuonna luonnon oikeuksia edistettiin lähes kaikilla mantereilla.
Yllä kuvatuista askelista huolimatta luonnon oikeuksien tunnustaminen esimerkiksi EU-tasolla vaikuttaa vähintäänkin haastavalta – ainakin, jos jo mainittua, Euroopan parlamentin julkaisemaa raporttia Can Nature get it right? A Study on Rights of Nature in the European Context on uskominen.
Ehkä keskeisin raportin esittämä kritiikki liittyy siihen, että luonnon oikeuksien tunnustaminen ei sopisi teknisesti unionin olemassa olevaan lainsäädäntöön eikä myöskään toisi siihen varsinaista lisäarvoa.
Raportissa myös korostetaan, että luonnon oikeuksien tunnustaminen nykyisessä ympäristölainsäädännössä ei vielä itsessään merkitsisi sellaista laajaa paradigma- ja asennemuutosta, jota ilmastokatastrofin hillitseminen kipeästi edellyttäisi.
Nämä kriittiset huomiot havainnollistavat luonnon oikeuksia korostavan ajattelun moninaisuuteen liittyvää problematiikkaa.
Jos luonnon oikeuksia tarkastellaan edellä kuvatun kritiikin hengessä antroposentrisestä eli ihmiskeskeisestä näkökulmasta – lähinnä symbolisena ajatuksena, joka olisi mahdollista sisällyttää nykyisiin poliittisiin ja lainsäädännöllisiin rakenteisiin suitsimatta samalla ilmastokatastrofia kiihdyttäviä asenteita ja toimintaa –, konseptin potentiaalinen muutosvoima pysynee laimeana.
Monet luonnon oikeuksien puolustajat eivät tavoittelekaan pelkästään olemassa olevan lainsäädännön uudistamista vaan perustavanlaatuisempaa muutosta.
Tämä voisi merkitä esimerkiksi sellaisen maailmankatsomuksen ja identiteetin omaksumista, joka tunnistaa ihmisten ja muun luonnon välisen yhteyden konkreettisesti ja tarjoaa perustan uusien oikeudellisten ja poliittisten järjestelmien rakentamiselle.
Tällaista tulkintaa luonnon oikeuksien tunnustamisesta voi tuskin enää kritisoida riittämättömäksi; pikemminkin se saattaa saada kysymään, jääkö luonnon oikeuksia korostava ajattelu väistämättä pelkäksi utopiaksi nykyisessä globaalissa järjestelmässämme.
Mitä voisimme siis oppia luonnon oikeuksista, jos tuntuu olevan kaksi vastakkaista mutta yhtä lailla ongelmallista näkökulmaa: näiden oikeuksien antroposentrinen ja utopistinen versio?
Ihmisten ja muun luonnon välinen suhde nostettava (ilmasto)politiikan keskiöön
Toisin kuin ekokosmopolitanismi, luonnon oikeuksia korostava ajattelu on ehtinyt saada kannatusta kansainvälistä politiikkaa myöten, mistä yllä mainitut YK:n Harmony with Nature -päätöslauselmat tarjoavat konkreettisen esimerkin.
Harmonian lisäksi näissä poliittisissa dokumenteissa on alettu viitata viime vuosina suoraan nimenomaan luonnon oikeuksiin. Kyseisiä oikeuksia tulkitaan kuitenkin useimmiten antroposentrisen, kapitalistisen viitekehyksen läpi liittämällä ne ennen kaikkea kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseen.
Myöskään luonnon oikeuksien turvaamisen, ilmastokriisin hillitsemisen ja kuudennen sukupuuttoaallon pysäyttämisen välistä yhteyttä ei korosteta riittävästi. Jotta luonnon oikeudet eivät jäisi pelkäksi sanahelinäksi, niitä korostavan ajattelun ytimestä löytyvä näkemys ihmisten ja muun luonnon välisestä yhteydestä tulisi ottaa vakavasti.
Kuten YK:n pääsihteeri António Guterres kirjoittaa osuvasti vuoden 2020 Harmony with Nature -raportissa, ihmisoikeus elämään on merkityksetön, mikäli ihmiskuntaa elättävillä ekosysteemeillä ei ole laillisia oikeuksia olemassaoloonsa.
