Mittaamisen yksiköillä on erilaisia ominaisuuksia, jotka vaikuttavat sekä siihen, millaisia numeroita niiden avulla saavutetaan, että siihen millaista maailmaa nämä mitta-asteikot auttavat rakentamaan. Ajan mittaaminen on hyvä tapa havainnollistaa sitä, kuinka kauaskantoisia seurauksia yksittäisen mittarin käyttöönotolla voi olla.
Englantilainen historioitsija E. P. Thompson on kuvannut brittiläisen yhteiskunnan siirtymistä kellolla mitattavaan aikaan eli ”kelloaikaan” 1800-luvulla. Kello ei tietenkään ilmestynyt Britanniaan tyhjästä, mutta sen merkitys kasvoi teolliseen tuotantoon siirtymisen myötä erityisen nopeasti, kun kelloajasta tuli työn mittaamisen keskeinen muoto ja päivää ryhdyttiin jakamaan yhä pienempiin yksiköihin.
Alkuun kelloja löytyi Thompsonin mukaan lähinnä suurista teollisista kutomoista ja niiden omistajilta. Tämä uudenmuotoinen aika, joka erosi tehtävien kestoon ja luonnonilmiöihin pohjautuvasta ajasta, oli siis olemassa ensisijaisesti työpaikoilla, missä se oli teollisuusmiesten ja työnjohtajien hallinnassa. Kellolla mitattava aika oli jotakin sellaista, jota käytiin vaihtamassa rahapalkkaan kodin ulkopuolella. Samalla rahanarvoisesta ajasta tuli perheen ja ystävien kanssa vietetyn “elämän” vastakohta.
Tämä uudenlainen aika kasvatti entisestään merkitystään seuraavien vuosikymmenten aikana: ensiaskeliaan ottanut työväenliike omaksui sen käyttöönsä yrittäessään vaikuttaa työpäivän pituuteen. Myös brittiläinen metodistikirkko omaksui ajatuksen ajasta toimeliaisuuden määreenä ja ryhtyi saarnaamaan joutilaisuuden, jopa levon, paheellisuudesta. Koska ajasta oli selkeästi tullut ”rahaa”, sen käyttöön kiinnitettiin yhä enemmän huomiota. Aika ei enää ainoastaan mitannut sitä, mikä on arvokasta, vaan siitä tuli itsessään arvokasta – ei ainoastaan arvon mittari, vaan myös tavoittelun kohde.
Antropologi Marilyn Strathern ajaa takaa jotain tämän kaltaista kirjoittaessaan, että “mittari, josta tulee tavoite, lakkaa olemasta hyvä mittari”. Jos oletamme, että kunnollinen mittari toteuttaa tehtäväänsä mahdollisimman puolueettomasti, ei inhimillisen kilvoittelun ja tavoittelun kohteena oleva mittaväline ole järin objektiivinen. Se ei enää mittaa maailmaa neutraalin ulkopuolisesta asemasta käsin, vaan ohjaa ihmisten toimintaa ja asettaa heille päämääriä. Aika, josta on tullut ulottuvuuden lisäksi resurssi, on tästä hyvä esimerkki.
Voisiko aika olla toisin?
Ajan arvokkuutta ja niukkuutta sekä sen läsnäoloa kaiken toimintamme taustalla pidetään nykyään itsestäänselvyytenä. On vaikea hahmottaa kaikkia niitä kulttuurisia rakennelmia ja oletuksia, joita kannattelee ajatus ajasta mitattavana asiana – säästettävänä ja haaskattavana. Voimme kuitenkin spekuloida vaikkapa kysymällä, mikä olisi toisin, jos kelloaika ei olisi valikoitunut työn mittariksi.
Englannin Macclesfieldistä noin vuodelta 1810 säilynyt kaksinäyttöinen kello todistaa, ettei kelloaikaa vielä 1800-luvun alussa nähty ainoana mahdollisena tuotannollis-taloudellisena mittarina. Park Greenin silkkikutomon kellon alempi näyttötaulu osoitti meille tuttua aikaa ylemmän puolestaan osoittaessa kutomon tuotantoon sidottua ”kutomon aikaa”. Jälkimmäisen viisarit oli kytketty kutomon vesipyörään, ja kutomon koneiden tapaan kellon viisarit liikkuivat vain, kun vesipyörä pyöri. Jos kutomon vesipyörää pyörittävä vesi loppui tai hidastui, sama kävi myös kutomon ajalle. Kun tuotantoon sidottu kutomon aika hidastui, tekivät työläiset pitempiä työpäiviä.
