Yhdysvalloissa vuosittain vietettävä Mardi Gras on Louisianan vastine Suomen laskiaiselle. Karnevaali edustaa kristillisen paastoon laskeutumisen ohella hedonistista ylikulutusjuhlaa sekä rituaaliksi naamioitua irtiottoa arjesta.
Kun niskaan sataa helmiä, pehmoleluja, muovikuppeja, hulavanteita, uimalaseja ja kaikkea mahdollista, on paras olla valppaana. Parhaan saaliin saavat ketterimmät ja röyhkeimmät – tai ne, joilla on tuttuja juhlakulkueessa.
Yhdysvaltain Louisianan osavaltiossa juhlitaan näyttävästi loppiaisesta alkavaa karnevaalin aikaa. Bileet huipentuvat rasvatiistaina eli Mardi Gras -päivänä, joka Suomessa tunnetaan paremmin laskiaisena.
Toinen toistaan värikkäämmät kulkueet täyttävät Louisianan kaupunkien kadut viikoiksi. Juhlakulttuuriin kuuluvat paraatiautoista heitettävät helmet ja muut throws-nimellä kutsuttavat tavarat.
Ilmassa viuhuvia esineitä tavoitellaan kilpailullisesti. Karnevaaliajan taika muuttaa poskettomimmankin Kiinassa valmistetun rihkaman hetkeksi arvokkaaksi aarteeksi.
Lumous särkyy heti, kun tavarat koskettavat maata. Kadulle pudonneita esineitä noukkivat korkeintaan turistit, jotka haluavat glitterillä koristellun karnevaalinaamion kotiinviemisiksi.
Paikalliset pitävät tapaa epäpuhtaana sekä symbolisesti että käytännöllisesti. Pudonneen esineen poimimisen katsotaan yhtäältä tuovan huonoa onnea. Toisaalta kadut tulvivat karnevaalin aikaan alkoholista, virtsasta ja eläinten ulosteista.
Mardi Gras on yhteisöllinen rituaali, joka kääntää arjen päälaelleen ja tuo yhteiskunnalliset valtasuhteet näkyväksi.
Karnevaali on luonteeltaan niin värikäs, hedonistinen, monikulttuurinen ja jazzmusiikin kyllästämä, niin överi, että on vaikea muistaa sen olevan kristillinen juhla.
Rasvatiistain alkuperäisenä tarkoituksena on juhlia viimeistä päivää ennen paaston alkua.
Krewet edustavat paikallista eliittiä
Karnevaalin toi uudelle mantereelle ranskalainen tutkimusmatkailija Pierre Le Moyne d’Iberville, joka saapui Yhdysvaltoihin laskiaistiistaina vuonna 1699.
Hän asettui 60 kilometrin päähän nykyisestä New Orleansin kaupungista ja antoi paikalle Ranskassa vietetyn juhlan kunniaksi nimen Le Point du Mardi Gras, rasvatiistain paikka.
Vuonna 1857 New Orleansissa perustettiin organisaatio nimeltä Comus. Se oli ensimmäinen krewe eli kerho, jonka näkyvintä toimintaa on juhlakulkueiden järjestäminen.
Aikaisemmin Mardi Gras’ta juhlittiin eliitin keskuudessa yksityisissä gaalatilaisuuksissa. Paraatit toivat juhlan kaikkien ulottuville, vaikka krewejen jäsenyys oli pitkään avoin vain rahakkaan eliitin jäsenille.
Laskiastiistain pääkulkueen järjestää vuonna 1872 perustettu Krewe of Rex, joka aloitti Louisianassa karnevaalikuninkaan valitsemisen perinteen.
Rexiltä ovat peräisin Mardi Gras’n värit violetti, vihreä ja kulta. Ne symboloivat kristillisen perinteen mukaisesti oikeutta, uskoa ja valtaa.
Eliitin juhlista syrjään jääneet väestöryhmät alkoivat perustaa omia krewejään 1900-luvun alussa. Niistä tunnetuin on afroamerikkalaisen väestön Krewe of Zulu, joka nykyisin järjestää toisen Mardi Gras’n pääkulkueista.
Tanssiaiset ovat yhä keskeinen osa krewejen toimintaa, ja niistä osaan voi osallistua vain kutsuttuna. Jäsenyys on monissa kreweissä edelleen rajoitettua.
Paraatien kuninkaallisiksi valitut ovat usein julkkiksia tai paikallisia voimahahmoja, mikä osaltaan tuo näkyväksi tasavertaisuutta ylistävän juhlan eriarvoistavia rakenteita.
Sorron paljastava performanssi
New Orleans on yksi Yhdysvaltojen harvoja kaupunkeja, jonka väestöstä afroamerikkalaiset ovat enemmistössä. Mustan kulttuurin vaikutusvalta näkyy muun muassa Krewe of Zulun saavuttamassa asemassa.
Siitä huolimatta suuri osa alueen afroamerikkalaisista elää edelleen haavoittuvassa asemassa valkoiseen väestöön verrattuna.