Tällaisen, viime kädessä utilitaristisen eli hyötyä korostavan näkökulman omaksumisen lisäksi meidän pitäisi nähdä luonto myös itsessään arvokkaana – sekä tunnistaa että tunnustaa, että nykyinen poliittinen päätöksenteko ei joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta tätä tee.
Ihmisten ja muun luonnon välisen suhteen nostaminen politiikan keskiöön vaatisi katsomaan asioita muiden lajien ja ekosysteemien perspektiivistä sekä kysymään, millainen rooli ihmiskunnalla tulisi olla kaikkien “maailmankansalaisten” hyvän elämän perusedellytysten turvaamisessa.
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna nykyiset poliittiset päätökset, jotka kohtelevat luontoa pelkkänä resurssina, näyttäytyvät paitsi riittämättöminä ilmastokriisin torjumisessa myös moraalisesti kestämättöminä.
On silti hyvä muistaa, että luonnon oikeuksia korostava ajattelu on yksi mahdollinen tapa tarkastella ihmiskunnan ja muun luonnon välistä suhdetta.
Esimerkiksi juuri antropologinen tutkimus tarjoaa tämän tematiikan syvälliseksi ymmärtämiseksi lukuisia kiinnostavia näkökulmia – joista osa saattaa itse asiassa olla melko kimurantteja luonnon oikeuksien edistämisen perspektiivistä.
Mitä ihmisten ja muun luonnon välisen suhteen nostaminen (ilmasto)politiikan keskiöön tarkoittaa, jos antropologi Philippe Descolaa mukaillen tunnistamme, että tässäkin tekstissä esiintynyt vastakkainasettelu antroposentrisen ja ekosentrisen näkemyksen välillä ei kuvaakaan tämän suhteen moninaisia ilmentymiä tyhjentävästi?
Eduardo Viveiros de Castron ajattelusta inspiroituneina voimme myös kysyä, onnistuuko luonnon oikeuksia korostava ajattelu sanoittamaan moraalisesti ihanteellisempaa luontosuhdetta tavalla, joka ei toisinna länsimaisia tietämisen ja olemisen tapoja.
Nämä ja lukuisat muut vastaavat kysymykset alleviivaavat tarvetta jatkuvalle tieteellisen tutkimuksen, politiikan ja kansalaisaktivismin väliselle dialogille ilmastokriisin kaltaisten globaalien haasteiden ratkaisemisessa – unohtamatta ei-inhimillisiltä olennoilta oppimisen tärkeyttä, kuten antropologi Anna Lowenhaupt Tsing osuvasti muistuttaa.
Toimitus
- Toimittaja: Eemi Nordström
Luettavaa
- Kwame Anthony Appiah. 2006. Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers. New York: W. W. Norton & Company.
- Thomas Berry. 1999. The Great Work: Our Way Into the Future. New York: Harmony/Bell Tower.
- Cormac Cullinan. 2011. Wild Law: A Manifesto for Earth Justice. Cape Town: Siber Ink, 2. painos.
- Philippe Descola, Janet Lloyd & Marshall Sahlins. 2013. Beyond Nature and Culture. Chicago: University of Chicago Press.
- Andrew Dobson. 2003. Citizenship and the Environment. New York: Oxford University Press.
- Global Alliance for the Rights of Nature. 2022. “What are the Rights of Nature?”
- Ursula K. Heise. 2008. Sense of Place and Sense of Planet: The Environmental Imagination of the Global. New York: Oxford University Press.
- Helen Kopnina & Eleanor Shoreman-Ouimet (toim.). 2017. Routledge Handbook of Environmental Anthropology. New York, NY: Routledge.
- Martha C. Nussbaum. 2019. The Cosmopolitan Tradition: A Noble but Flawed Ideal. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.
- Anna Lowenhaupt Tsing. 2015. The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton: Princeton University Press.
- Eduardo Viveiros de Castro. 2014. Cannibal Metaphysics. Toim. Peter Skafish, Minneapolis, Minnesota: Univocal.
- World People’s Conference on Climate Change and the Rights of Mother Earth. 2010. “Universal Declaration of Rights of Mother Earth.”
