Arkisto

Stereotyyppinen kuva likaisista ja juopuneista saamelaisista on vahvasti esillä nykypäivän mediassa. Saamelaisiin liittyvä uutisointi tuntuu pyörivän ongelmakeskeisten teemojen ympärillä. Samankaltainen saamelaiskuvaus on tuttu jo vuosikymmenten takaa: kukapa ei muistaisi Pirkka-Pekka Peteliuksen nunnukkavitsejä. Mutta mitä saamelaisista kerrottiin ja miten heistä puhuttiin 1950–1970 luvuilla? Tässä tekstissä tarkastelen vuosien 1952–1972 saamelaiskuvauksia Suomen Kuvalehdessä. Tuona aikana saamenmaa liitettiin osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Tietokirjallisuuden ja antropologian välinen linkki on voimakas, kuten akateemisilla aloilla yleensäkin. Alan yhteys proosaan saattaa olla lukijalle vieraampi, vaikka se on vaikuttanut lukuisten kotimaisten ja ulkomaisten klassikkokirjailijoiden taustalla. Antropologin koulutus ei tarjoa suoraan työkaluja kirjailijaksi ryhtymiseen, vaikka tekstiä tuotetaan perinteisesti paljon aina opiskelujen alusta alkaen. Antropologille tyypillinen uteliaisuus ihmisyyttä ja yhteiskuntaa kohtaan sekä holistinen näkökulma toimivat hyvinä lähtökohtina myös fiktiota kirjoitettaessa.

Timo Kaartinen on pitkän akateemisen uran tehnyt antropologi, joka aloitti elokuussa sosiaali- ja kulttuuriantropologian professorina Helsingin yliopistolla. Hän on erikoistunut työssään Kaakkois-Aasiaan. Kaartisen oma tutkimus on käsitellyt monipuolisesti erilaisia aihepiirejä muistamisesta ja suullisesta perinteestä kielenkäyttöön ja valtakysymyksiin. Professori Kaartinen on lisäksi laajasti perehtynyt ympäristöön liittyviin keskusteluihin, joten pyysimme häntä kertomaan meille ympäristöantropologiasta ja sen yhteiskunnallisesta sovellettavuudesta.