Turismista elävässä New Orleansissa afroamerikkalaiset nähdään taloudellisena resurssina, jonka kulttuuria on nostettu marginaaleista keskiöön osittain voitontavoittelun vuoksi.
Tämä jännite on läsnä Mardi Gras’n juhlinnassa, jossa kulkueet edustavat vain pientä osaa ihmisiä ympäri vuoden työllistävästä kulttuuriteollisuudesta.
Taloustieteilijä Toni Weissin mukaan Mardi Gras’n vuosittainen arvo New Orleansissa on lähes miljardi dollaria. Tuotto jokaista tapahtumaan sijoitettua dollaria kohtaan on 2,64 dollaria.
Turistit tuovat kaupunkiin rahaa, ja paraatiautojen koristelu tarjoaa monelle työpaikan. Myös mustat osallistuvat kulttuurin ja historian markkinointiin, sillä moni hyötyy turismista taloudellisesti.
Rodun esittämisen dynamiikka on karnevaaliaikana monimuotoinen ilmiö, jossa sisäkkäiset sorron kertomukset yhdistyvät.
Osa afroamerikkalaisesta väestöstä esimerkiksi pukeutuu karnevaaliin Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureilta lainattuihin asuihin, vaikka niihin pukeutumisella on Yhdysvalloissa hyvin kiistanalainen, kolonialismiin kytkeytyvä historia.
Antropologi Marc D. Perryn mukaan kaupungin markkinointimateriaaleja koristavista “mustista intiaaneista” onkin tullut yksi neworleansilaisen ainutlaatuisuuden ja aitouden symboli. Esiintyessään he ovat eksotiikkaa hakevien turistien katseen kohteena.
Myös Krewe of Zulu -kulkueen naamiaisasut ja paraatiautojen korskeat lavasteet lainaavat rohkeasti stereotyyppistä afrikkalaiskuvastoa, kuten kaislahameita, keihäitä ja rasistista blackface-perinnettä muistuttavia maskeerauksia.
Aihe on herättänyt kiivasta keskustelua. Kuvastoa on perusteltu sillä, että kulkueen tarkoituksena on ottaa afroamerikkalaisten historia haltuun sekä kääntää rasistiset symbolit päälaelleen, jotta ne menettävät voimaansa.
Samaan tapaan Perry korostaa, ettei “mustien intiaanien” perinne yritä häivyttää New Orleansin kolonialistista historiaa vaan pyrkii nostamaan sen esille.
Perinteellä osoitetaan kunnioitusta alkuperäiskansojen yhteisöille, jotka aikoinaan auttoivat karanneita orjia selviytymään.
Ritualisoitua juopumista
New Orleansin French Quarterin kaupunginosassa on karnevaaliaikana viikkoja kestävät ympärivuorokautiset bileet, missä juhlakansalle on tarjolla konseptoituja jättidrinkkejä.
Suurten kaupunkien ulkopuolella on omat perinteensä, mutta niihinkin kuuluvat ritualisoitu juopuminen ja estoton käytös.
Louisianan karnevaalia ja Mardi Gras Run -nimistä perinnettä tutkinut antropologi Rocky L. Sexton esittää, että Mardi Gras on monimutkainen ja tarkkaan säädelty näytelmä.
Sääntöjen rikkominen ja kujeileva käytös ovat sallittuja tietyissä kehyksissä, juopumuksen ja naamioiden suojassa.
Sextonin mukaan Louisianan ranskalaistaustainen cajun-kulttuuri on hedonistista – siihen kuuluu hyvä ruoka, eikä humaltumista katsota pahalla. Olutta voi ostaa jopa katolisen kirkon tapahtumista.
Osavaltion epävirallinen motto on laissez les bons temps rouler, antaa hyvien aikojen virrata. Samalla kulttuuri sanelee juhlimiselle ehdot, eikä rajat ylittävää juopottelua katsota hyvällä.
Periaatteessa Louisianan karnevaaliperinne on jatkumoa kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin kuvaamalle karnevalismille, jossa sosiaalisen elämän säännöt kumotaan väliaikaisesti.
Käytännössä Mardi Gras on nykyisin vakiintunut osa Louisianan taloutta ja yhteiskunnallista järjestystä. Siinä ei ole Bahtinin tarkoittamaa muutosvoimaa.
Varsinkin menneisyydessä Yhdysvaltojen syvän etelän karnevaaliperinne on vahvistanut eri ihmisryhmien välistä segregaatiota sen sijaan, että se olisi tuonut eri luokat, sukupuolet ja etniset ryhmät yhteen.
Elementtejä bahtinilaisesta karnevaalihengestä on toki olemassa. Yhtenä esimerkkinä toimii tapa, jolla marginalisoidut väestönosat alkoivat ottaa kuninkaallista symboliikkaa haltuunsa pääosin valkoiselta eliitiltä.
Karnevaalikuninkaan, kuningattaren, suurlähettiläiden ja muiden vastaavien hahmojen valintaan osallistuu vuosittain mustasta kulttuurista ammentava Krewe of Zulu.
Krewe of Zulun ensimmäinen kulkue vuonna 1909 oli eräänlainen parodia valkoisen väestön perinteistä. Kuninkaalla oli ihrapurkista tehty kruunu ja banaaninvarsivaltikka.
