Siirry suoraan sisältöön

Nuoren tekemä rikos voi olla oire – ja silti väärin

Rikosylikomisario Seppo Kolehmainen ja lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen vaativat 12.4. HS-vieraskynässä tehokkaampia toimia lasten väkivaltaan puuttumiseksi.

Kirjoittajat kritisoivat julkisessa keskustelussa yleistynyttä tapaa etsiä lasten väkivallalle psykopatologisia selityksiä: “Ne eivät poista teon moitittavuutta: rikollinen teko ei ole oire.”

Lääketieteellisen antropologian näkökulmasta Kolehmaisen ja Pekkarisen rakentama vastakkainasettelu moitittavuuden ja oireellisuuden välillä on kiinnostava. Se herättää kysymään, miten oire tulisi määritellä ja mitä seurauksia on sillä, että ihmisen toiminta määritellään oireeksi.

Ei ole mitään erityistä syytä, miksi väkivaltaa ei voisi nähdä samanaikaisesti sekä absoluuttisesti moitittavana tekona että oireena.

Antropologit João Biehl ja Amy Moran-Thomas määrittelevät oireen yksilön pyrkimykseksi etsiä nimeä olotilalleen, saada sille ulkopuolisen tunnustusta ja pyytää tarvitsemaansa huolenpitoa.

Sillä, tulkitseeko ihminen itse oireensa näin, ei ole yhtä suurta merkitystä kuin sillä, miten häntä ympäröivät ihmiset hänen oireensa tulkitsevat.

Tämä oireen määritelmä nousee Biehlin tekemästä pitkäkestoisesta kenttätyöstä hylättyjen ja sairaiden ihmisten asumisyksikössä Brasiliassa. Biehlin työn keskiössä on Katarina, jonka monenlaiset oireet tulkitaan todisteena hänen hankalasta luonteestaan.

Sekä Katarinan perhe että terveydenhuollon ammattilaiset oikeuttavat näin hänen heitteillejättönsä. Vuosien selvittelyn jälkeen oireiden syyksi paljastuu harvinainen perinnöllinen sairaus.

Tietynlaisen toiminnan määrittelemisessä oireeksi – kuten myös oirestatuksen kieltämisessä – onkin ratkaisevasti kyse moraalisen ja poliittisen vastuun määrittelemisestä. Tämä ilmenee myös Kolehmaisen ja Pekkarisen HS-Vieraskynästä.

Yhtäältä tekstissä väitetään, ettei nuorten väkivalta ole oire, mutta toisaalta siinä asetellaan väkivaltaista käytöstä ensisijaisesti perheiden vastuulle. Perheiden tarvitsemien yhteiskunnan palvelujen merkitys sen sijaan ohitetaan muutamalla sanalla.

Oireeksi luokittelu vaikuttaa oleellisesti siihen, mitä johtopäätöksiä nuorten pahoinvoinnista vedetään ja miten siihen reagoidaan.

Lääketieteen antropologi Matthew Wolf-Meyer erittelee toisistaan terapian, hoidon, ja parannuskeinon käsitteet. Terapia viittaa pitkäjänteiseen ja potilaan sitoutumista edellyttävään työskentelyyn, hoito puolestaan yksittäisiin interventioihin. Parannus tuo taudin päätökseen.

Tarjottavat terapiat, hoidot ja parannuskeinot nuorten pahoinvointiin näyttävät hyvin erilaisilta riippuen oireiden tulkinnasta. Onko nuorten väkivalta oire kouluihin, perheisiin ja yhteiskuntaan liittyvistä laajemmista ilmiöistä, vai johtuuko se lapsen ominaisuuksista ja perheiden epäonnistumisesta?

Poliisin edustajan ja lapsiasiainvaltuutetun jyrähdys, jossa väkivallan oireellisuus kiistetään, siirtää huomiota pois poliittisista päätöksistä, joilla jo valmiiksi huonosti voivia perheitä ja nuoria puristetaan etuus- ja palveluleikkausten keinoin yhä tiukemmalle.


Luettavaa

  • João Biehl ja Amy Moran-Thomas, 2009: Symptom: Subjectivities, Social Ills, Technologies. Annual Review of Anthropology 38.
  • Matthew Wolf-Meyer, 2014: Therapy, Remedy, Cure: Disorder and the Spatiotemporality of Medicine and Everyday Life. Medical Anthropology 33 (2).


Toimitus

Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Henni Alava

Henni Alava on kristinuskon, politiikan ja lääketieteen antropologiasta kiinnostunut akatemiatutkija Tampereen yliopistolla. Hänen aiempi tutkimuksensa keskittyi ugandalaisiin kirkkoihin; uuden tutkimuksen aiheena ovat Suomessa asuvien perheiden kokemukset lasten pitkittyneestä kivusta.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *