Siirry suoraan sisältöön

Kehon kuolema: Kuoleman materiaalisuus

Hautapaikkaa merkitseviä ristejä rivissä kristityllä hautausmaalla.

Kaikki kehot kuolevat. Koko ihmiskuntaa yhdistävänä ilmiönä kuolemaa voidaan tarkastella missä tahansa ihmisyhteisöissä. Ihmiskunta tuntee lukemattoman määrän erilaisia käytäntöjä, uskomuksia ja rituaaleja liittyen kuolemaan.

Kuoleman materiaalisuus liittyy vainajan kehon käsittelemiseen. Ruumista on yleisesti ottaen kohdeltava kulttuurisesti oikeaksi ymmärretyllä tavalla. Missään päin maailmaa kuolleita ei kuitenkaan kohdella miten sattuu, eikä heidän ruumiitaan jätetä vaille huomiota. 

Hautajaiskäytännöissä on valtavaa vaihtelua. Toisinaan ruumis pyritään saattamaan haudan lepoon mahdollisimman nopeasti kuoleman jälkeen, ja toisaalla sitä taas saatetaan säilyttää hyvinkin pitkään ennen hautausta. 

Hautaustavoista meille tutuin on maan alle arkussa hautaaminen. Tällä hetkellä Suomessa yleisin hautaustapa on kremaatio eli polttohautaus. Siinä ruumis poltetaan tuhkaksi ja pakataan uurnaan, joka voidaan haudata maahan. 

Muumiointi taas on tutuinta Egyptin faaraoista, joiden muumioidut ruumiit haudattiin valtavien rikkauksien kanssa pyramideihinsa. 

Ainakin Indonesiassa ja Madagaskarilla on yhteisöjä, joissa muumioidut ruumiit otetaan säännöllisesti esiin haudoistaan, huolletaan rituaalisesti ja palautetaan takaisin. 

Tavat käsitellä ruumiita kertovat paljon siitä, missä minuuden ja ihmisyyden koetaan asuvan. Himalajan vuoristossa on käytetty ilmahautausta, jossa valmiiksi paloiteltu ruumis jätetään korkealle paikalle korppikotkien syötäväksi. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että maa olisi liian routaista haudan kaivuuseen tai että polttopuuta olisi tarjolla turhan vähän polttohautaukseen. 

Kuolema nähdään ilmahautauksen harjoittajien parissa ennen kaikkea henkisenä siirtymänä, ja kuoleman tärkeät rituaalit keskittyvät enemmän henkeen kuin ruumiseen. Ruumiin tarjoaminen muiden elävien olentojen ruoaksi sopii paikallisiin käsityksiin kaiken elämän arvostamisesta.