Tämä teksti on aatekriittinen, emansipatorinen kannanotto ufo- ja laajemmin yliluonnollisten uskomusten puolesta. Se kuvaa ufouskomuksia uskontohistoriallisesti ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Yliluonnolliset kokemukset ovat luonnollinen osa ihmismieltä, ja sosiaalinen tulkintaympäristö merkittävä tekijä siinä, kääntykö selittämättömän kohtaaminen rakentavaksi vai ahdistavaksi.

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!

Jos turvapaikanhakija kokee lähtömaassaan vainoa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, tämä voi olla peruste turvapaikan myöntämiselle Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken hakuprosessin? Tällöin Suomessa arvioidaan hakijan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta. Mutta miten kääntymyksen ja uskonnollisuuden aitous mitataan?

Uskontokunnille yhteisestä uskonnonopetuksesta on viime päivinä käyty keskustelua. Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kouluopetuksen tieteellistä pohjaa vasten sen asema on ongelmallinen. Onhan uskontojen ytimessä empiirisen tieteen ja varsinkin sekulaarin koululaitoksen näkökulmasta kiusallisen epätieteellinen oletus. Ajatus kaikille yhteisestä uskonnonopetuksesta ylläpitää sekin uskonnon korostunutta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidemmälle ja kysyä, tarvitseeko uskonnolle omistettua oppiainetta ylipäätään olla.

Suvivirrestä on muodostunut viime vuosikymmeninä yhdenlaisen suomalaisen ”kulttuurisodan” symboli. Ainakin 1970-luvulta lähtien julkisuudessa on esitetty käsityksiä, joiden mukaan suvivirren kaltaisten kristillisten hengellisten laulujen esittäminen osana juhlaa, johon kaikkien oppilaiden, heidän perheenjäsentensä ja opettajien oletetaan osallistuvan, loukkaa uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien oikeuksia. Vastakkaisen kannan mukaan suvivirsi on osa suomalaista kulttuuria ja perinnettä, jota kaikkien kansalaisten tulisi vaalia.

Unilla on paljon painoarvoa monissa uskonnoissa ja henkisissä perinteissä, myös islamissa. Koraanin mukaan profeetta Muhammad itse näki todeksi tulevia enneunia, joiden sanotaan olleen jumalallista johdatusta. Sekä Koraanin että pyhien hadith-kirjoitusten mukaan jumalainen inspiraatio saattaakin tulla unien muodossa.

Suomalaisen yksilökeskeisen kulttuurin analyyseissa yhteisöllisyyden puutteesta ja yksinäisyydestä puhutaan yhteiskunnallisina epäkohtina. Lestadiolaisuudessa painottuvat sosiaalisuus ja solidaarisuus, yhteisöllisyys ja voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Armanin kohtaamat ihmiset lapsista vanhuksiin korostivat yhteisön merkitystä uskossaan.

Kulttuurimaterialismissa elinympäristöä ja teknologiaa pidetään kulttuurin suunnan määrittäjinä. Oletuksena on, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan ravinnon ja eläinproteiinien riittävän määrän annetuissa olosuhteissa. Tässä ajattelussa myös esimerkiksi uskonnolliset ruokatabut voidaan selittää ekologisilla tekijöillä. Marvin Harrisin mukaan kulttuureilla on taipumus asettaa yliluonnollisia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhteisölle tuottama hyöty verrattuna kuluihin vähenee.

Guatemalan maya-alueilla kristillisessä kuvastossa on yllättäviä lisäyksiä: jouluseimessä saattaa olla kaksi lasta tai Neitsyt Marialla sylissään Jeesus-lapsen lisäksi tämän kaksoisveli.

Värikkäät, nauravat pääkallot näkyvät yhä enemmän suomalaisessa katukuvassa. Niitä on vaatteissa, koriste-esineissä, julisteissa, tatuoinneissa, ja tietenkin meksikolaisten ravintoloiden ja baarien kuvastoissa. Myös kuolleiden päivä on murtautunut suomalaiseen tietoisuuteen eräänlaisena meksikolaisena halloweenina. Värikkäällä kuolemakuvastolla on moniulotteinen ja hieman synkkä kulttuurihistoria, joka punoutuu meksikolaiseen yhteiskuntaan myös marraskuun alun ulkopuolella.