Ihminen luo­kit­te­lee havait­se­man­sa värit kate­go­rioi­hin kuten sininen ja punainen.

Näköaistia pidettiin Euroopassa pitkään “kor­keam­pa­na aistina”. Se lii­tet­tiin tie­tee­seen ja tai­tee­seen, jotka puo­les­taan nähtiin eri­tyi­ses­ti korkeasti kou­lu­tet­tu­jen ja “sivis­ty­nei­den” län­si­maa­lais­ten alueina. Muut aistit, kuten kosketus ja haju, nähtiin eläi­mel­li­si­nä ja alem­piar­voi­si­na.

Myöskään kokemus näkö­ais­tis­ta ei ole sama riip­pu­mat­ta kult­tuu­ris­ta. Värit ovat valon aal­lon­pi­tuut­ta, ja virtaavat toisiinsa kat­kea­mat­to­ma­na koko­nai­suu­te­na. Ihminen kuitenkin havaitsee värit kate­go­rioi­na, joilla on nimi: sininen, punainen, sini­pu­nai­nen. Jos värille ei ole olemassa nimeä, voiko sitä havaita?

Esimerkiksi englannin kielessä ei ennen 1500-lukua ollut omaa sanaa orans­sil­le värille. Ihmiset tietenkin näkivät oranssin silti, mutta eivät hah­mot­ta­neet näkevänsä oranssia, vaan erilaisia keltaisen tai punaisen alle kuuluvia sävyjä. Oranssi värinä saapui englannin kieleen vasta appel­sii­nien myötä.

Perulaisella candoshi-kansalla taas ei ole lainkaan sanaa “väri”, ja sama termi viittaa väreihin vihreästä purp­pu­raan. Kulttuuriset ja kie­lel­li­set kate­go­riat ohjaavat näin sitä, miten ihminen havaitsee aistitun ympä­ris­tön­sä: mitkä asiat nousevat esiin todel­li­suu­den osa-alueina, mitkä taas jäävät vaille nimeä ja siten itse­näis­tä ole­mas­sao­loa.

Aistien kes­ki­näi­nen tär­keys­jär­jes­tys riippuu siitä, mil­lai­ses­sa fyy­si­ses­sä ja kult­tuu­ri­ses­sa ympä­ris­tös­sä aisteja käytetään. Oma kult­tuu­rim­me painottaa visu­aa­li­suut­ta voi­mak­kaas­ti: sanomme, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joissakin muissa ympä­ris­töis­sä näköaisti saatetaan kokea vähemmän hyö­dyl­li­se­nä kuin vaikkapa kyky tunnistaa asioita pimeässä kos­ke­tuk­sen perus­teel­la.

Aisteihin liittyvät pai­no­tuk­set ovat myös hen­ki­lö­koh­tai­sia, ja liittyvät esi­mer­kik­si kykyymme oppia asioita.

Keskustelkaa: Miten aistit vai­kut­ta­vat oppi­mi­seen­ne? Opitteko paremmin kuun­te­le­mal­la vai näkemällä esi­mer­kik­si asioita havain­nol­lis­ta­via kuvia? Voisiko hajuais­tia hyödyntää oppi­mi­ses­sa?