Työelämä

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Yhä useampi antropologi löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen tutkimusosallistujansa ovat joko vähintään yhtä koulutettuja tai paremmin toimeentulevia kuin hän itse, tai molempia näistä. Näitä tilanteita kuvaamaan on antropologian piirissä omaksuttu termit ylöspäin tutkiminen ja sivuttain tutkiminen. Ylöspäin tutkimisella viitataan tarpeeseen tutkia maailmamme eliittejä ja vallanpitäjiä: sivuttain tutkimisella taas viitataan tilanteeseen, jossa tutkimukseen osallistujat ovat koulutukseltaan, statukseltaan ja tulotasoltaan etnografiin verrattavissa.

Ellos Deatnu! syntyi vastalauseeksi Tenojoen 2017 voimaantulleille kalastussäännöksille, jossa rajoitettiin kalastusta noin 30 %. Kansanliikkeen mielestä säännöksillä siirretään kalastusoikeuksia ulkopaikkakuntaisille ja kohdistetaan vähennyksiä ennen kaikkea saamelaisten perinteisille kalastustavoille. Kenen pitäisi vastata Tenojoen kohtalosta? Tenojoki voitaisiin määrittää oikeussubjektiksi jotta joki voitaisiin ottaa osaksi keskustelua sen tulevaisuudesta.

Tanssi liittyy ihmisten välisiin kokoontumisiin ja monenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen elementin kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme. Jokaisessa kontekstissa tanssi saa erilaisia sosiaalisia merkityksiä, joita liikkeisiin ja yhdessä tanssimiseen liittyvät normistot ilmentävät. Tanssiantropologia tutkii tanssia juuri tästä näkökulmasta. Haastattelussa Oulun ammattikorkeakoulussa työskentelevä tanssintutkimuksen dosentti Petri Hoppu.

Antropologinen kenttätyö on hidasta, intensiivistä ja kokonaisvaltaista, ja sivupolkuja on usein vaikeaa välttää. Mutta milloin tutkimus tulisi osata kentän osalta lopettaa? Mistä tutkija tietää, kuinka paljon aineistoa on tarpeeksi - tai onko sitä jo liikaa? Jos tutkittava maailma on kovin vieras, jo siihen orientoituminen voi viedä paljon aikaa. Jotkut opettelevat paikallisen kielen kokonaan itse, toiset käyttävät aikaa luotettavan tulkin hankkimiseen.

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle. Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin.

Lapsen syntymässä on aina kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä hetkestä, sillä perheet muodostavat yhteiskunnan perustan. Oli kyseessä suurperheen äiti tai vapaaehtoisesti lapseton, vaikuttaa lasten saaminen meidän kaikkien elämään joko suoraan tai välillisesti. Samalla synnytys itsessään on nykyisin pitkälle medikalisoitu tapahtuma, joka sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle piiloon katseilta. Ulkopuolisella on siihen hyvin vähän kosketuspintaa ennen omakohtaista kokemusta. Lähdimme ottamaan selvää, miltä lastensaanti ja suomalainen synnytyskulttuuri näyttäytyvät ammattilaisen silmin. Elämän ensihetkistä kertomassa kätilö, doula ja antropologi Johanna Sarlio-Nieminen.