Viime päivinä tiedotusvälineet ovat seuranneet tiiviisti Suomen itärajan tapahtumia, viimeisimpänä rajan poikkeuksellinen sulkeminen lähes kokonaan.
Marraskuun aikana Suomeen on tullut Venäjän kautta noin 800 turvapaikanhakijaa. Venäjän valtion roolia tapahtumissa on mediassa analysoitu tarkasti. Äänessä ovat poliitikkojen ohella olleet ennen kaikkea sotilashenkilöt ja turvallisuuden asiantuntijat.
Kuten vuonna 2020 Kreikan ”itärajalla”, joka sekin on Euroopan unionin ulkoraja, nytkin näyttö toisen valtion suunnitelmallisuudesta on ilmeinen. Silti keskustelun kapea-alaisuus on ollut jopa hämmentävää.
On tärkeää tarkastella, miten muuttoliikkeet ja pakolaisuus on mediassa typistetty ennen kaikkea sotilaalliseksi turvallisuuskysymykseksi. Humanitaariset tai laajemmin yleisinhimilliset näkökulmat ovat olleet harvassa.
1960- ja 1970-luvuilla italialaista psykiatriaa ja mielisairaaloita uudistaneet psykiatri Franco Basaglia ja Franca Ongaro lanseerasivat käsitteen crimini di pace, rauhanajan rikokset.
Basaglia oli nuorena Italian vastarintaliikkeen jäsen ja päätyi fasistien vangiksi. 1960-luvulla hän huomasi työssään kuinka fasistien vankila ja mielisairaala, sota ja rauha, muistuttivat toinen toisiaan.
Mahdollisten vaarojen ja uhkien ennakointi mielisairaaloissa johti itse asiassa varsinaisiin rikoksiin: mielivaltaan, vapaudenriistoon ja institutionaaliseen väkivaltaan.
Rauhanajan rikosten käsitettä ovat sittemmin soveltaneet esimerkiksi antropologit Nancy Scheper-Hughes ja Maurizio Albahari. Mielisairaalakontekstin ulkopuolella rauhanajan rikokset viittaavat tilaan, jossa sodan ja rauhan välinen raja liukenee tai hämärtyy.
Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, miten ja miksi sotakoneisto tai siihen vertautuvat toimijat voidaan mobilisoida rauhan vallitessa; kuinka uhkan mahdollisuuteen reagoidaan tavoilla jotka ylittävät sen haitan, jonka tämä oletettu uhka voisi edes aiheuttaa.
Viimeistään 1990-luvulta alkaen, kun neuvostoloikkarin hahmo katosi poliittisesta kuvastosta, Eurooppa ja Suomi ovat valinneet käsitellä erityisesti Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä tulevat pakolaiset ennen kaikkea laittomuuden ja uhkakuvien kautta.
Samaa logiikkaa seuraten läpi tämän vuosituhannen pakolaiset on myös “säilötty” esimerkiksi Turkkiin. Kuten mielisairaaloissakin, joita Basaglia lähti uudistamaan, rauhanaikaamme määrittää pakolaisleirien ja säilöönottokeskusten väkivalta ja kauhu.
Samalla Euroopan valtiot ovat maalanneet itsensä nurkkaan, sillä horisontissa ei näy kuin sotilaallisia, viime kädessä väkivaltaisia, toimintamalleja.
Tätä retoriikkaa kykenevät hyödyntämään valtiot kuten Turkki, Valko-Venäjä ja Venäjä. Otsikoita hallitsevat hybridisodan kaltaiset käsitteet, vaikka kukaan ei ole julistanut sotaa.
Suomessa uhkan tuntu on entistä voimakkaampi, ja se saa tarttumaan entistä järeämpiin sotilaallisiin ja lainsäädännöllisiin keinoihin.
Katastrofit, suuronnettomuudet ja esimerkiksi pandemiat ovat osoittaneet, että tilanteen niin vaatiessa myös huomattava määrä hoivan ja huolenpidon sekä solidaarisuuden resursseja on ”mobilisoitavissa”.
Suomalaisella yhteiskunnalla on humanitaarista ”reserviä” ottaa vastaan satoja turvaa hakevia ihmisiä. Samalla toisenlainen, inhimillinen lähestymistapa veisi kentältä edes yhden ”aseen” pois.
Toimitus
Artikkelikuva: DaKub/PIxabay (Pixabay-lisenssi)
Lukemista
Franco Basaglia, 1986: Peace-Time Crimes. Teoksessa Nancy Scheper-Hughes ja Anne M. Lovell (toim.) Psychiatry Inside Out: Selected Writings of Franco Basaglia. Columbia University Press.
