Argentiinan sotilasdiktatuurin vuodet ovat kipupiste maan historiassa. Antropologiasta ammentava kirjailija Mariana Enriquez avaa AntroBlogin haastattelussa Yö kuuluu meille -romaaninsa keskeisiä teemoja. Kaunokirjallinen teos on koskettava kuvaus siitä, miten kadonneiden läheisten kaipuu, noituus ja diktatuurin kauhut kietoutuvat yhteen argentiinalaisten kollektiivisessa muistissa.
Mariana Enriquezin romaani Yö kuuluu meille kuvaa tarkasti yhden perheen historian Argentiinan diktatuurin aikana ja sen jälkeisen hataran demokratian vuosina.
Teoksen pääosassa ovat Juan ja Gaspar, isä ja poika, jotka matkaavat pääkaupunki Buenos Airesista lähelle Paraguayn rajaa 1980-luvun alussa. Pojan äiti on kuollut epäselvissä olosuhteissa Argentiinan likaisiksi vuosiksi kutsuttuna aikana, jolloin maata johtanut sotilasjuntta tappoi ja kidutti kymmeniätuhansia ihmisiä.
Gasparin ja Juanin ympärillä ei leiju ainoastaan autoritäärisen valtion väkivallan vaan myös pojan äidin yläluokkaisen suvun harjoittaman rituaalimagian uhka. Samaan aikaan synkän ja rajun mutta kauniisti kirjoitetun tarinan ytimessä painivat niin yhteiskunnallinen pahuus kuin noituudesta kumpuavat pimeät voimatkin.
Tarina kulkee pitkälti Gasparin kasvua seuraten. Lukija seuraa, kuinka Gaspar lapsena huomaa yliluonnolliset kykynsä sekä käsittelee äidin menetyksen jättämää surua ja monimutkaista suhdetta meedio-isäänsä. Samalla hän etsii omaa paikkaansa huumehuuruisesta nuorisokulttuurista sukunsa verenhimoiset vaatimukset kintereillään.
Enriquezia kutsutaan goottilaisen kauhun kuningattareksi. Hän nimeää yhdeksi vaikuttajakseen Stephen Kingin. Kirjailija on tarkka siitä, ettei hänen kauhusta ja magiasta ammentavia teoksiaan niputeta yhteen Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tunnetuimman perinteen, maagisen realismin, kanssa.
Antropologisesta näkökulmasta katsottuna Yö kuuluu meille käsittelee noituutta ja rituaalimenoja tarkasti. Haastattelin Enriquezia aiheesta, sillä noituuden, sairauden ja väkivallan yhtymäkohtia tutkineena antropologina kiinnostuin kirjan syntyprosessista, sen historiallisesta taustasta ja hänen tavastaan käsitellä yliluonnollisia voimia osana räikeästi eriarvoista yhteiskuntaa.
Haastattelussa kirjailija mainitsee etnografisen tutkimuksen, paikallisten mytologioiden ja kenttämatkojen olevan osa hänen inspiraatiotaan. Enriquez kertoo tunnettujen feminististen antropologien, kuten Zora Neale Hurstonin, Margaret Meadin ja Rita Segatonin, vaikuttaneen hänen kirjalliseen ilmaisuunsa.
Yliluonnollisen vaurauden jatkumo Argentiinassa
Latinalaisen Amerikan yhteisöissä siirtomaavallan suhteetonta voimaa voidaan ajatella pahuuden alkuna – tai jatkumona, kuten Enriquezin romaani sen kuvaa.
Eri aikatasossa kulkevan teoksen yksi taso seuraa Juanin ja Gasparin ohella Rosarion, Gasparin äidin ja Juanin edesmenneen vaimon, tarinaa. Hän onkin yksi romaanin kiinnostavimmista hahmoista.
