Siirry suoraan sisältöön

Eläinsatuja ei tule esittää tieteenä

Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Annikka Mutasen kolumni Ihminen on yksiavioinen eläin nojaa tieteelliseen auktoriteettiin mutta päätyy toistelemaan moralistisia argumentteja polyamorian luonnonvastaisuudesta. Antropologeina haluamme korjata muutamia Mutasen esittämiä väitteitä, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Lisäksi haluamme peräänkuuluttaa median vastuuta siitä, mitä ne esittävät tieteenä.

Polyamoria eli monisuhteisuus on viime aikoina ollut paljon esillä mediassa. Kaikki huomio ei suinkaan ole ollut positiivista.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien palkittu tiedetoimittaja Annikka Mutanen on kolumnissaan Ihminen on yksiavioinen eläin ottanut asiakseen osoittaa monogamian olevan ihmislajille biologiasta kumpuava, lajityypillinen käyttäytymismalli.

Polyamorian kaltaiset ei-monogamiset suhdemuodot hän sen sijaan esittää poikkeamina ihmisen luonnollisesta käyttäytymisestä.

Lyhyestä mitastaan huolimatta Mutasen tekstiin mahtuu niin paljon puutteita, epäloogisuuksia ja asiavirheitä, että päätimme tiedettä popularisoivien antropologien asemassa oikoa niistä kaikkein räikeimpiä.

Tieteellisen tekstin sijaan Mutasen kirjoitus muistuttaa ennemminkin kansanperinteen eläinsatua: tarinaa, jolla eri eläinten lajityypillisiä piirteitä – kuten norsun kärsää ja karhun töpöhäntää – selitetään opettavaisten tarinoiden muodossa. 

Omassa eläinsadussaan Mutanen esittää, kuinka ihminen – tai pikemminkin länsimaista monogamianormia noudattava ihminen – sai yksiavioisen elämäntapansa evoluution myötä ja kuinka polyamorian kaltaiset ilmiöt nyt uhkaavat tätä luonnon määräämää järjestystä. 

Satujen ei aina tarvitse olla johdonmukaisia, eikä johdonmukainen ole Mutanenkaan, joka perustelee väitteitään tarkoitushakuisilla ja sisäisesti ristiriitaisilla esimerkeillä eläinmaailmasta.

Lisäksi hän jättää täysin huomiotta ihmissuhteiden monimuotoisuuden ja niiden taustalla vaikuttavan yhteiskunnallisen kontekstin.  

Ihminen on suhdemuodoiltaan monipuolinen eläin

Mutasen keskeinen argumentti on sosiologi Anna Rotkirchin tutkimuksiin viitaten, että useimmat ihmiset maailmanhistoriassa ovat muodostaneet yksiavioisia suhteita.

Lisäksi hän esittää muun muassa havainnon, että tutkimusten mukaan useimmat ihmiset toivovat pitkää parisuhdetta yhden kumppanin kanssa kerrallaan ja että pitkät liitot ovat yhteydessä terveyteen, pitkäikäisyyteen ja onnellisuuteen. Näistä hän tekee johtopäätöksen, että ihminen on yksiavioinen eläin.

Mutasen tekstissä kulttuuriset käytännöt sekoitetaan biologiaan ja normit evoluutioon.

Puhuessaan monogamiasta ihmisen “lajityypillisenä piirteenä” Mutanen jättää huomiotta sen ilmeisen seikan, ettei kukaan synny maailmaan valmiina astumaan alttarille “sen oikean” kanssa. Sen sijaan tavat solmia suhteita muihin ihmisiin opitaan ja omaksutaan muilta ihmisiltä. 

Oli kyse sitten monogamiasta tai ei, korrekteiksi miellettyjen suhdemuotojen toteutumista ohjaavat ennemminkin yhteiskunta ja kulttuuri kuin jonkinlainen sisäänrakennettu “ihmiskunnan yhteinen moraalivaisto”, kuten Mutanen väittää.

Antropologian pitkässä historiassa on yhä uudelleen todettu, että ihmisten tapa järjestää sosiaaliset suhteet – ja etenkin perhesuhteet – heijastelee vallitsevaa kulttuurista arvojärjestelmää ja materiaalisia olosuhteita laajemminkin. 

Se, mikä ulkopuolisen tarkkailijan silmin saattaa näyttää heteroseksuaaliselta ydinperheeltä, saattaa tarkemman perehtymisen myötä paljastua esimerkiksi järjestelmäksi, jossa isän sijasta äidin veljellä on keskeinen rooli lasten kasvatuksessa ja naisella suuri vapaus kumppaneiden valinnassaan. 

Yhteiskunnissa vallitsevat normit ohjaavat kumppanin tai kumppaneiden valintaa, ja normienmukaisista valinnoista palkitaan.

Nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä monogamia on (edelleen) vahva normi

Nykyisessä niin sanotussa “länsimaisessa” yhteiskuntajärjestelmässä monogamia on vahva normi, joten ei ole yllättävää, että sen mukainen elämä houkuttelee ja palkitsee. Normista poikkeaminen puolestaan voi kuormittaa ihmistä ja vaikuttaa terveyteen ja onnellisuuteen negatiivisesti. 

Normien noudattamisessa ei ole kyse luonnonvalinnasta vaan ihmisen tarpeesta tulla yhteisönsä hyväksymäksi ja saada arvonantoa. Tosin meilläkin monogamia toteutuu lähinnä kulttuurisena ideaalina, mistä kertovat esimerkiksi pettämisen, sarjamonogamian (eli peräkkäisten yksiavioisten suhteiden) ja uusperheiden yleisyys.

On tärkeää havaita, että paitsi muualla myös meillä Suomessa monogamian ideaalia ylläpitävä avioliittoinstituutio on taloudellinen ja poliittinen projekti. Avioliitto on juridinen sopimus, joka mahdollistaa pääsyn erilaisten etuoikeuksien piiriin. Sen piirissä tuotetaan myös oikeanlaiseksi miellettyä kansalaisuutta.

Euroopan historiassa avioliittoinstituution kokemat muutokset heijastelevat luokkaan ja maanomistuksiin liittyviä yhteiskunnallisia huolenaiheita. Juridinen yksiavioisuus ei kuitenkaan missään maailmanajassa tai -paikassa ole merkinnyt käytännön monogamiaa. 

Onkin virheellistä samastaa toisiinsa yksiavioisuus yhteiskunnallisena instituutiona ja käytännön seksuaalikäyttäytyminen, kuten Mutanen artikkelissaan tekee. 

Mutanen vie sekaannuksensa pisimmälle kirjoittaessaan väkivaltaisista, nais- ja lapsivihamielisistä “moniavioisista kulttuureista”. Nykylukijalle muodostuu stereotyyppinen mielikuva naisia alistavista arabikulttuureista, vaikka Mutanen ei niitä nimeltä mainitsekaan. 

Väite on Mutasen evoluutiota korostavassa kontekstissa pöyristyttävä, sillä se voidaan lukea paitsi siten, että “moniavioiset kulttuurit” ovat luonnostaan väkivaltaisia, myös niin, että ne ovat jääneet jälkeen evoluution kehityksessä. 

Tällaista flirttailua klassisella rasismilla, ja vieläpä tieteen nimissä, ei soisi Helsingin Sanomissa näkevänsä.

Joutsenet keppihevosena

Mutasen kirjoitus ei ole ainoastaan yksinkertaistava ja osin harhaanjohtava, vaan se on saduille tyypilliseen tapaan myös moralistinen perustellessaan yksiavioisuutta sen ”luonnollisuudella”. 

Esimerkiksi hän nostaa joutsenet, joiden symbolinen merkitys puhtauden, avio-onnen ja suomalaisen kansallistunteen nostattajina valjastetaan täydellisen, yksiavioisen ja lisääntymiskeskeisen kansalaisen kuviksi. 

Mutasen huomioita joutsenista on syytä tarkastella lähempää, vaikka pahaa tekee: näiden pariuskollisuudestaan tunnettujen vesilintujen olemassaolo kun näyttää olevan hänelle riittävä todiste siitä, että monogamia on luonnollista. Eikä ainoastaan joutsenelle, vaan myös ihmiselle. 

Pitkää uraa tiedetoimittajana tehneen Mutasen voisi odottaa pystyvän parempaan.

Väite on paitsi tarkoitushakuinen myös niin ristiriitainen, että sen voi kumota ottamalla esimerkikseen melkeinpä minkä tahansa muun eläimen.

Samalla logiikalla voi väittää myös polygamian olevan luonnollista, sillä esimerkiksi metsot hankkivat itselleen useita kumppaneita saman lisääntymiskauden aikana. 

Kaksi metsourosta valmiina taisteluun metsonaaraasta, joka seuraa tilannetta taustalla.
Taistelevat metsot kuuluu Suomen tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin maalauksiin. Ferdinand von Wright, 1886. Kansallisgallerian kokoelma.

Syy juuri joutsenten suosimiseen selittynee niiden symbolisella painoarvolla länsimaissa. 

Antropologi Mary Douglasin ajatuksia soveltaen voi todeta, että symbolisesti latautuneiden eläinten erityispiirteitä on tapana korostaa muiden, vähemmän merkityksellisinä pidettyjen piirteiden kustannuksella. 

Tässä tapauksessa joutsenen muut käyttäytymispiirteet, kuten lajinsisäinen aggressiivisuus ja toisinaan raportoidut pariutumiset lähisukulaisten ja jopa muiden lajien edustajien kanssa, jäävät auttamatta eläimen näennäisen puhtoisen pariuskollisuuden varjoon. 

Lienee myös selvää, että jos Euroopassakin heteroseksuaalisen avioliiton käsitteistö vakiintui nykyisenkaltaiseksi vasta 1700-luvulla, ei joutsenella ole siitä tietoakaan.

Luonto ei ole heteronormatiivinen kokonaisuus

Teksti myös erehtyy esittämään luonnon heteronormatiivisena kokonaisuutena, mikä ei nykytiedon valossa pidä paikkaansa.

Mutanen esimerkiksi käyttää monogamiaa kaikenkattavana terminä heteronormatiiviselle pariuskollisuudelle välittämättä lainkaan siitä, että termi on biologiassakin kiistelty osittain historiansa vuoksi. 

Biologinen antropologi Ulrich Reichard huomauttaa, että varhaisissa tutkimuksissa eläinten pariuskollisuuden oletettiin vastaavan länsimaisia yhteiskunnallisia avioliittonormeja. 

1800-luvun lopun tieteellisessä kirjallisuudessa eläinmonogamiaa jopa kutsuttiin eläinavioliitoksi, animal marriage. Tämä puolestaan johti siihen, että monogamiaa käytettiin terminä myös sellaisille pariutumistavoille, jotka lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat joksikin aivan muuksi kuin ydinperhemallisiksi.

Joutsenpariskunta kaulailee vedessä.

Lintumaailmassa monogamian uskottiin pitkään olevan jokseenkin vakio, kunnes geenitutkimukset 1980-luvulta alkaen osoittivat syrjähyppyjen olevan lintupareille niin yleisiä, että pariuskollisuudesta oli monesti vaikea puhua. 

Yleismaailmallisen monogamian sijaan nykybiologit puhuvat mieluummin esimerkiksi sosiaalisesta, seksuaalisesta ja geneettisestä monogamiasta. 

Kaiken kukkuraksi Mutanen sortuu joutsenten ihmisenkaltaistamiseen eli antropomorfisointiin, joka sekin on eläinsaduille tunnusomaista. 

