Kansallisruoilla on usein juurensa sekä perinteissä että politiikassa. Vaikka ne mielletään usein “alkuperäisiksi” tietyn alueen tai kansan ruokalajeiksi, tämä ei välttämättä pidä paikkansa.
Perinneruokien raaka-aineet ovat toisinaan tulleet maahan vasta myöhään. Esimerkiksi peruna tuli Suomessa viljelykasviksi vasta 1700-luvulla — siihen asti meillä syötiin naurista, joka on sittemmin lähes kadonnut ruokakuvastostamme. Suomi 100-vuoden kunniaksi Suomen kansallisruoaksi äänestettiin ruisleipä.
Thaimaan kansallisruoka pad thai taas on alun perin kiinalainen ruokalaji. Se tuotiin maan ruokakulttuuriin sotilasdiktatuurin kampanjoinnin seurauksena. Kansallisruoan luominen oli osa kansallista yhtenäistämisprojektia, jolla pyrittiin vahvistamaan thaimaalaista kulttuuria ja luomaan kuvaa vahvasta kansakunnasta. Jokaisen ihmisen elämään kuuluvana päivittäisenä asiana ruoka voikin olla äärimmäisen voimakas ja käyttökelpoinen yhteisyyttä ja jaetun kulttuurin kokemusta luova symboli.
Ruoalla ilmennetään usein eri kulttuureihin tai ihmisryhmiin liitettäviä ominaisuuksia. Papua-Uudessa-Guineassa asuva orokaiva-kansa kuvailee omia perusruokiaan, kuten taroa, “raskaaksi” ruoaksi. Raskaus on olennaista myös orokaivien jokapäiväisessä elämässä. Se viittaa esimerkiksi raskaisiin rituaalinomaisiin velvollisuuksiin, jotka rytmittävät heidän arkeaan ja kulttuuriaan.
Länsimaisia ruokia orokaivat kuvailevat “kevyiksi”, koska ne liitetään länsimaisten “valkoisten miesten” keveyteen. Tällä keveydellä tarkoitetaan paitsi vapautta orokaivojen päivittäisistä velvollisuuksista, myös tämän vapauden mahdollistamaa kykyä liikkua ja levittäytyä ympäri maailmaa.
