Tuhannet suomalaiset ovat palvelleet rauhanturvaajina Israelin miehittämillä Golanin kukkuloilla. Antropologi Laura Menard valottaa lapsuutensa rauhanturvaajaperheen arkea, jota sävyttivät etuoikeudet, eksotiikka ja orientalismi.
8-vuotiaana muutin perheineni maahan, jonka uskoin olevan Israel.
Ensimmäisenä aamuna Israelissa kävelin läpi talon terassille, kun vanhempani vielä nukkuivat. Appelsiinien ja eukalyptusten tuoksu otti minut vastaan kuin paratiisi, jollaista en ollut osannut suomalaisen, laman koetteleman pikkukaupungin kasvattina kuvitellakaan.
Vaelsin puutarhaan ja siitä kadulle, jossa kuumuus miltei löi tainnoksiin. Alhaalla laaksossa Genesaretinjärvi väreili kutsuvana.
Vuokrasimme isoa, vanhaa taloamme juutalaiselta perheeltä, enkä lapsena tullut ajatelleeksi, miten he olivat saaneet sen haltuunsa. Talo oli vanhempi kuin Israelin valtio, vanhempi kuin juutalaisten massamuutto Palestiinaan.
Viisitoista vuotta myöhemmin olin muuttanut Englantiin ja aloittanut antropologian opinnot. Opinnoissa ei sivuttu Palestiinaa, mutta kulttuurista toiseuttamista ja kolonialismia senkin edestä.
Opintojen myötä lapsuudelleni kävi kuin niille Jerusalemin moderneilla ostoskaduilla sijaitseville ikivanhoille taloille, joiden purkamisen yhteydessä kivet oli numeroitu, jotta ne voitiin rakentaa samanlaisiksi uudelleen. Mutta purkamisen ja uudelleenkokoamisen jälkeen talot eivät olleet enää samoja.
Elämää kuplassa
1990-luvun alussa palestiinalaisten olemassaolo ei näkynyt pohjoisisraelilaisessa kaupungissamme mitenkään.
Ajaessamme ympäri maata kohtasimme palestiinalaisia ajamassa takseja, siivoamassa hotelleja ja myymässä hedelmiä teiden varsilla. Beetlehemin kaltaisissa kaupungeissa he elivät omaa elämäänsä kohteliaina ja etäisinä.
Panin merkille, että palestiinalaislapset poikkesivat israelilaisista. Siinä missä israelilaiset lapset kaihtoivat meitä tai heittivät kivillä, palestiinalaiset lapsilaumat vaelsivat perässämme iloisesti meluten ja voitonmerkkejä näyttäen.
Uskoimme heidän julistavan palestiinalaisten voittoa, mutta varmoja emme voineet olla, sillä emme osanneet sanaakaan arabiaa.
Gazan kaistalla kävimme vain muutaman kerran, Länsirannalla sen sijaan useasti. Matkustamista palestiinalaisalueille kehotettiin välttämään, sillä väkivallan uhka oli ilmassa.
Erityisen vaarallisiksi alueet koettiin sen jälkeen, kun kuusi vuotta aiemmin perustettu Hamas teki ensimmäiset siviiliuhreja vaatineet iskunsa huhtikuussa 1994.
Silloin, kuten nykyäänkin, media vaikeni Hamasin iskun taustoista.
Vasta aikuisena minulle selvisi, että Hamasin isku oli vastaus israelilaisen nationalistin hebronilaiseen moskeijaan tekemälle iskulle, jossa sai surmansa 29 rukoilemassa ollutta palestiinalaista.
Miehitetyillä Golanin kukkuloilla
Isäpuoleni työskenteli YK:n UNDOF-rauhanturvaoperaatiossa Golanin kukkuloilla satojen muiden suomalaisten rauhanturvaajien tapaan.
Israel oli vallannut kukkulat Syyrialta vuoden 1967 sodassa samalla kun se oli valloittanut muun muassa Gazan Egyptiltä ja Länsirannan ja Itä-Jerusalemin Jordanialta.
Golanin kukkuloilla oli ollut kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja valvomassa rajaa vuodesta 1973 alkaen, jolloin Syyria oli saanut valloitettua osia alueesta takaisin. Vuosien aikana lähes 6 000 suomalaista rauhanturvaajaa palveli UNDOF-joukoissa Golanilla, ja monella oli perhe mukanaan Israelissa.
Automatka rauhanturvaajien leirille oli pitkä ja oksettava, sillä tie kiemurteli vuoristossa, ja mitä korkeammalle kivuttiin, sitä ohuemmaksi ilma muuttui. Puskapissalle poikkeaminen oli ankarasti kiellettyä miinavaaran vuoksi.
Suomalaisina juhlapäivinä Ziouanin varuskunnassa syötiin makkaraa ja munkkeja, käytiin saunassa ja ostettiin luksustuotteiden syyrialaisia piraattikopioita tarkoitusta varten perustetusta kaupasta. Ostin sieltä herätyskellon, jonka herätysäänenä oli putoavan pommin ujellus.
Minulle oli epäselvää, mitä rauhanturvaajien työhön oikeastaan kuului. Virallisesti he vartioivat Israelin ja Syyrian välistä tulenarkaa rajaa, mutta tunnelma leirissä oli leppoisa.
Isäpuoleni kunnostautui leirin radiokanavan tiskijukkana, ja iltaisin kuuntelimme hänen lähetyksiään alhaalla Tiberiaksessa. Hänellä oli tapana sisällyttää juontoihinsa meitä ikävöiviä viestejä.
Valokuvat kertovat, että yhtenä varuskunnan huvituksena oli pukeutua arabeiksi. Minustakin on Golanilla otettu kuva, jossa poseeraan 9-vuotiaana paljetein koristellussa, läpinäkyvässä ”haaremiasussa” ja räikeässä huulipunassa.
Toisessa kuvassa tähtään kuvaajaa rynnäkkökiväärillä takanani jättikokoinen Pohjois-Israelin kartta.
Kuvissa yhdistyy hämmentävällä tavalla arabinaisiin assosioitu erotisoitu orientalismi ja Israelia leimaava maskuliininen militarismi – valkoisen suomalaislapsen hahmossa.
Kahden kansannousun välissä
1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä monet uskoivat rauhan mahdollisuuteen. Vuonna 1987 alkanut ensimmäinen palestiinalaisten kansannousu (intifada) päättyi vuonna 1993 solmittuun Oslon sopimukseen.
Sopimus oli eräänlainen aiesopimus tulevista rauhanneuvotteluista, ei varsinainen rauhansopimus, jollaisena se usein esitetään.
Sopimus ei tarjonnut palestiinalaisille mitään konkreettista, ja monien palestiinalaisten mielestä se oli lähinnä maanpetos. Sopimusta seuraavina vuosina Israel tuplasi laittomien siirtokuntiensa asukkaiden määrän Länsirannalla ja Jerusalemissa yli 400 000:een.
Palestiinalaismaiden kiihtyvä haltuunottaminen ja liittäminen Israeliin oli keskeinen syy vuonna 2000 alkaneelle toiselle palestiinalaisten kansannousulle.
Nyttemmin laittomia siirtokuntia asuttavien israelilaisten määrä on jo lähes 800 000, ja heidän palestiinalaisiin kohdistamansa terrori on jokapäiväistä.
Paraikaa käynnissä oleva palestiinalaisten kansanmurha onkin nähtävä jatkumona ja tihentymänä palestiinalaisten elinmahdollisuuksien tietoiselle kaventamiselle, joka on jatkunut jo vuosikymmeniä.
Palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun aikaan Gazassa perustettu Hamas vastusti Oslon sopimusta, aivan kuten israelilaisen oikeistopuolue Likudin tuoreeksi puheenjohtajaksi valittu Benjamin Netanjahukin.
Netanjahu voittikin vuoden 1996 vaalit piinkovalla linjallaan ja on tälläkin hetkellä Israelin pääministeri.
Kansainvälinen rikostuomioistuin ilmoitti toukokuussa hakevansa Netanjahulle pidätysmääräystä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Palestiinalaisten kansanmurhasta ei kuitenkaan ole vastuussa vain israelilainen oikeisto saati Netanjahu yksin, vaan koko miehityksen ja etnonationalismin varaan rakennettu Israelin valtio sekä sen länsimaiset suojelijat, myös Suomi osana EU:ta.
Kolonialismin historiaa ja nykyisyyttä
Kandiseminaarissani Sussexin yliopistossa englantilainen opiskelija purskahti itkuun. Käsittelimme Intian historiaa, ja hän sopersi, ettei ollut aiemmin ymmärtänyt brittiläisen siirtomaavallan julmuutta.
Olin alkanut kirjoittaa kanditutkielmaani Israelin ja Palestiinan muistamisen politiikasta.
Mietin, miten opiskelija reagoisi, jos hänelle valkenisi, että myös Palestiinan edelleen jatkuva kolonisaatio, joka myös Israelin ja Palestiinan välisenä konfliktina tunnetaan, oli suurelta osin englantilaisten aikaansaannosta sekin.
Britannia hallitsi Palestiinaa 25 vuoden ajan aina vuoteen 1947 saakka. Jo vuonna 1916 Ranska ja Britannia olivat jakaneet Lähi-idän keskenään Sykes-Picot’na tunnetuksi tulleella salaisella sopimuksellaan.
Käytännössä nämä eurooppalaisen kolonialismin mahdit piirsivät Lähi-idän karttaan viivan ja sopivat, että viivan alle jäävä alue kuului Britannialle, sen ylle jäävä puolestaan Ranskalle.
Turvatakseen intressinsä Palestiinassa Britannia julisti vuonna 1917 tukevansa juutalaisen valtion perustamista Palestiinaan.
Vaikka sionismi oli vielä verrattain vähäpätöinen ja juutalaistenkin parissa kritisoitu liike, eikä toisen maailmansodan kauhuja osattu edes aavistaa, tällä Balfourin julistuksella oli kauaskantoiset seuraukset.
Balfourin julistuksen rohkaisemana pääosin eurooppalaisten juutalaisten massamuutto Palestiinaan kiihtyi. YK:n varovaisen arvion mukaan juutalaisten maahanmuuttajien määrä Palestiinassa kasvoikin lähes kahdeksankertaiseksi Britannian mandaatin aikana.
Kun Britannia ilmoitti vetäytymisestään Palestiinasta vuonna 1947, päätös maan kohtalosta sälytettiin YK:lle. YK päätyi suosittelemaan Palestiinan jakamista juutalaisten ja palestiinalaisten kesken.
Vain noin kolmasosan maan silloisesta väestöstä muodostanut ja enimmiltä osin alueelle vastikään muuttanut juutalaisvähemmistö olisi saanut yli puolet historiallisen Palestiinan alueesta.
Palestiinalaisille, kuten mille tahansa vastaavassa tilanteessa olevalle kansalle, ajatus oli mahdoton.
Britannian vetäytymistä seuranneessa Israelin itsenäistymissodassa Israel hääti yli 700 000 palestiinalaista kodeistaan ja mailtaan. Valtavassa etnisessä puhdistuksessa kokonaisia kyliä hävitettiin ja niiden asukkaita surmattiin.
Nykyisen Gazan asukkaista valtaosa on tämän vuoden 1948 sodan, Nakban (arab. katastrofi), pakolaisten jälkeläisiä. Vanhimmat muistavat vuoden 1948 paon omakohtaisesti. Palestiinalaisille Nakba ei koskaan loppunut.