Mitä olisi tapahtunut, jos työaikaa merkittävämmäksi mittariksi olisikin 1800-luvulla kohonnut tuotannon määrä? Entä jos töissä vietettyä aikaa tärkeämmäksi olisikin noussut vaikkapa työtehtävien koordinointi: millaisella mittarilla sitä olisi mitattu? Olisiko ajan luonne tänään radikaalisti toisenlainen, jos teollista aikaa olisi määrittänyt sosiaalinen vuorovaikutus ennemmin kuin epäsosiaalinen ajatus työajan ja elämän yhteensovittamattomuudesta?
Kuvitteellista tavaraa
Se, millaiseksi me ajan miellämme, ilmentää taloushistorioitsija Karl Polanyin ajatusta ”kuvitteellisista” kauppatavaroista. Polanyi katsoi, että sellaiset hyödykkeet kuin työvoima tai maa saatetaan markkinatalouden piiriin erilaisten talous- ja lainopillisten kuvitelmien avulla. Eihän maankuoren kappaleita voi oikeasti irrottaa kenenkään omaisuudeksi sen enempää kuin työtä voisi irrottaa tekijästään: ne pitää muuttaa tavaroiksi lakien, sopimusten ja kaupankäynnin keinoin. Tämä on tietysti kaksin verroin totta ajan kohdalla, sillä toisin kuin maan kohdalla, meidän on aloitettava keksimällä aika ennen kuin voimme sitä ostaa tai myydä.
Tosielämässä aikaa voidaan kokea monen eri ilmiön kautta: se voi ilmetä vuodenaikojen vaihteluna tai toistumisena; se voi olla asioiden ilmenemisjärjestystä, tai muutosta ja kasvua, tai sen voi löytää sukupolvien vaihtelusta, historiallisen muistin syvyydestä tai tulevaisuuden suunnitelmien kauaskantoisuudesta ja lukuisista muista maailmassa esiintyvistä asioista. Kun aika on pelkistetty kellolla mitattavaksi resurssiksi, me olemme poistaneet ajasta kaikki tarpeettomat ominaisuudet säilyttäen vain lyhyellä aikavälillä mitattavan keston. Olemme litistäneet ajan selkeäksi, yksiulotteiseksi mittariksi.
Etelämeren aikaa
Jopa äärimmilleen standardoitu kelloaika mahdollistaa useamman kuin yhden käyttötavan matkatessaan yhdestä arvomaailmasta toiseen. Esimerkiksi antropologi Michael French Smith kuvasi jo 1980-luvun alussa, kuinka ajan riittämättömyys (”kirottu niukkuus”) saapui Kairirun saarelle Papua-Uuteen-Guineaan tilanteessa, jossa saarelaisten ajankäytössä itsessään ei tapahtunut radikaaleja muutoksia – esimerkiksi palkkatyö ei ollut saarella mahdollista. Se, mikä Smithin mukaan muuttui, oli arvovalta: perinteisten auktoriteettien rinnalle oli ilmestynyt uudenlaisia vallankäyttäjiä – ”valtuutettuja ja komitean jäseniä” – jotka halusivat järjestää aikaa tehokkaammin, painottaa ajan hallinnan hyveellisyyttä ja tehdä lopun takapajuisesta ajan haaskaamisesta. Tuloksena syntyi yhteisö, jolla oli ajasta krooninen pula, vaikkei aika ollutkaan ”rahaa”, jota voisi myydä tai säästää. Ajan arvo ei ollut työn mittaamiseen pohjautuvaa vaihtoarvoa vaan poliittista arvovaltaa.
