Sekularismin globaali historia

Muinaiset egyp­ti­läi­set, meso­po­ta­mia­lai­set, inkat, mongolit ja rau­ta­kau­den suo­ma­lai­set eivät tunteneet uskontoa. Heillä oli varmasti jumalia, pappeja, sha­maa­ne­ja, temp­pe­lei­tä, myyttejä ja ritu­aa­le­ja, mutta muusta sosi­aa­li­ses­ta elämästä erillään olevaa uskontoa heillä ei ollut. Nämä olennot ja ilmiöt olivat ennem­min­kin mukana kaikessa, mihin ihmiset ryhtyivät — oli kyse sitten kotie­läin­ten pai­men­ta­mi­ses­ta, ruo­an­lai­tos­ta, sairaiden paran­ta­mi­ses­ta tai sodan­käyn­nis­tä.

Antropologi Maurice Blochin huvit­tu­neen totea­muk­sen mukaan arkeologi, joka pohtii tuhansia vuosia vanhan kylän rau­nioi­den keskellä, millainen uskonto siellä muinoin asuneilla ihmisillä on mahtanut olla, on aivan yhtä väärillä jäljillä kuin jos hän yrittäisi päätellä, missä päin heidän par­la­ment­ti­ta­lon­sa on sijainnut. Tutkija – oli hän sitten ant­ro­po­lo­gi, arkeologi tai teologi – voi ana­lyyt­ti­ses­sä mielessä erottaa vieraasta tai menneestä kult­tuu­ris­ta joukon ilmiöitä, joita hän pitää uskon­nol­li­si­na. Tämä vali­koin­ti tapahtuu kuitenkin tutkijan omien oletusten pohjalta, eikä ole syytä otaksua, että sille löytyisi mitään vas­ti­net­ta kyseessä olevan ihmis­ryh­män omasta ajat­te­lus­ta.

Suunnilleen 1600-luvulta lähtien euroop­pa­lai­set filosofit ja tie­de­mie­het ovat aja­tel­leet, että kaikissa yhteis­kun­nis­sa on uskottu yli­luon­nol­li­siin olen­toi­hin, kerrottu tarinoita maailman synnystä, pohdittu sielun kuo­le­man­jäl­keis­tä kohtaloa ja jär­jes­tet­ty näihin liittyviä ritu­aa­le­ja. Näin syntyi käsitys uskon­nos­ta uni­ver­saa­li­na kate­go­ria­na, joka oli ero­tet­ta­va muista yhteis­kun­nan osa-alueista, kuten poli­tii­kas­ta ja talou­des­ta. Tämä “uskonto” muistutti aika tavalla kris­ti­nus­koa – olihan sen mää­ri­tel­mäl­li­ses­sä keskiössä ero luon­nol­li­sen ja yli­luon­nol­li­sen välillä sekä ihmisen usko jäl­kim­mäi­sen ole­mas­sao­loon. Sittemmin käsite on levinnyt kaik­kial­le maailmaan ja saanut mitä eri­lai­sim­pia mer­ki­tyk­siä.

Sekularistisessa ajat­te­lus­sa on pel­kis­te­tys­ti kyse uskonnon mää­rit­te­le­mi­ses­tä ja rajaa­mi­ses­ta erilleen muusta kult­tuu­ris­ta. Yksi tapa tutkia seku­la­ris­min globaalia historiaa on vertailla, millä tavoin moderni euroop­pa­lai­nen käsitys uskon­nos­ta on omaksuttu eri puolilla maailmaa, ja miten pai­kal­li­set tavat ymmärtää sen merkitys ovat eronneet toi­sis­taan. Alla olevassa pyrin esit­te­le­mään, min­kä­lais­ta tällainen vertailu voisi olla. Käytän esi­merk­kei­nä sekä omaa että muiden tekemää tut­ki­mus­ta.

Uskonnon kanssa vai ilman?

Sekularismin his­to­ri­aan Aasiassa pereh­ty­nyt Peter van der Veer pitää Kiinaa ja Intiaa vas­tak­kai­si­na esi­merk­kei­nä siitä, miten ulko­puo­lel­ta tulevaan uskonnon käsit­tee­seen suh­tau­dut­tiin. Hänen mukaansa Kiinan ja Intian läh­tö­koh­dat olivat monella tapaa saman­lai­set. Molemmat olivat suuria hie­rark­ki­ses­ti jär­jes­ty­nei­tä maa­ta­lous­yh­teis­kun­tia, jotka kävivät läpi mer­kit­tä­viä muutoksia koh­da­tes­saan läntisen impe­ria­lis­min. Molemmissa poliit­ti­set eliitit pyrkivät irtau­tu­maan län­si­val­to­jen poliit­ti­ses­ta ja talou­del­li­ses­ta otteesta, olettaen kuitenkin samalla, että heidän yhteis­kun­ti­aan tulisi ”moder­ni­soi­da” päät­tä­väi­sin ottein. Oletusten taustalla on näh­tä­vis­sä usko luon­non­tie­teel­li­sen tiedon yli­ver­tai­suu­teen sekä mah­dol­li­suu­teen ratio­na­li­soi­da yhteis­kun­tae­lä­mä.

1800- ja 1900-lukujen taitteen Kiinassa koros­tet­tiin, että maata hal­lit­se­van Qing-dynastian kei­sa­rei­den har­joit­ta­ma kung­fut­se­lai­suus ei missään nimessä ollut uskonto. Se oli ”oppi” tai ”laki” ihmisten oikean­lai­sis­ta kes­ki­näi­sis­tä suhteista. Olkoonkin, että keisari oli ”taivaan poika” ja toimitti asemansa puolesta monen­lai­sia ritu­aa­le­ja. Uskontoina pidettiin kris­ti­nus­koa, sha­ma­nis­mia ja erilaisia tai­kaus­kon muotoja. Niitä voitiin kyllä suvaita, kunhan ne eivät haas­ta­neet kor­keam­man opin peri­aat­tei­ta. Näin ollen uskonto oli mää­ri­tel­mäl­li­ses­ti jotakin vir­heel­lis­tä, epäi­lyt­tä­vää ja ennen kaikkea ei-kii­na­lais­ta.

