Ruotsalaisen tiedetoimittaja Karin Bojsin Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa -teoksen fokuksessa ovat esihistorian naiset. Vaikka kirja on mielenkiintoinen, aihetta tuntevan lukijan näkökulmasta siinä on myös heikkouksia.
Tunnetun, geenitutkimukseen perehtyneen ruotsalaisen tietokirjailijan Karin Bojsin kirja Euroopan esiäidit: 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa ilmaisee suurimman ongelmansa jo nimessään.
Teos yrittää alle kolmessa sadassa sivussa kattaa maantieteellisesti valtavan alueen ja kymmenien tuhansien vuosien ajanjakson. Lisäksi otsikossa mainittu 43 000 vuotta on vähättelyä, sillä kirjassa varataan pari ensimmäistä lukua nykyihmistä edeltäneille hominidilajeille.
Bojs kuvailee naiskehoa esittävää esihistoriallista taidetta, esittelee äitilinjoihin liittyvää geneettistä tutkimusta ja käsittelee eri kulttuureja ja arkeologisia löytöpaikkoja paleoliittiselta kivikaudelta rautakauden lopulle asti.
Bojsin ensimmäinen ihmisen geneettistä historiaa käsittelevä yleistajuinen tietokirja Homo Europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia ilmestyi vuonna 2015 ja voitti Ruotsissa August-palkinnon vuoden parhaana tietokirjana.
Sen jälkeen Bojs kirjoitti yhteistyössä DNA-sukututkija Peter Sjölundin kanssa teoksen ruotsalaisten geneettisistä isälinjoista. Olikin selvää, että seuraavaksi vuorossa olisi yleistajuinen teos geneettisistä äitilinjoista.
Se on toki tervetullutta, sillä ihmisen DNA:ta ja varsinkin äitilinjaa pitkin periytyvää mitokondrio-DNA:ta käsittelevää tutkimusta on viime vuosina ilmestynyt paljon, mutta sitä on yleistajuistettu varsin vähän.
Esimerkki tuoreesta tutkimuksesta on Turun yliopiston johtama, vastikään päättynyt SUGRIGE-projekti, joka on tuottanut mielenkiintoista uutta tietoa Koillis-Euroopan populaatiogenetiikasta.
Vauhdilla läpi Euroopan esihistorian
Bojsin teos juoksuttaa lukijan Euroopan esihistorian paleoliittisen kivikauden löytöpaikoilta Lähi-idän ensimmäisille viljavainioille sekä kuvaa keskeisimpien viljelykasvien käyttöönoton ja ensimmäisten eläinlajien domestikoitumisen kotieläimiksi.
Se kertoo, kuinka nykyisen Ukrainan aroilta Keski-Eurooppaan tullut jamnakulttuuri levisi ja kuinka se levitessään hävitti aiemmat geneettiset isälinjat samalla kun äitilinjat enimmäkseen säilyivät.
Jamnakulttuuriin kuulumattomilla miehillä oli siis vähemmän mahdollisuuksia jatkaa geneettistä perimäänsä. Varmaa selitystä tälle ei tiedetä, mutta väkivaltaa on ehdotettu yhdeksi syyksi.
Kirjassa kuljetaan jamnojen hevosilla ja vetohärillä pronssikauden kauppareittejä pitkin, luodaan mykeneläinen kulttuuri Kreikkaan ja kelttiläinen kulttuuri Keski-Eurooppaan. Lopulta päädytään Skandinaviaan pohtimaan naisen asemaa viikinkikulttuurissa.
Kirjan loppuun päästyään lukija onkin jo hengästynyt.
Teoksen rakenne on vetävä: luvut ovat lyhyitä, ja usein niiden lopussa on pieni vihjaus tulevasta. Kieli on selkeää ja värikästä, mikä tekee kirjasta nopealukuisen. Kuva menneisyydestä jää kuitenkin hajanaiseksi.
Yksi syy pistemäisyyteen saattaa olla se, että Euroopan esiäidit pyrkii keskittymään nimenomaan naisiin ja samalla kertomaan uusimmista tutkimustuloksista ilman, että se olisi kovin päällekkäinen aiempien teosten kanssa. Niinpä toteutus tuntuu jossain määrin repaleiselta.
Välillä kirjassa käytetään myös aika villejä vertauksia. Esimerkiksi miesyhteisöjä eli ”veljeskuntia” käsittelevässä luvussa verrataan toisiinsa Hitler Jugendia (n. 1930–45 jaa.), antiikin Rooman Lupercalia-juhlia (n. 500 eaa.–500 jaa.) ja jamnakulttuurin miesten seremonioita (n. 5000–2300 eaa.).
Antropologia tällaiset perusteettoman kuuloiset analogiat hirvittävät, sillä kyseisiä ilmiöitä ei esitellä omassa kulttuurisessa kontekstissaan.
Elävimmillään teos on kuvatessaan Itä-Euroopan neoliittisia kulttuureita ja niiden erityispiirteitä. Esimerkiksi Serbiassa, Tonavan laaksossa sijaitseva Lepenski Virin löytöpaikka on kiehtova esimerkki eri yhteisöjen ja kulttuurien sulautumisesta.