Rosario on yläluokkaisen, Pimeys-kulttia ylläpitävän, Bradford-suvun veriperillinen. Bradfordien varallisuuden juuret juontavat siirtomaa-aikaan, mikä on tyypillistä Latinalaisen Amerikan eliitille. Hän ottaa teoksessa aiheeseen suoraan kantaa:
“Miten sukuni rikastui? Tavalliseen tapaan: anastamalla alkuperäiskansojen maita, yhdistämällä voimansa muiden valtaapitävien kanssa, valitsemalla oikein puolensa sisällissodissa ja liittoutumalla vaikustusvaltaisten poliitikkojen kanssa.”
Vaikka kirjailija ei näe mahdollisuutta yläluokan vallan murtumiselle lähitulevaisuudessa, hän haluaa korostaa väkivallan kiertokululla ja sillä ansaitulla voitolla olevan vaikutuksia. Kuinka valta periytyy ja kenelle on yksi teoksen merkittävimmistä teemoista, joihin Enriquez haluaa herätellä lukijaansa:
“Keitä nämä valitut ihmiset ovat? Miksi he pysyvät täällä? Onko sillä, että heidän omaisuutensa on rakennettu pitkälti veren ja kärsimyksen varaan – puhun alkuperäiskansojen kansanmurhasta, jonka ansiosta he saivat palkkioksi maan, josta he yhä nauttivat – yliluonnollisia sävyjä?”
Kirjailijan mukaan argentiinalaisten ylimystöperheiden väkivaltaista historiaa ei piiloteta, mutta sitä pidetään asiana, jolla ei olisi vaikutuksia nykypäivään.
“Eliittiluokkien uudet sukupolvet eivät näe sitä, mitä he perivät. Liian syyllisinä he uskovat, että tämä on historiaa, että näin se tapahtui ja ettei heillä ole mitään syytä jäädä sitä pohtimaan.”
Kirjassa Rosario kiinnostuu antropologiasta, jota hän päätyy opiskelemaan Cambridgen yliopistoon. Vaikka Rosario ja hänen elitistiset ystävänsä Englannin huippuyliopistossa ovat näennäisen kiinnostuneita kulttuureista ja alkuperäiskansoista, taustalla piilee heidän oman etuoikeutetun asemansa kyseenalaistamattomuus.
Kuten teoksessa korostetaan, noituuden tutkimisella on myös antropologisessa perinteessä merkittävä rooli. Samalla allegoria nykyajan spiritualistien ja edesmenneiden antropologien yliluonnollista tutkivaan maailmaan paljastaa tieteenalan synkän kolonialistisen historian.
Noituus osana toivoa ja muistin haamua
Vielä 1970-luvulla moni yhteiskuntateoreetikko uskoi maagisen ajattelun katoavan modernisoitumisen myötä. Sen sijaan Euroopan vanhoissa siirtomaissa, Latinalainen Amerikka mukaan lukien, huomattiin, että noituus otti uusia muotoja vastatakseen modernin maailman luomaan eriarvoistumiseen.
Afrikassa noituutta tutkinut antropologi Tuulikki Pietilä toteaa, että noituuskäsitykset viime kädessä palautuvat ulkopuolisten voimien aiheuttamiin uhkiin ja muutoksiin, joita ovat aiheuttaneet esimerkiksi orjakauppa, kolonialismi ja moderni kehitys.
Diktatuurin aikaiset vuodet ovat kolonialismin jälkeen synkin tahra Argentiinan historiassa.
Kysyessäni Enriquezilta, voidaanko ihmisten tekemää pahuutta selittää ulkopuolelta kumpuavalla noituudella, hän on ehdottoman varma, ettei voida. Vaikka kirjailija tunnustaa Argentiinassa olevan maagista ajattelua, ihmiset eivät selitä siirtomaa- ja diktatuuriajan hirmutekoja yliluonnollisilla voimilla.