Israelilaista rauhaa turvaamassa
Israelin suhde YK:hon on ollut jännitteinen alusta alkaen. Maa on perustamisestaan saakka rikkonut useita kansainvälisen oikeuden periaatteita ja YK:n päätöslauselmia.
Israelin viime aikoina esittämät syytökset YK:n pakolaisavun UNRWA:n henkilökunnan osallisuudesta Hamasin iskuihin ovat osa pitkää jatkumoa, jossa Israel on yrittänyt lopettaa YK:n toiminnan Gazassa.
Yli 80 prosenttia Gazan väestöstä on turvautunut jo vuosikymmenten ajan UNRWA:n humanitaariseen apuun päivittäisessä elämässään, sillä Israelin aiempi miehitys ja sitä seurannut kauppasaarto estävät elinkeinojen ja viennin harjoittamisen palestiinalaisalueilla.
Virallisesti me YK:n lähettämät rauhanturvaajaperheet emme saaneet asettua kummankaan puolelle – emme sen enempää israelilaisten kuin palestiinalaistenkaan.
Käytännössä tuimme silti Israelia. Elimme israelilaisessa yhteiskunnassa, käytimme sen palveluita ja rahoitimme sen bisneksiä.
Israelille antamamme varaukseton tuki ulottui myös syvemmälle. Oli selvää, että menimme israelilaisittain “Jerusalemiin” tai “Tel Aviviin”, emme palestiinalaisittain “al-Qudsiin” tai “Yaffaan”.
Ajaessamme ylikansallisten firmojen vuokra-autoilla Israelin hyvinhoidetuilla moottoriteillä emme tienneet ajavamme poltettujen palestiinalaiskylien yli.
Tietämättömyys ei kuitenkaan ole puolustus, sillä valitsimme sen itse.
Kyliinsä pakkautuneet arabit näyttäytyivät meille suomalaisille takapajuisina ja epäonnistuneina modernin israelilaisen yhteiskunnan rinnalla.
Kukaan ei esittänyt kolonialismin ytimeen pureutuvaa kysymystä siitä, miksi moderni infrastruktuuri oikeutti vähemmän kehittyneenä pidetyn täydellisen tuhoamisen. Saati, millä hinnalla moderni infrastruktuuri oli rakennettu ja kuka laskun maksoi.
Suomalaisessa koulussani kirjoitin kuuliaisesti vihkoon, että Jumala antoi Israelin maan valitulle kansalleen ja että Israelin voitto vihamielisistä arabeista vuonna 1967 oli ihme. Tässä opinkappaleessa tiivistyy sionismin nationalistinen luonne, joka puetaan uskonnon kaapuun.
Jeesus ja muut turistikohteet
Kirjassaan Luvatun maan lumo poliittisen historian tutkija Timo R. Stewart on käsitellyt suomalaista kristillistä sionismia. Hiljattain julkaistu Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa pureutuu samaan teemaan fiktion keinoin.
Kristillisen sionismin ytimessä on raamatullisen Israelin maan ja nykyisen Israelin valtion samastaminen toisiinsa ja jälkimmäisen puolustaminen edelliseen vedoten.
Kantavana ajatuksena on, että kristittyjen velvollisuus on tukea ja edistää tätä jumalallista visiota, koska Raamattu antaa erityistä painoarvoa nimenomaan Israelille ja juutalaisille.
Tunnistan monia kirjan teemoista omasta lapsuudestani, mutta jotain jää puuttumaan. Minun ja Israelissa asuneiden ystävieni vanhemmat olivat (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) aivan tavallisia tapaluterilaisia.
Toki kolusimme Jeesuksen hautapaikat ja sadat muut raamatulliset kohteet, mutta samalla pieteetillä lähestyimme eksoottisia ravintoloita ja loputtomia hiekkarantoja.
Raamatun Israel oli meille turistikohde muiden joukossa. Selityksen sille, miksi olimme niin vannoutuneita Israelin-ystäviä, täytyi piillä jossain muualla kuin uskonnossa.
Valkoisen miehen rauha
Israelissa 1990-luvun alun suomalaisia kauhistuttivat skorpionit ja torakat. Takapihoille viskellyt roskat herättivät turhautunutta ylenkatsetta.
Israelilaisnaisia pidettiin kevytkenkäisinä heidän paljastavien toppiensa vuoksi (muoti rantautui Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin). Juutalaisten sapattisääntöjä pidettiin parhaimmillaankin hölmönä taikauskona.
Suurimman vastenmielisyyden kohteena olivat kuitenkin arabit. Heistä kerrotut jutut toistivat ajatusta arabeista laiskoina, epärehellisinä ja takapajuisina. Muistan monia kohtaamisia, jotka saavat edelleen poskeni punoittamaan häpeästä.
Vasta antropologian opintojeni myötä aloin hahmottaa, että tapamme lähestyä asuinmaatamme oli syvästi orientalistinen.
Palestiinalaissyntyinen kirjallisuudentutkija Edward W. Said käsitteli vuonna 1978 julkaistussa Orientalismi-teoksessaan lännessä pitkään vallinnutta traditiota, jossa itä ja siihen liitetyt ominaisuudet nähdään vastakohtana läntisille ominaisuuksille.
Läntisiksi mielletyt ominaisuudet ovat arvojärjestyksessä aina korkeammalla.
Orientalistiselle ajattelulle on ominaista assosioida arabit esimerkiksi sotaisuuteen, loputtomiin konfliktikteihin ja koston kierteeseen siinä missä eurooppalaiset kuvataan rauhaarakastavina, sovittelevina ja rationaalisina.
Arjen orientalismi näkyi vahvasti rauhanturvaajaperheiden käsityksessä omasta roolistaan Israelissa ja lisäsi siihen ulottuvuuksia, joita kristillisen sionismin, turismin tai ulkosuomalaisiin liitetyn tavanomaisen ylemmyyden selitykset eivät yksin tavoita.
Paikalliset osapuolet – etenkin palestiinalaiset – nähtiin riitapukareina, joita sivistyneen, valkoisen miehen piti tulla Suomesta asti rauhoittelemaan läsnäolollaan.
Rauhanturvaamisessa kiteytyi brittikirjailija Rudyard Kiplingin ajatus valkoisen miehen taakasta. Valkoisen miehen taakan käsitteellä viitataan pyrkimyksiin oikeuttaa eurooppalainen imperialismi villeiksi ja barbaarisiksi miellettyjen ei-valkoisten ihmisten sivistämisellä.
Valkoinen pelastajuus ja sen monet ilmenemismuodot ovat läheistä sukua valkoisen miehen taakalle.
Israelin rauhanturvaajapiireissä jo lapsiin iskostettiin ajatus, että meidän tuli toimia hyvinä esimerkkeinä paikallisille. Ajatus siitä, että valkoinen lapsi oli moraalisempi olento kuin ei-valkoinen aikuinen, on tietysti paitsi orientalistinen, myös syvästi rasistinen.
Kuulen näiden ajatusten kaikuja jatkuvasti median kehystyksissä Israelin ja Palestiinan suhteesta, mutta myös nykyisissä vetoomuksissa rauhan puolesta.
Rauhaan johtavien neuvottelujen ajatellaan aina saavan kimmokkeensa ulkopuolelta, usein Euroopan tai Yhdysvaltojen valtionpäämiehiltä.
Ehtoja neuvotteluihin osallistumiselle asetetaan yksinomaan palestiinalaisosapuolille. Milloinkaan rauhan ei ajatella syntyvän siten, että palestiinalaisille turvattaisiin heidän oikeutensa maahan ja elämään.
Tutkijana lapsuuden maisemissa
Myöhemmin tehdessäni tutkimusta Lähi-idässä olen tottunut selittämään lapsuuttani Palestiinassa. Se herättää monenlaisia reaktioita.
Usein toistuvaan kysymykseen siitä, miksi tutkin Lähi-itää, on kuitenkin mahdotonta vastata rehellisesti tuomatta esiin lapsuuden kokemuksiani, sillä niiden vuoksi minusta tuli antropologi ja Lähi-idän tutkija.
Lisäksi antropologisessa tiedontuotannossa paikantumisen ja refleksiivisyyden kysymykset ovat keskeisiä.
Yksinkertaisimmillaan niillä tarkoitetaan sitä, että tutkija omine kokemuksineen, arvoineen ja metodologis-teoreettisine valintoineen on aina osa tutkimaansa ilmiötä, halusipa tai ei.
Palestiinassa asuvat palestiinalaiset suhtautuvat usein varauksellisesti rauhanturvainstituutioon, sillä heille se ei ole tuonut rauhaa saatika oikeutta.
Libanonissa pakolaisina elävät palestiinalaiset puolestaan suhtautuvat joskus torjuvasti siihen, että minä, jolla ei ole minkäänlaisia siteitä Palestiinaan, olen saanut viettää lapsuuteni heidän maassaan, kun heiltä itseltään on jo useamman sukupolven ajan evätty kotiinpääsy.
Libanonilaiset epäilevät minua tilanteesta riippuen joko Israelin vakoojaksi tai monin paikoin karsastettujen palestiinalaispakolaisten tukijaksi. Näiden positioiden – todellisten ja kuviteltujen – vaikutus tiedontuotantoon on mittava, ja niiden näkyväksi tekeminen on tärkeää.
Numeroidut kivet
Kävin viimeisen kerran Israelissa vuonna 2009. Silloin tiesin jo tulleeni Palestiinaan.
Neljä tuntia kestäneissä maahantulokuulusteluissa esitin kahdesta identtisestä passistani sen, johon oli lyöty ainoastaan Israelin leimoja, ja valehtelin, etten ollut milloinkaan käynyt arabimaissa.
Todellisuudessa olin juuri palannut Syyriasta opintomatkalta, johon oli sisältynyt teehetki Hamasin päämajassa.
Lentokentältä jatkoin junalla Haifaan tekemään kenttätyötä. Haifa on pohjois-israelilainen, suurten kontrastien satamakaupunki. Muistin kaupungin kadut ja kulmat tarkasti, mutta mikään ei ollut ennallaan.
Poissaolot puhuivat, kivet liikkuivat ja vanhat kivitalot, joissa asui amerikkalaisella ja eurooppalaisella aksentilla puhuvia perheitä, kertoivat tarinaa aivan muista ajoista ja ihmisistä.
Ensimmäisen viikon istuin vuokra-asuntoni terassilla ja itkin. Seuraavalla viikolla sanoin asuntoni irti, keskeytin kenttätyöni ja lähdin Länsirannalle.
Toimitus
- Toimittaja: Saara Toukolehto
- Taittaja: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Karima A/Unsplash
Luettavaa
- Hannu Juusola 2023: 30 vuotta Oslon sopimuksesta: Rauhantoiveista yhden valtion todellisuuteen Israel/Palestiinassa. Lähi-itä NYT.
- Rudyard Kipling 1976. Valkoisen miehen taakka. WSOY.
- Edward W. Said 2011 (1978). Orientalismi. Gaudeamus.
- Timo R. Stewart 2022: Luvatun maan lumo: Israelin kristityt ystävät Suomessa. Gaudeamus.
- Terhi Törmälehto 2024: He ovat suolaa ja valoa. Otava.
- Muut AntroBlogin Israel-Palestiinan konfliktia käsittelevät sisällöt
