Kaikki tuntevat romanit – vai tuntevatko?

Romaniväestön leimallisimpia tunnusmerkkejä on pukeutuminen. Suurin osa tunnistaa varsinkin romaninaisten vaatetuksen. Harvempi tietää, millaisia kulttuurisia piirteitä puvun takana on.

”Kaksikymmentä vuotta sitten nuo romanit rau­ta­tie­a­se­mal­la näyttivät ihan samalta kuin tänäänkin”. Tällainen mielikuva voi pää­väes­tön edus­ta­jal­le helposti syntyä. Muoti kuitenkin vaikuttaa roma­nien­kin vaat­tei­siin, ja pukeu­tu­mis­tyy­li on vaih­del­lut vuo­si­kym­men­ten saatossa.

Vaikka muoti muuttuu, pukeu­tu­mi­sen säännön- ja yhden­mu­kai­suus romanien kes­kuu­des­sa on säilynyt. Tietynlaiset pukeu­tu­mis­sään­nöt mer­kit­se­vät pää­asias­sa kolmea eri asiaa: kun­nioit­ta­mi­seen liittyvää häve­liäi­syyt­tä, puh­taus­kä­si­tyk­siä sekä näkyvästi ilmaistua etnistä iden­ti­teet­tiä. Kuinka moni oikeas­taan tietää, mitä kaikkea romanien pukeu­tu­mi­seen liittyy?

Kunnioitus ja häpeä

Romanikulttuurissa kun­nioi­tus ja häpeä lin­kit­ty­vät tiiviisti toisiinsa. Pukeutumalla sääntöjen mukai­ses­ti ilmais­taan kun­nioi­tus­ta muita romaneja sekä kult­tuu­ria kohtaan, ollaan ylpeitä omasta kult­tuu­ris­ta ja näytetään se. Erityisesti van­hem­pien romanien läsnä ollessa romanit ovat tarkkoja siitä, että vaatteet ovat väljät ja peittävät kehon. Jos van­hem­pien edessä on pukeu­tu­nut sopi­mat­to­mas­ti, häpeän tunnetta ei koe ainoas­taan sopi­mat­to­mas­ti pukeu­tu­nut, vaan muutkin tilan­tees­sa mukana olevat.

Häpeän käsitys roma­ni­kult­tuu­reis­sa on saman­kal­tai­nen kuin useim­mis­sa yhtei­söl­li­sis­sä kun­nia­kult­tuu­reis­sa. Häpeä on emo­tio­naa­li­ses­ti voimakas ja nega­tii­vi­nen tunne, joka seuraa tapojen, tabujen ja normien rik­ko­mi­ses­ta. Romanien kohdalla se noudattaa roma­ni­kult­tuu­rin puhdas/​likainen ‑käsi­tyk­siä ja tähän käsi­te­pa­riin liittyvää käyt­täy­ty­mis­sään­nös­töä.

Romanien puhtauskäsitykset

Romanien puh­taus­kä­si­tyk­set ovat erilaiset kuin pää­väes­tön vastaavat. Karkeasti sanottuna roma­neil­la on jako on puh­taa­seen yläosaan ja likaiseen alaosaan. Tämä näkyy niin tiloissa kuin ihmi­sis­sä­kin. Lattia on likainen ja keittiön yläkaapit ovat puhtaat, ihmis­ke­hon alaosa on likainen ja yläosa puhdas. Kyse on roma­ni­kult­tuu­ris­sa muo­tou­tu­nees­ta sym­bo­lii­kas­ta, sym­bo­li­ses­ta likai­suu­des­ta ja puh­tau­des­ta.

Puhdas, epäpuhdas, häpeä ja kun­nioi­tus muo­dos­ta­vat romanien arvo- ja aja­tus­maa­il­mas­sa moni­mut­kai­sen ja ‑tasoisen mer­ki­tys­jär­jes­tel­män, joka ohjaa käyt­täy­ty­mis­tä niin omassa per­he­pii­ris­sä kuin jul­ki­ses­ti­kin. Tästä ase­tel­mas­ta kumpuaa romanien pukeu­tu­mis­tyy­li, joka ulko­puo­li­sel­le saattaa näyt­täy­tyä hyvin uni­vor­mu­mai­se­na. Erityisesti naisten pukeu­tu­mi­nen herättää suurta huomiota ulko­puo­lis­ten silmissä, ja on usein ihme­tyk­sen aihe.

Moni ei kui­ten­kaan tiedä, että taustalla ovat kun­nioi­tuk­seen ja häpeään liittyvät syyt. Tämän lisäksi pukeu­tu­mi­nen on vahva etninen kan­nan­ot­to, jolla vies­ti­tään ryhmän jäse­nyy­des­tä ja kult­tuu­rin kun­nioit­ta­mi­ses­ta.

Etnisyyden ilmaiseminen

Pukeutuminen viestii sekä yksi­löl­lis­tä että kol­lek­tii­vis­ta iden­ti­teet­tiä. Pukeutumisen kautta yksilö ilmoittaa muille kuu­lu­van­sa yhteisöön, vahvistaa omaa paik­kaan­sa yhteisön jäsenenä, ja muodostaa tätä kautta hen­ki­lö­koh­tais­ta kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­ti­ään. Romanikulttuurissa tavat opitaan ”luon­nol­li­ses­ti”, elämällä ja muilta oppimalla. Sanallinen viestintä tavoista on har­vi­nai­sem­paa, sillä tavat liittyvät usein asioihin, joista ei voi puhua — jotka ovat tabuja. Jos ei kasva roma­ni­kult­tuu­ris­sa, on tapojen sisäis­tä­mi­nen hankalaa.

On olemassa niitä romaneja, jotka eivät ”elä kult­tuu­ris­sa”. Tämä näkyy usein sekä pukeu­tu­mi­ses­sa että siinä, kuinka paljon ollaan teke­mi­sis­sä muiden romanien kanssa. Romaniyhteisön lai­ta­mil­la ovat usein romanit, jotka ovat esi­mer­kik­si kasvaneet las­ten­ko­deis­sa tai sijais­ko­deis­sa, tai joilla toinen van­hem­mis­ta on pää­väes­töä ja kas­vat­ta­nut lasta voi­mak­kaas­ti pää­väes­tön kult­tuu­riin. He elävät usein kahden kult­tuu­rin ris­ti­pai­nees­sa, kult­tuu­rien väli­ti­las­sa.

Kulttuurien väli­ti­las­sa kuitenkin pystytään ilmen­tä­mään omaa kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä tilan­ne­koh­tai­ses­ti. Kun ollaan teke­mi­sis­sä romanien kanssa, nou­da­te­taan romanien kult­tuu­ri­sia tapoja ja kun­nioi­te­taan näin muita läsnä olevia romaneja. Oltaessa pää­väes­tön kanssa teke­mi­sis­sä, nou­da­te­taan enemmän pää­väes­tön tapoja.

Romanien tavat ovat roma­niyh­tei­sön sisäisiä. Romanit eivät odota, että pääväestö nou­dat­tai­si samoja tapoja, tai olisi vält­tä­mät­tä edes tietoista heidän tavois­taan.

  • Podcast-lukija: Veikko Lindholm
  • Artikkelikuva: Franz Dvorak: Purity and Passion
  1. Douglas, Mary 2000. Puhtaus ja vaara: ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi.
  2. Pulma, Panu 2012. Suomen romanien historia.
  3. Stenroos, Marko 2012. “Sitä ei voi olla tun­to­sar­vet teipissä”: Romanikulttuurin per­for­ma­tii­vi­suus kult­tuu­rien väli­ti­las­sa. Pro gradu. Helsingin yliopisto, val­tio­tie­teel­li­nen tie­de­kun­ta, sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia.

Kirjoittaja

Marko Stenroos on sosiaali- ja kulttuuriantropologian jatko-opiskelija Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän tutkii Suomen romanien yhteiskunnallisen osallisuuden kulttuurisia ja poliittisia ulottuvuuksia ja merkityksiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Antropologiaa on alettu hyödyntää autenttisuuden lähteenä luovilla aloilla elokuvateollisuudesta gastronomiaan. Työkentällä-haastattelussa tutustutaan turkkilaiseen ruoka-antropologi Tangör Taniin ja siihen, mitä hän tekee istanbulilaisen huippuravintola Miklan taustajoukoissa.

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.