Post by Minna Kulmala

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!

Uskontokriitikot esittävät, että paras tapa päästä eroon uskonnoista on opettaa lapsille tieteellistä maailmankuvaa ja unohtaa satuilut. Vastasyntynyt on heidän mukaansa uskonnoton. Jos taipumus uskonnollisuuteen laskisi suhteessa yhteiskunnan maallistumiseen, voisi olettaa, että länsimaissa uskonnot lakastuisivat itsestään. Uskonnollisten ideoiden sitkeydestä kertoo se, että niitä ilmenee yhteiskunnissa, joissa uskonnolla ei ole ollut näkyvää roolia vuosikymmeniin Jottei keskustelu supistuisi mustavalkoiseksi väittelyksi uskonnon puolesta ja vastaan, tulee uskonnollisuuden yhteisestä juuristosta versovia uniikkeja kasvustoja hahmottaa selkeämmin. Mihin, miten ja miksi uskomme? Tässä projektissa antropologian ja modernin kognitiotutkimuksen yhteistyö on osoittautunut hedelmälliseksi.