Silti epätoivon vallassa monet ovat harjoittaneet spiritualismia:
“Muistan esimerkiksi, kuinka diktatuurin vuosina ihmiset käyttivät tarot-kortteja kysyäkseen, missä kadonneet ovat, kun taas 1990-luvulla monet kadonneiden lapset pelasivat copa-ouija-laudalla kysyäkseen, missä heidän vanhempiensa ruumiit olivat.”
Enriquezin kommentti resonoi Ugandassa epävarmuutta tutkineen antropologi Susan Whyten tutkimusten kanssa. Whyten mukaan yliluonnolliset selitykset omaksutaan yhdeksi strategiaksi länsimaalaisten, rationaalisuutta korostavien selitysmallien rinnalle.
Magia on osa toimintaa, joka luo toivoa ja jonka avulla ihmiset pyrkivät hallitsemaan epävarmuutta ja ymmärtämään kohtaamiaan vastoinkäymisiä yhteiskunnallisesti epävakaissa oloissa.
Voidaan siis ajatella, että yliluonnolliset elementit kuvastavat diktatuurin pahuuden jatkumoa mutta eivät selitä pahuuden juurisyitä.
“Kyse ei ole siitä, että pahuus juontuu jostain ulkoisesta paikasta. Pikemminkin ajattelen, että yliluonnolliset uskomukset ja harjoitukset ovat tulkintoja, kaikuja, vetoomuksia, apuvälineitä… mutta eivät korvaavuuksia. Tämä siitä huolimatta, että diktatuurilla, kuten monilla autoritaarisilla hallituksilla, oli esoteeriset hetkensä.“
Enriquez viittaa tässä José López Regaan, joka oli Argentiinan presidentin Juan Perónin neuvonantaja ja niin kutsuttu noita, joka ammensi poliittisia neuvojaan spiritualistisista lähteistä.
“Mielestäni magian harjoituksessa on kyse kuitenkin jostain hienovaraisemmasta ja ehkä monimutkaisemmasta: näiden spiritualististen käytäntöjen tai aaveiden kollektiivisesta luomisesta muistin haamuina, ei selityksenä.”
Huumeet selviytymiskeinona
Romaanin päähenkilön elämässä vahvasti läsnäoleva muistin haamu on hänen edesmennyt äitinsä. Enriquezin kuvaus kasvavan lapsen tuskasta ja ikävästä äitiään kohtaan on suorastaan sydäntä raastavaa luettavaa.
Ymmärrän lukiessani romaania, että vaikka vanhemmalle oman lapsen menettäminen on peloista pahin, samalla tavalla myös lapselle vanhemman poismeno nuoressa iässä on korvaamatonta. Emme useinkaan lue menetyksestä tästä lapsen perspektiivistä.
Enriquez, jolla itsellään ei ole lapsia, kertoo, että päätös kirjoittaa Gasparin äidin menehtymisestä oli hyvin intuitiivinen. Hän muistelee omaa lapsuuttaan, jota väritti vanhemman puute abstraktissa muodossa. Hän kokee, että fyysinen poissaolo ei ole välttämätöntä, jotta ihminen ei olisi läsnä.
“Ajattelen, että vaikka äiti on elossa, hänestä on olemassa poissaolevia puolia, kun ihminen on aikuinen. Työskentelin emotionaalisesti kaiken sen kanssa, mitä oma äitini ei tiennyt tai voinut antaa minulle, kun olin lapsi: se kuoleman muoto, jossa lapsen vaatimuksiin ei ole vastattu, mutta jonka aikuisena voi pukea sanoiksi.“
Sivuuttaakseen pahuuden ja äidin poismenon Gaspar sortuu päihteisiin jo nuorella iällä. Myös moni muu teoksen keski- ja yläluokkaisista henkilöistä käyttää päihteitä ja noituutta hallitakseen väkivaltaa tai käsitelläkseen sitä. Samalla erilainen päihteiden käyttö tuo esiin luokkayhteiskunnan eriarvoisuuden Argentiinan huume- ja AIDS-epidemian vuosina.
Vastakohtaisesti Bradfordien Pimeys-kultin noituuden ytimessä on suvun ikuisen vallan mahdollistaminen. Päihteiden käyttäminen ja noituuden hyödyntäminen ovat siis osa kuvausta eriarvoisessa yhteiskunnassa selviämisestä.
“Argentiinassa on vanha huumekulttuuri, jota on viime vuosikymmeninä muokannut yhteiskuntaluokkien mukaan eriytynyt käyttö. Siinä missä keski- ja yläluokat ovat käyttäneet alkuperäiskansojen tajuntaa laajentavia päihteitä kuten ayahuascaa henkisillä matkoillaan, alemmat luokat ovat halpojen, riippuvuutta aiheuttavien huumeiden avulla paenneet todellisuuttaan.”
Vaikka kirja kuvaa tarkasti epätoivoa, johon ihmiset lankeavat menettäessään läheisen ihmisen joko fyysisesti tai sitten henkisesti väkivallan ympäröimänä, Enriquez ei tee kenestäkään sankaria vaan kuvaa ihmisten haavoittuvuutta ja toimijuutta pahan edessä.
Fiktio kuvaa todellista pahuutta
Yö kuuluu meille tarjoaa kauhua pahimmillaan. Käsinkosketeltavan tarkasti kuvattu kidutus ja riitit tuovat mieleen etnografiset muistiinpanot, joissa tutkija elää ja havainnoi yhteisön tapahtumia kaikin aistein.
Kuvottavat kohtaukset massamurhista sidotaan fiktion keinoin osaksi todellisia tapahtumia. Esimerkiksi romaanissa mainitusta Zañartun kaivoksesta on löytynyt satojen sotilasjuntan uhrien joukkohauta.
Enriquez muistuttaa, etteivät romaanin kuvaaman aikakauden julmat tapahtumat ole suinkaan historiaa vaan elävät edelleen osana tätä päivää. Vaikka teos on saanut useat lukijat voimaan pahoin, sen tarkoitus on paljastaa, mitä historian hirmuteot kertovat meistä ihmisinä.
Kauhun kuningatar tuo vasten kasvojamme kaiken sen, jota niin kovin haluamme paeta. Kuten Mariana Enriquez osuvasti kiteyttää: “Jäljelle jää vain kirous.”
Korjaus 2.5.2024: Pahuus-kultin nimi korjattu Pimeys-kultiksi ja Bradfortin nimi Bradfordiksi.
Kirjailija Mariana Enriquez saapuu keskustelemaan vasta julkaistusta Sängyssä tupakoimisen vaarat -novellikokoelmastaan Helsinki Lit -festivaaleille 24.5.2024.
Molemmat teokset on suomentanut Sari Selander, joka on voittanut aiemmasta Enriquez-käännöksestään Mitä liekit meiltä veivät parhaan käännöskirjan Jari Hellemann -palkinnon vuonna 2021.
Toimitus:
- Kirjoittaja: Suvi Lensu
- Toimittaja: Niina Ahola
- Podcast-lukija: Maria Karuvuori
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Artikkelikuva: Pixabay.com (Pixabay-lisenssi)
- Kuvitus: Kuva 1: Pixabay.com (Pixabay-lisenssi), kuva 2: Nora Lezano / WSOY, kuva 3: WSOY
Luettavaa:
- Niina Ahola, 2022: Noita tuli torniin. AntroBlogi 17.10.2022
- Tuulikki Pietilä, 2011: Riivattu talo: Noituus ja sen selitykset. Julkaisussa A Teppo (Eds.), Afrikan aika: Näkökulmia Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Gaudeamus.
- Susan Whyte, 2002: Subjectivity and subjunctivity: hoping for health in eastern Uganda. Teoksessa Postcolonial subjectivities in Africa. Leiden University Catalogue.
