Lääketieteilijät ovat 200 vuoden aikana kehittäneet useita menetelmiä kivun mittaamiseen. Antropologisen ja historiallisen kivuntutkimuksen keskiössä on huomio, että tavat kokea, ilmaista ja tulkita kipua heijastavat aikansa yhteiskunnallisia, uskonnollisia ja kulttuurisia arvoja. Kivunmittaus on oleellisella tavalla poliittista, mikä käy ilmi kahdesta viimeaikaisesta uutisesta.
YLE kertoi elokuussa syytteen nostamisesta tapauksessa, jossa kroonisen kipusyndrooman (CRPS) diagnoosin saanutta naista epäillään vakuutusyhtiön harhaanjohtamisesta. CRPS:lle on tyypillistä kivun voimakkuuden vaihtelu. Silti yksityisetsivän kuvaamia videoita, joissa nainen näytti kivuttomalta, käytettiin todisteina oireiden teeskentelystä ja vakuutuspetoksesta. Asian ratkaiseminen jätettiin oikeuslaitokselle.
Viikkoa myöhemmin YLE uutisoi Hollannissa käyttöön otettavasta säännöstöstä, jonka nojalla vanhemmat ja lääkärit voivat päättää 1–12-vuotiaan lapsen eutanasiasta silloin, kun toivoa parantumisesta ei ole ja lapsen kipua ei voida hoitaa asianmukaisesti. Haastatellun asiantuntijan sanoin ”lääkäreillä on kyky tunnistaa kipujen äärimmäisyys.”
Tosiasiassa täysin luotettavia keinoja kivun mittaamiseen ei ole. Tätä näkemystä heijastelee kansainvälisen kivuntutkimusyhdistyksen 2020 päivittämä kivun määritelmä, jossa luotettavimmaksi todisteeksi kivun kokemuksesta todetaan ihmisen henkilökohtainen todistus.
Kipua viestitään myös kulttuurista toiseen vaihtelevin sanattomin keinoin. Antropologi Mara Buchbinder korostaa lasten kipua koskevassa tutkimuksessaan, että kivun tulkinta ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. Kipua ei voi typistää vain yksilön ominaisuudeksi tai kokemukseksi.
Silti kipulääketieteen historia on täynnä pyrkimyksiä löytää standardoidut kipuilmeet, joihin vertaamalla varmistuisi, miltä potilaasta tuntuu. Arkikokemuksen valossa pyrkimys on outo: päänsäryssä kärvistelevä voi hymyillä läpi työhaastattelun, kipeä lapsi voi pidätellä koulussa ja itkeä vasta kotona ja uskonnollisissa seremonioissa vapaaehtoisesti kivulle altistuva voi näyttää hurmioituneelta.
Historia on täynnä varoittavia esimerkkejä väkivallasta, jota usko kivun mitattavuuteen on aiheuttanut. Monille keski-ikäisille suomalaisille lastenlääkäreille on aikanaan opetettu, etteivät vastasyntyneet tunne kipua. Yhdysvaltalaisessa lääkärikunnassa elää yhä harhaluulo, että musta iho tuntee vähemmän kipua kuin valkoinen.
Uskomukset miesten ja naisten kivunsiedon erilaisuudesta taas kietoutuvat naisvihamielisiin oppeihin, joiden valossa kohdun poistoa pidettiin aikanaan sopivana hoitomuotona epäsovinnaisesti käyttäytyville naisille.
Kivunmittauksen historia paljastaa, miten vankkumattoman usko sen kehittäjillä on kunakin aikana ollut omiin kykyihinsä. Usko objektiivisen kivunmittaukseen elää vahvana myös tilanteissa, joissa mitatuksi väitettyä kipua käytetään poliittisten päätösten perusteena.
Yksityisetsivän ja oikeusistuimen arvio naisen kivusta määrittää oikeutta toimeentuloon, ulkomaalaisviraston arvio kidutetun kivusta määrittää oikeutta turvapaikkaan ja lääkärin arvio lapsen kivusta määrittää hänen oikeuttaan elämään ja kuolemaan.
Kipua on tietysti voitava arvioida. Arvioiden tulkinnanvaraisuus, ja siitä johtuvat yli- ja alihoitamisen riskit, on kuitenkin tunnistettava. Kivun kokemus ansaitsee lääketieteen rajat ylittävää tutkimusta ja julkista keskustelua.
Lukemista
- Rob Boddice, 2023: Knowing Pain. A History of Sensation, Emotion and Experience. Polity Press.
- Mara Buchbinder, 2015: All in Your Head. Making Sense of Pediatric Pain. University of California Press.