Toisaalta antropologi Kay Miltonin mukaan kyse on pikemminkin egomorfisoinnista eli itsensäkaltaistamisesta, sillä Mutanen olettaa – täysin kritiikittömästi – joutsenten kokemusmaailman vastaavan hänen omaansa suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä. 

Emme voi päästä joutsenen pään sisään, mutta lienee selvää, ettei sen kokemus monogamiasta ole vertailukelpoinen länsimaisten avioparien kokemusten kanssa. 

Mutasen tieteelliseksi naamioitua satua leimaa näin ollen sekä yhteiskuntatieteellinen että evoluutiobiologinen historiattomuus. Se muistuttaa monia evoluutiopsykologisia teorioita, joissa sosiaalisia ilmiöitä yritetään selittää yhteiskunnallisesta kontekstista irrallisina, näennäisbiologisina ilmiöinä. 

Usein tämänkaltaisille selityksille on tunnusomaista – historiattomuuden ja valikoivan aineiston lisäksi – myös niiden taipumus tukea esittäjiensä maailmankuvaa. 

Joutsenlammen joutsenprinsessaa esittävä balettitanssija on kumartunut maahan. Prinssiä esittävä tanssija on kumartunut lohduttamaan prinsessaa.
Pjotr Tšaikovskin klassikkobaletti Joutsenlampi pohjaa satuun joutseneksi noidutusta prinsessasta ja hänet pelastavasta prinssistä.

Esimerkiksi tutkimukset, jotka väittävät ihmisen käärmepelon olevan luonnosta kumpuavaa, jättävät usein huomiotta kirjoittajiensa ja tutkimusosallistujiensa oman kulttuuritaustan käärmefobisiksi miellettävissä länsimaissa. 

Vastaavasti Mutasen tekstiä lukiessa syntyy mielikuva, että hänen tarkoituksenaan on puolustella omia polyamoriaa koskevia mielipiteitään esittämällä ne yleispätevinä faktoina. Tämä on tehokas keino paitsi oman maailmankuvan oikeuttamiseen myös keskustelun tukahduttamiseen. 

Luonnollisuuskortin heiluttaminen on helppo tapa paeta tilanteista, joissa joutuisimme kyseenalaistamaan omia näkemyksiämme maailmasta ja jopa muuttamaan niitä. 

Tiedetoimittajalta odotettavan kriittisen otteen sijasta Mutanen siis tyytyy älyllisesti laiskaan moralisointiin. Sadun opetus on selvä: luonto on tehnyt meistä yksiavioisia ja muunlaiset suhdemuodot ovat luonnonvastaisia. Sen pituinen se, nyt nukkumaan kuin olisi jo.

Tutkimustietoa on käsiteltävä varoen

Lopuksi haluamme peräänkuuluttaa median vastuuta kyseenalaisten ja heikosti taustoitettujen mielipiteiden esittämisestä tutkittuna tietona. 

Vaikka Annikka Mutasen kirjoitus on Helsingin Sanomissa julkaistu kolumnina ja mielipidekirjoituksena, viittaa hän tekstissä useasti tieteelliseen tietoon ja omaan taustaansa tiedetoimittajana. 

Kun ottaa huomioon Mutasen aseman vieläpä palkittuna tiedetoimittajana, on hänen sanomisillaan selvää painoarvoa lukijoilleen. Sanomisista tulee kuitenkin kantaa vastuu. Tämä ei koske ainoastaan Mutasta, vaan tieteen popularisoijia yleensä sekä medioita, jotka heidän tekstejään julkaisevat. 

On jokseenkin käsittämätöntä, miten kritiikittömästi Helsingin Sanomat on Mutasen tekstin julkaissut sen ilmeisistä puutteista huolimatta. Se ei anna hyvää kuvaa maamme suurimman kaupallisen uutismedian tiedejournalismin tasosta. 

Mutasen tekstin kaltaiset näennäistieteelliset ulostulot ovat omiaan rapauttamaan paitsi suuren yleisön luottamusta tutkittuun tietoon, myös tutkijayhteisön luottamusta populaariin tiedejournalismiin.   