Tevita Kaʻili, joka kirjoittaa tongalaisesta aikakäsityksestä Havaijilla 2000-luvun alussa, kuvaa puolestaan jotakin aivan muuta. Myös Kaʻilin kuvaama aika on meille tuttua resurssiaikaa: substanssia, jota voi olla ”vähän” tai ”paljon”. Mutta koska siirtotyöläisyhteisön jäsenten on jatkuvasti tasapainoteltava yhtäältä monien rinnakkaisten työpaikkojen, toisaalta koti- ja siirtolaisyhteisön sosiaalisten vaatimusten välillä, Kaʻilin kuvaama ajan kokemus tuo mieleen pikemminkin vaa’an kuin kellotaulun: Havaijilla työskentelevät tongalaiset pyrkivät jatkuvasti tasapainottamaan ajankäyttöään niin, että omalle yhteisölle annettu aika olisi tasapainossa palkkatöille annetun ajan kanssa.
Se, kuinka pitkälle tällainen tasapainoajattelu voi mennä, käy ilmi Kaʻilin kuvaamista tavoista yrittää hidastaa tai venyttää aikaa esimerkiksi jättämällä kellot huomioimatta, jatkamalla yhteisöllisiä tilaisuuksia aamuun saakka tai ihan vain huijaamalla työnantajaa, jotta ajankäyttö jakautuisi vallitsevan sosiaalisen ihanteen mukaisesti. Ajan käyttöä, mutta myös sen hahmottamista, säätelee Kaʻilin mukaan ihanne ajan kauniista tai harmonisesta jakautumisesta yhteisön sosiaalisten tilaisuuksien ja työn välillä.
Itse asiassa me suomalaiset käytämme aikaa hyvinkin samalla tavalla kuin Havaijin tongalaiset luodessamme sen avulla ideologisesti tyydyttävää kirjanpitoa. Julkishallinnossa laajalle levinneet työajanhallintajärjestelmät toimivat juuri näin kellottaessaan ihanteellista, kuvitteellista aikaa, jonka perimmäisenä tarkoituksena ei ole usein oikeastaan mitata mitään vaan jättää kirjanpitoon kuittaus siitä, että työtä on taas tehty tismalleen työsopimuksen edellyttämät tunnit ja minuutit. Tällöin mahdollisimman tarkkaa mittaustulosta tärkeämpää onkin se, että tunnit ja palkat menevät tasan ja kirjanpitäjän sarakkeet tekevät samoin – että sivun pohjalla on kaunis, jäännöksetön nolla.
Toisin ilmaistuna: jopa minuuteista ja tunneista voidaan näin tehdä sopimuksenvaraisia tai kuvitteellisia olioita, joiden avulla aikaa voidaan käyttää supistuvana ja venyvänä mittavälineenä, jota voidaan kirjata projekti- tai palkkarahan vastapainoksi juuri se passeli määrä.
Lopuksi
Palaan lopulta takaisin juttusarjan keskeiseen teemaan, arvon mittaamiseen. Kirjoitin jo sarjan ensimmäisessä osassa, että mittaamisen yksiköillä on erilaisia ominaisuuksia, jotka vaikuttavat sekä siihen, millaisia numeroita niiden avulla saavutetaan, että siihen, millaista maailmaa nämä mitta-asteikot auttavat rakentamaan. Olen yllä pyrkinyt edelleen havainnollistamaan ajatusta ajan mitattavuuden avulla. Nostamalla ajan tarkastelun kohteeksi olen kuitenkin halunnut nostaa esille myös jotain muuta: nimittäin kysymyksen kelloajan ominaisuuksista ja ominaisuuksien tarjoamista toimintamahdollisuuksista.
Kelloaika viittaa yleensä paitsi sangen spesifiin mittakaavaan – tunteihin ja minuutteihin pikemminkin kuin kuukausiin, vuosiin tai vuosisatoihin – myös aikaan nimenomaisesti kestona. Aikahan olisi mahdollista mieltää myös muilla tavoin – sitä voisi ilmentää myös esimerkiksi toistuvuus, muutos, vauhti tai jopa liike. Kun siis mittaaminen kohdentuu nimenomaisesti kestoon, ja vieläpä hyvin lyhyen aikavälin kestoon, me hahmotamme ajan hyvin spesifissä merkityksessä. Tällainen aika soveltuu oivallisesti joidenkin ilmiöiden mittaamiseen: työnteon, urheilun tai puhelinajan, vaikkapa, mutta huonommin satokasvien kypsymisen, aikuistumisen tai Suomen valtionvelan kasvun mittaamiseen. Tältä osin kelloaika on esimerkki siitä, kuinka mittajärjestelmän on karsittava todellisuudesta kaikki tarpeeton ja litistettävä se yksiulotteiseksi.
