Lux Helsinki -valofestivaali puhuttaa mediassa. Taiteilija Katariina Sourin teoskokonaisuuteen kuuluva, Senaatintorille heijastettava Pohjan kosketus -saamelaismaalaus on herättänyt keskustelua kulttuurisesta omimisesta ja taiteen vapaudesta.
Kaupungin julkinen tila on aina poliittista, kuten brittiläinen antropologi David Harvey huomauttaa. Se, mitä julkisessa tilassa näkyy, luo kuvaa oikeasta ja väärästä kaupunkilaisuudesta sekä kertoo tarinaa historian kulusta.
Kuvista keskusteltiin myös Singaporessa, kun kaupunki vietti 35-vuotisjuhliaan 1854. Juhlien visuaalista ilmettä dominoi läpivalaistu kangasmaalaus, jolle oli sommiteltu kaksi kuvaa: Singapore ”ennen” ja ”nyt”.
Kuvista toinen esitti sankkaa viidakkoa, ainoana ihmisasutuksen merkkinä yksinäinen malaijien, alueen valtaväestön, kalastusvene. Toisessa näkyi koko nopeasti kasvanut kaupunki merkittävimpine rakennuksineen.
”Kirkot, oikeustalot ja koulut kertoivat, että järjestys ja sivilisaatio olivat saaneet vakaan perustan”, kuten Overland Free Press -lehdessä kehuttiin 15.2.1854.
Sitaatti voisi kuvata myös Senaatintoria. Helsinki ja Singapore ovatkin aikalaiskumppaneita. Molemmilla kaupungeilla on pidempi historiansa, mutta nykymuodossaan ne juontavat juurensa 1800-luvun alkupuoliskolle.
Senaatintorin ympäristö rakennettiin uuden pääkaupungin sydämeksi 1820-luvulta alkaen; Singaporen brittiläinen kauppasatama perustettiin 1819.
Samanaikaisuus tarkoittaa myös arkkitehtonista samankaltaisuutta. Vaikka Helsingille ominainen empire on brittiläistä siirtomaatyyliä minimalistisempaa, sopisi Singaporen vanha parlamenttitalo Senaatintorin ympäristöön melko sujuvasti.
Taiteilija Sourin teoksen ideana on ilmeisesti samankaltainen eri aikatasojen, kaupungin ja kaupungittomuuden, ristivalotus kuin Singaporen kangasmaalauksissa.
Sourin työt on tarkoitus heijastaa länsimaista tiedettä ja valtiovaltaa symboloivien rakennuksien kuten yliopiston ja senaatin päälle. Rinnastus on helppo ymmärtää poliittiseksi.
Ihannoidussa valossa esitetty ”menetetyn” elämäntavan – saamelaisten poronhoidon – kuvaus peittää väriloistossaan modernin sivistyksen peruskivet. Toisaalta rakennusten monisärmäinen heijastuspohja rikkoo heijastettavien kuvien mittasuhteet ja harmonian.
Syntyy visuaalinen konflikti uuden ja vanhan välille, kuten Singaporessa 1854.
Erona on, että Singaporen juhlien suunnittelijat mielsivät malaijien ”ikiaikaisen” elämäntavan epätoivottavaksi menneisyyden jäänteeksi ja ihannoivat kivikirkkojen ja koulujen edustamaa modernia kaupunkielämää.
Sourin teoksessa tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen, reaktiona ympäristökriisin ja ehkä laajemmin länsimaisen elämäntavan päivä päivältä selkeämmäksi käyvään mahdottomuuteen.
Kaupungin fyysinen tila on väistämättä paitsi poliittinen ympäristö myös eräänlainen kiveen kirjoitettu kertomus. Se, miten kaupunkitilaa käytetään ja mitä siinä näytetään sekä heijastaa että osaltaan muokkaa yhteiskuntaa ja kaupunkilaisuuden ihanteita.
Kuten saamelaisaktivisti Petra Laiti huomauttaa, stereotyyppisen saamelaiskuvaston esittäminen helsinkiläisessä miljöössä luo vaikutelman, ettei pääkaupungissa ja nykyajassa ”oikeita” saamelaisia olekaan.
Samaan tapaan Singaporen maalauksien malaijihahmo, yksinäinen kalastaja, on tuomittu menneiden aikojen symboliksi. Vieraaksi valkoisen miehen rakentamassa kaupungissa; instrumentiksi ja tekosyyksi kolonialistisessa politiikassa.
Luettavaa
- David Harvey 2006: The Political Economy of Public Space. Teoksessa The Politics of Public Space, toim. Setha Low ja Neil Smith. Routledge.
- Mikko Toivanen 2022: Putting imperial time on show: visual culture in the mid-nineteenth-century anniversaries of Singapore and Batavia, Early Popular Visual Culture 20:2–3.
Toimitus
- Artikkelikuva: Matti Pyykkö/Helsinki Partners