Lienee sanomattakin selvää, että minkä tahansa yhteiskunnallisen ilmiön tai väestöryhmän esittäminen biologisena poikkeavuutena on pahimmillaan vaarallista, sillä se voidaan tulkita tieteellisenä oikeutuksena niiden hävittämiselle. 

Rasistisilla stereotypioilla flirttailun lisäksi Mutasen teksti on omiaan edistämään ei-monogamisissa suhteissa elävien ihmisten syrjintää ja jopa lietsomaan vihaa heitä kohtaan.

Mutasta on aiemminkin kritisoitu kyseenalaisten, vähemmistöjä koskevien näkemysten esittämisestä biologisina faktiona, ja olisi suotavaa, että kritiikkiä myös kuunneltaisiin. 

Kuten muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä, myös polyamoriaa tulee voida tarkastella kriittisesti. Kritiikin on kuitenkin perustuttava sen yhteiskunnallisen kontekstin ymmärtämiseen eikä ylhäältä alaspäin saneltuihin eläinsatuihin.

Tiedetoimittaja on erehtyväinen eläin, mutta hänellä on myös huomattava vastuu siitä, mitä hän tieteeksi kutsuu.


Toimitus

Luettavaa

  • Mary Douglas, 2000 (1966): Puhtaus ja vaara – ritualistisen rajanvedon analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Vastapaino.
  • Stephen Jay Gould ja Richard Lewontin, 1979: The spandrels of San Marco and the panglossian paradigm: a critique of the adaptationist programme. Proceedings of the Royal Society B: Biological Sciences 205 (1161): 581–598
  • David Graeber ja David Wengrow, 2022: Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia. Suomentanut Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto.
  • George Harrison, 2021: What types of birds mate for life? Birds and Blooms Magazine, 26.8.2021.
  • Tim Ingold, 2006: Against human nature. Teoksessa Evolutionary epistemology, language and culture: a non-adaptationist, systems theoretical approach. Toimittaneet Nathalie Gontier, Jean-Paul van Bendegem ja Diederick Aerts. Springer.
  • Marianna Keisalo 2016: Epäneutraali vastine epäneutraalille sukupuolikirjalle. AntroBlogi, 16.11.2016.
  • Kay Milton, 2005: Anthropomorphism or egomorphism? Teoksessa Animals in person: cultural perspectives on human-animal intimacies. Toimittanut John Knight. Berg.
  • Ulrich H. Reichard, 2003: Monogamy: past and present. Teoksessa Monogamy: mating strategies and partnerships in birds, humans and other mammals. Toimittaneet Ulrich H. Reichard ja C. Boesch. Cambridge University Press.
  • Marshall Sahlins, 1976: The use and abuse of biology: an anthropological critique of sociobiology. University of Michigan Press.
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Eemi Nordström

Eemi Nordström, VTM, on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tarkastelee väitöskirjassaan suurten hyttysmäärien kuvauksia historiallisessa matkakirjallisuudessa sekä tulvahyttysten ympärillä pyöriviä poliittisia kysymyksiä nykypäivän Keski-Ruotsissa. Katso kirjoittajan artikkelit

nv-author-image

Laura Menard

Laura Menard (VTM, FM) on väitöskirjatutkija, jota kiinnostavat erityisesti kansallisvaltioon ja kansalaisuuteen liittyvät kysymykset Lähi-idässä.Katso kirjoittajan artikkelit

2 kommenttia artikkeliin “Eläinsatuja ei tule esittää tieteenä”

  1. Kiitos, kiitos todella. Arvostan työtä, jonka teitte näin kattavan vastatekstin kirjoittamiseksi.
    Kun lukee Mutasen soopaläjän kaltaisia kommentteja, tuntee olonsa aika hirveäksi. Teidän tekstinne lukeminen oli puhdistavaa ja merkityksellistä.
    Hyvää kevättä!

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *