Näköaistia pidettiin Euroopassa pitkään “korkeampana aistina”. Se liitettiin tieteeseen ja taiteeseen, jotka puolestaan nähtiin erityisesti korkeasti koulutettujen ja “sivistyneiden” länsimaalaisten alueina. Muut aistit, kuten kosketus ja haju, nähtiin eläimellisinä ja alempiarvoisina.
Myöskään kokemus näköaistista ei ole sama riippumatta kulttuurista. Värit ovat valon aallonpituutta, ja virtaavat toisiinsa katkeamattomana kokonaisuutena. Ihminen kuitenkin havaitsee värit kategorioina, joilla on nimi: sininen, punainen, sinipunainen. Jos värille ei ole olemassa nimeä, voiko sitä havaita?
Esimerkiksi englannin kielessä ei ennen 1500-lukua ollut omaa sanaa oranssille värille. Ihmiset tietenkin näkivät oranssin silti, mutta eivät hahmottaneet näkevänsä oranssia, vaan erilaisia keltaisen tai punaisen alle kuuluvia sävyjä. Oranssi värinä saapui englannin kieleen vasta appelsiinien myötä.
Perulaisella candoshi-kansalla taas ei ole lainkaan sanaa “väri”, ja sama termi viittaa väreihin vihreästä purppuraan. Kulttuuriset ja kielelliset kategoriat ohjaavat näin sitä, miten ihminen havaitsee aistitun ympäristönsä: mitkä asiat nousevat esiin todellisuuden osa-alueina, mitkä taas jäävät vaille nimeä ja siten itsenäistä olemassaoloa.
Aistien keskinäinen tärkeysjärjestys riippuu siitä, millaisessa fyysisessä ja kulttuurisessa ympäristössä aisteja käytetään. Oma kulttuurimme painottaa visuaalisuutta voimakkaasti: sanomme, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joissakin muissa ympäristöissä näköaisti saatetaan kokea vähemmän hyödyllisenä kuin vaikkapa kyky tunnistaa asioita pimeässä kosketuksen perusteella.
Aisteihin liittyvät painotukset ovat myös henkilökohtaisia, ja liittyvät esimerkiksi kykyymme oppia asioita.
