Kansainvälisessä mediassa on pohdittu tulisiko termiä ”kansanmurha” käyttää Israel-Palestiina konfliktin yhteydessä. Käyttämämme termit muokkaavat tulkintojamme tapahtumista ja joissain tapauksissa velvoittavat kansainvälistä yhteisöä toimimaan.
Holokaustin seurauksena kansanmurha määriteltiin YK:n vuoden 1948 kansanmurhaa koskevassa yleissopimuksessa tiettyyn etniseen, kansalliseen, kielelliseen, uskonnolliseen tai muuhun, yleensä vähemmistöryhmään kohdistuvaksi systemaattiseksi ja tarkoitukselliseksi tuhoamiseksi.
Määritelmä kattaa suoran tappamisen lisäksi myös järjestelmällisen elinolosuhteiden kurjistamisen ja sorron.
Kansanmurhaksi nimeäminen velvoittaa kansainvälisen yhteisön puuttumaan konfliktiin, ja siksi virallista termiä käytetään varauksella, usein vasta jälkikäteen.
Esimerkiksi Ruandan vuoden 1994 kansanmurhassa oikean terminologian käyttö olisi voinut pelastaa lukemattomien ihmisten hengen. Massamurhasta käytettiin pitkään termiä sisällissota, vaikka ihmisoikeustarkkailijat ja rauhanturvaajat varoittivat kansanmurhasta jo ensimmäisen kuukauden aikana.
Hamasin iskun jälkeen Israelin kansanmurha on kiihtynyt, ja se on pommittanut Gazan kaistaletta ja kohdistanut systemaattista väkivaltaa palestiinalaisiin myös Länsirannalla. Siviilien uhrimäärä on noussut arvioiden mukaan jo 20 000:een, joista yli 7000 on lapsia.
Israel tappaa palestiinalaisia myös estämällä ruoka-avun, juoma- ja pesuveden ja terveydenhuollon alueella. Ihmiset on myös ajettu kodeistaan ja hypotermian riski on todellinen.
Israelin johto käyttää palestiinalaisista epäinhimillistävää kieltä, lietsoo kostomieltä ja uhoaa “vihollisen täydellisellä tuhoamisella”. Israelin “puolustautumistoimet” ovat jo ylittäneet kansainvälisessä laissa sallitun rajan, mutta monet näkevät Israelilla tämän oikeuden olevan lakia laajempi.
Onkin tärkeää tarkastella, milloin ja miten väkivallasta tulee moraalisesti hyväksyttyä.
Juutalaissyntyinen filosofi Hannah Arendt analysoi Jerusalem-raportissaan holokaustin rikoksista syytetyn natsiupseeri Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendt ei tuominnut Eichmannia täysin pahaksi, vaan huomasi tämän muiden natsien ja sivusta seuranneiden saksalaisten tavoin sokeasti seuranneen natsien asettamaa lakia moraalisena kompassinaan.
Tämä johti miljoonien juutalaisten kansanmurhaan. Holokaustin mahdollisti moraalisesti se, että se nähtiin sen tuottaneen yhteiskunnan viitekehyksessä oikeutetuksi – itsepuolustukseksi tai valtion suojelemiseksi.
Suomen mediassa Israelin hyökkäystä on Israelin sotapropagandaa mukaillen edelleen kuvailtu puolustautumiseksi, sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi tai sodaksi, vaikka YK on varoittanut mahdollisesta kansanmurhasta ja viimeisimpänä ottanut käyttöön artikla 99:n tulitauon aikaansaamiseksi.
Itsepuolustuksesta puhuessamme käytämme sitä kieltä, jolla Israel oikeuttaa tekonsa. Jos taas puhuisimme kansanmurhasta, velvoittaisimme kansainvälisen yhteisön pyrkimään sen lopettamiseen.
Kuten antropologi Tiina Järvi kirjoittaa, meillä on velvollisuus tunnistaa kansanmurhan merkit nyt, kun voimme vielä vaikuttaa tilanteeseen.
Jos vain toistamme sokeasti median tarjoamaa terminologiaa, menetämme ihmisyyden ja käsityksemme etiikasta. Silloin meistä tulee Arendtin teorian mukaisesti arkipäiväisen pahan kätyreitä ja osasyyllisiä palestiinalaisten kansanmurhaan.
- Artikkelikuva: Suvi Lensu