Bojs kuvaa, kuinka sekä DNA- että isotooppianalyysin perusteella vaikuttaa siltä, että suuri osa yhteisön naisista oli syntyjään Anatolian maanviljelyskulttuureista, kun taas miehet olivat pääosin paikallista alkuperää ja kalastajia.
Kahden geneettisesti ja kulttuurisesti erilaisen, sukupuolittuneen ihmisryhmän yhteistyönä syntyi omaleimainen kulttuuri.
Myös Balkanille sijoittuvaa neoliittista Vinčan kulttuuria esitellään kattavasti. Kiitoksista selviääkin, että Bojs teki kirjaa varten taustatyömatkan Itä-Eurooppaan, mikä selittää aluetta käsittelevien lukujen syvällisyyden.
Sen sijaan saman ajankohdan Keski-Euroopan maanviljelyskulttuureja, kuten nauhakeraamista kulttuuria ja suppilopikarikulttuuria, kuvataan yleistäen ja vähemmän värikkäästi.
Arkeologian tieteenalan vieraalla maaperällä
Teoksessa näkyy selkeästi, että Bojs on geenitutkimukseen perehtynyt tiedetoimittaja, ei arkeologi.
Hän esittää uutena oivalluksena esimerkiksi sen, että tanskalaisen museokuraattori Christian Jürgensen Thomsenin 1820-luvulla kehittämä kolmiperiodijärjestelmä on vajavainen. Kolmiperiodijärjestelmässä esihistoria on jaettu kivi-, pronssi- ja rautakausiin.
Bojs ehdottaa uutta luokitusta, jossa esihistoria jaettaisiin metsästäjä-keräilijä-kalastajien kauteen, ”Vanhan Euroopan” maanviljelijöiden kauteen ja indoeurooppalaiseen kauteen.
Arkeologian tieteenalalla on kuitenkin käyty paljon kriittistä keskustelua kolmiperiodijärjestelmän kehittämisestä kuluneiden parinsadan vuoden aikana, eikä Bojsin kritiikissä ole mitään uutta.
Bojs kertoo jälkisanoissaan halunneensa korostaa, että ”historiankirjoitus on aina aikansa lapsi”, mutta kirjassa tämä näkyy lähinnä natsien arjalaistutkimusten kummasteluna ja yksittäisten naispuolisten arkeologien esiin nostamisena.
Kyseenalaisia ovat toistuvat viittaukset liettualaiseen arkeologiin Marija Gimbutasiin (1921–1994), joka on vähintäänkin ristiriitainen hahmo arkeologian historiassa.
Gimbutas väitti, että neoliittisella kivikaudella Euroopassa olisi vallinnut naiskeskeinen, tasa-arvoinen ja rauhanomainen kulttuuri, jonka pronssikaudella idän aroilta levittäytynyt indoeurooppalainen mieskeskeinen, hierarkkinen ja sotaisa kulttuuri olisi tuhonnut.
Yksi Gimbutasin tunnetuimpia ajatuksia on, että ennen indoeurooppalaisten tuloa Euroopassa olisi yleisesti palvottu äitijumalatarta, Maaäitiä.
Indoeurooppalaisten kielten tutkimus ja geenitutkimus osoittavat, että kivi- ja pronssikausien taitteessa Eurooppaan todellakin suuntautui laajamittainen jamnakulttuurin muuttoaalto Itä-Euroopan aroilta, kuten Gimbutas aikoinaan esitti. Siirtymä tapahtui kuitenkin pitkän ajan kuluessa, eikä kyse välttämättä ollut väkivaltaisesta valloituksesta.
Myös Gimbutasin yleistykset Euroopassa palvotusta kaikkivaltiaasta äitijumalattaresta ovat kaukana arkeologian valtavirrasta. Vaikuttaakin siltä, että juuri Gimbutasin ajattelu olisi ollut yksi Bojsin keskeinen innoittaja, ja kiistanalainen tutkija näyttäytyy Euroopan esihistorian merkittävimpänä arkeologina.
Teoksen käännös on yleisesti ottaen miellyttävää ja sujuvaa luettavaa, mutta joukkoon on eksynyt muutamia termilipsahduksia, kuten ”riippuvat kangaspuut”, jolla todennäköisesti tarkoitetaan pystykangaspuita. Myös ajallisissa ilmaisuissa on joitakin käännösvirheitä tai kömpelyyksiä, kuten ”Theran tulivuorenpurkaus tapahtui 3612 ennen ajoitusajankohtaa”.
Euroopan esiäiteihin voi parhaiten suhtautua ”infotainmentina” eli tiedeviihteenä, sillä kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa, yksityiskohtia ja tutkimustuloksia, joista lukeminen on mukavaa ajanvietettä.
Kaikkea ei kuitenkaan kannata ottaa totena, vaan suosittelen tarkastelemaan kriittisesti Bojsin tulkintoja ja lähteitä sekä tutustumaan myös aiheeseen liittyvään muuhun tutkimukseen.
Toimitus
- Toimittaja: Laura Menard
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Wikimedia Commons (CC0)
- Artikkelikuva: Wikimedia Commons (CC0)
Luettavaa
- Karin Bojs, 2023: Euroopan esiäidit. 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa. Minerva Kustannus.
- Elisabeth Arwill-Nordbladh, 2001: Genusforskning inom arkeologin. Högskoleverket, Stockholm.
- Valter Lang, 2020: Homo fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria. SKS.