Mutta ei siinä kaikki. Myös mittarit itse muuttuvat käytön myötä, kun niistä tulee osa ihmisten sosiaalisia maailmoja sekä toiminnan ja tavoittelun kohteita. Kun kelloaika on levinnyt Papua-Uuteen-Guineaan, Havaijille tai Tongalle, on sen ideaa sovellettu yhä uusissa konteksteissa, joissa se muuttuu samalla kuin opettaa näitä yhteiskuntia uusille mittaamisen tavoille. Viime kädessä Suomesta(kin) löytyvä tapa käyttää aikaa kirjanpidon välineenä ilmentää sitä muutosta, jonka kelloaika on käynyt läpi matkalla 1800-luvulta 2000-luvulle.
Kun tunnit ja minuutit, keinotekoisesti pilkotut ajan kappaleet, joiden olemassaolo voidaan todentaa vain kelloilla tai vastaavilla mittavälineillä, ovat muuttuneet ajan luonnollisimmaksi ilmenemismuodoksi, me voimme yhä helpommin hahmottaa ajan kulumisen tunteina ja minuutteina jopa silloin, kun kelloja ei ole läsnä. Me ikään kuin tiedämme, että tunnit ja minuutit ovat olemassa, mittasi joku niitä tai ei. Ja tämä yhä ohuempi kytkös aistinvaraisen maailman ja numeroin mitattavan ajan välillä mahdollistaa sen, että ajan avulla on mahdollista rakentaa kirjanpidollinen rinnakkaistodellisuus; kuva maailmasta eksaktina ja sarakkeisiin sopivana.
Hyvän mitta? -juttusarja
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaaren juttusarja esittelee Hyvän mitta? -tutkimushanketta. Hanke keskittyy tutkimaan erilaisia mittayksiköitä, joita otetaan käyttöön, kun pyritään antamaan numeroin mitattava muoto arvoille – siis erilaisille vastauksille kysymykseen ”mikä on tärkeää?”
Sarjassa tarkastellaan arvon mittaamista ja sen erilaisia vaikutuksia mittaukseen käytettyjen yksiköiden näkökulmasta: millaisia numeroita voidaan muodostaa ihmisillä, kookospähkinöillä tai ”vatsoilla”? Entä millaisten yksiköiden avulla aikaa, maata tai mainetta voidaan muuntaa numeroiksi?
Neutraaleja, ominaisuuksia vailla olevia mittayksiköitä ei ole olemassa. Juttusarjan ja tutkimushankkeen tavoitteena on löytää arvon mittaamista käsittelevä näkökulma ja sanasto, joka mahdollistaa mitattavan tai laskettavan arvon käsittelemisen arkisena ilmiönä – jonakin sellaisena, mitä ihmisyhteisöt aina ja kaikkialla tekevät.
Sarja esittelee esimerkkejä niin Eteläiseltä Tyyneltämereltä kuin Euroopastakin. Sarjan seuraavissa osissa käsitellään sellaisia laajasti käytettyjä mittaamisen standardeja kuin ihmisruumis, abstraktit numerot ja numeroita määrittävät esineet.
Toimitus
- Toimittaja: Emmi Huhtaniemi
- Podcast-lukija: Maria Karuvuori
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Emmi Huhtaniemi
- Artikkelikuva: Pauliina Mäkelä
Luettavaa
Karl Polanyi 2009: Suuri murros: Aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret (The Great Transformation, 1944.) Vastapaino.
Michael French Smith 1982: Bloody time and bloody scarcity: Capitalism, authority and the transformation of temporal experience in a Papua New Guinea village. American Ethnologist 9 (3): 503–18.
Marilyn Strathern 1996: From improvement to Enchantment: An anthropological comment on the audit culture. The Cambridge Journal of Anthropology 19 (3): 1–21.
E. P. Thompson 1967: Time, work-discipline, and industrial capitalism. Past & Present 38 (Dec.): 56–97.