Nykyisin myös Zulu-kuninkaalliset syleilevät blingiä, karnevaalin ylitsepursuilevaa materialismia, ja edustavat ylempiä yhteiskunnan kerroksia.
Helmiä, helmiä kaikkialla
Helmet ovat karnevaalissa tärkeässä osassa, ja niitä näkee kaikkialla. Ne koristavat kaulojen lisäksi aidanseipäitä ja puiden oksia. Helmet ovat yleisin paraatiautoista heitettävä esine, ja niiden koko vaihtelee maltillisista pienistä herneistä joulupalloihin.
Huonolaatuisten helmien, niin sanottujen gutter beadsien eli katuojahelmien, heittely on karkea etikettivirhe. Kulkueisiin osallistuvilla täytyy olla rahaa käytettävänä kunnollisiin tavaroihin.
Laatutavaraa tai ei, ojaan päätyy vuosittain valtava määrä helmiä ja muuta muovijätettä. Vuonna 2018 New Orleansin viemäreistä vedettiin ylös noin 46 000 kiloa helminauhoja.
Mississippijoen suistoalueella sijaitseva kaupunki on haavoittuvainen tulville, ja myrkyllisiä ainesosia sisältäviä helmiä huuhtoutuu vesistöihin.
Muitakin ongelmia karnevaalihelmissä on. Sosiologi David Redmonin ohjaama dokumenttielokuva Mardi Gras: Made in China osoittaa, kuinka karnevaalin juhlinta kietoutuu eriarvoisuuden rakenteisiin myös globaalisti.
Dokumentti seuraa helmien matkaa kiinalaistehtaalta puolialastomien karnevaalijuhlijoiden kaulaan. Kiinassa ihmisoikeudet ja työntekijöiden oikeudet ovat kauppatavaraa.
Louisianassa estoitta yläosattomissa bilettävä juhlakansa muodostaa irvokkaan kontrastin helmiä valmistavan tehtaan työntekijöihin nähden.
Karnevaalin aiheuttamiin ympäristöongelmiin on viime vuosina yritetty puuttua esimerkiksi keräämällä helmiä kierrätettäväksi. Katukaivojen ylle on asennettu suodattimia, jotta helmet ja muut pikkuesineet eivät enää päätyisi viemäriverkostoon.
Vaikka Louisianan karnevaali on ehdottomasti hedonistinen kulutusjuhla, kiistämätön on sen moneen suuntaan ulottuva yhteisöllinen merkitys.
Kulutus ja örvellys mahdollistavat arjen ylittävää yhteisöllisyyttä, tarjoavat mahdollisuuksia luovuuteen ja merkityksillä leikittelyyn sekä vahvistavat sosiaalisia suhteita tapahtumassa, joka on täynnä ristiriitoja.
Hierarkiat sekä löystyvät että vahvistuvat juhlinnan aikana. Ilmiötä voi pitää brittiantropologi Victor Turnerin kuvaamana jälkiteollisena liminoiditilana, jossa tehdään selkeä ero työn ja vapaa-ajan välille.
Juhla tarjoaa lyhyen katkoksen arkeen ja mahdollisuuden leikkiin, mutta paluu normaalitilaan koittaa ennemmin tai myöhemmin.
Juhlimisrituaaliin osallistuminen on varsinkin kaupungeissa yhteisöjen jäsenille vapaaehtoista, ja leikkiminen symboleilla ja merkityksillä on monimutkainen tanssi, jossa pitkälle erikoistuneet kulttuurin ammattilaiset ovat suuressa roolissa.
Tärkeää on sekin, kuinka karnevaalin juhlinta on auttanut yhteisöjä voimaantumaan kerta toisensa jälkeen. Edes voimakkaimman tason hirmumyrsky Katrina, joka aiheutti alueella tuhoja vuonna 2005, ei saanut New Orleansia perumaan rakasta kulkueperinnettään.
Siinä ovat onnistuneet vain sodat, poliisilakko ja kulkutaudit, viimeisimpänä koronaviruspandemia.
Toimitus
- Toimittaja: Niina Ahola
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Podcast-lukija: Maria Karuvuori
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Maria Karuvuori
- Artikkelikuva: Wikimedia Commons
Luettavaa
- Aric Jenkins, 2017: How New Orleans Became Mardi Gras Central. Time.
- Marc D. Perry, 2021: Black Freedom, Black Markets: Notes on New Orleans Black Masking Indian Tradition. Journal for the Anthropology of North America.
- Mihail Bahtin ym., 2002 (1965): François Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru. Like Kustannus.
- Olivia B. Waxman, 2018: The History Behind 5 of New Orleans’ Favorite Mardi Gras Traditions. Time.
- Rocky L. Sexton, 2001: Ritualized Inebriation, Violence, and Social Control in Cajun Mardi Gras. Anthropological Quarterly.
- Victor Turner 1992, (1982): From Ritual to Theatre. The Human Seriousness of Play. PAJ Publications.
.jpg){kind=link}