Kiinan tasa­val­lan ja myöhemmin kan­san­ta­sa­val­lan aikana seku­la­ris­ti­set hankkeet perus­tui­vat tie­teel­li­seen maa­il­man­ku­vaan. Niiden tavoit­tee­na oli kitkeä tai­kaus­kok­si mää­ri­tel­lyt ilmiöt. Mao Zedongin aikana kom­mu­nis­ti­nen puolue pyrki jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti tuhoamaan kaikkia uskonnon muotoja, joiden kat­sot­tiin tukevan ”feo­da­lis­ti­sia” val­ta­ra­ken­tei­ta. Kristinusko oli jo tasa­val­lan aikana saanut budd­ha­lai­suu­den, tao­lai­suu­den ja islamin ohella laillisen aseman hyväk­syt­ty­nä ”maa­il­ma­nus­kon­to­na”.

Toisin kuin Kiinassa, jossa uskonto ”ulkois­tet­tiin”, Intiassa siitä tuli osa natio­na­lis­tis­ta ideo­lo­gi­aa. Van der Veerin mukaan siirtomaa-ajan intia­lai­sil­le usko­nop­pi­neil­le hin­du­lai­suu­den luo­kit­te­lu uskon­nok­si ei tuottanut ongelmia. Päinvastoin, joillekin heistä hin­du­lai­suus oli Intian antama osuus kaikkien uskon­to­jen tuot­ta­maan ”yleis­maa­il­mal­li­seen vii­sau­teen”. Samanlaista uni­ver­sa­lis­mia ilmen­si­vät län­si­mai­sel­le yleisölle suunnatut hen­gel­li­set har­joit­teet, kuten jooga tai gand­hi­lai­nen poliit­ti­nen filosofia, jotka ammen­si­vat suoraan hin­du­lai­ses­ta perin­tees­tä.

Uskonnolla oli mer­kit­tä­vä asema myös anti­ko­lo­ni­aa­li­ses­sa natio­na­lis­mis­sa, joka sai niin mal­til­li­sia kuin radi­kaa­le­ja­kin ilme­ne­mis­muo­to­ja. Ensin mainittu korosti Intian eri­tyis­laa­tua uskon­nol­li­ses­ti moniar­voi­se­na kan­sa­kun­ta­na, kun taas jäl­kim­mäi­nen ajoi hin­du­lais­ta valtiota. Intialaiset seku­la­ris­tit eivät nähneet tiedettä ja uskontoa toi­sil­leen vas­tak­kai­si­na jär­jes­tel­mi­nä samassa määrin kuin Kiinan tapauk­ses­sa. Usein pyr­ki­myk­se­nä oli löytää yhtä­läi­syyk­siä tie­teel­li­sen ajattelun ja hin­du­lais­ten oppien väliltä. Pyrkimykset ”pak­ko­mo­der­ni­soi­da” uskontoa kes­kit­tyi­vät enem­män­kin kas­ti­lai­tok­seen, jonka hie­rar­ki­suus oli ris­ti­rii­das­sa demo­kraat­ti­sen valtion luomisen kanssa.

Kahtia jaettu maailma

Omassa Afrikkaa kos­ke­vas­sa tut­ki­muk­ses­sa­ni olen käsi­tel­lyt sitä, kuinka uskonto istu­tet­tiin pai­kal­li­syh­tei­sö­jen raken­tee­seen hal­lin­nol­li­sil­la mää­räyk­sil­lä. Länsiafrikkalaisessa Ghanassa asuvien asantejen parissa kunin­kai­den ja pääl­li­köi­den tärkein tehtävä oli antaa hal­lit­se­man­sa yhteisön puolesta uhri­lah­jo­ja esi-isien hengille ja jumalille. He olivat myös tuo­ma­rei­ta, sodan­joh­ta­jia ja maan jakajia. Kaikki nämä tehtävät kum­pusi­vat viime kädessä heidän ase­mas­taan ritu­aa­li­si­na johtajina.

1900-luvun alussa Asante lii­tet­tiin osaksi britti-impe­riu­mia, ja kris­til­li­nen lähe­tys­työ alueella pääsi alkamaan toden teolla. Varhaisille kään­nyn­näis­kris­ti­tyil­le perin­tei­nen pääl­lik­kyys edusti paka­nuut­ta, ja monet heistä sanou­tui­vat irti hal­lit­si­joi­den­sa käs­ky­val­las­ta. Tämä muodosti kiperän ongelman siir­to­maa­hal­lin­nol­le, joka hallitsi aluetta käyttäen pai­kal­li­sia pääl­li­köi­tä väli­kä­si­nään.

Ratkaisuksi ongelmaan siir­to­maa­hal­lin­to laati mää­räyk­sen, jonka mukaan ala­mais­ten vel­vol­li­suu­det pääl­lik­köi­hin nähden jao­tel­tiin uskon­nol­li­siin ja seku­laa­rei­hin. Kristittyjen oli nou­da­tet­ta­va jäl­kim­mäi­siä, esi­mer­kik­si mak­sa­mal­la veroja, mutta he olivat vapau­tet­tu­ja ensin mai­ni­tuis­ta, kuten osal­lis­tu­mi­ses­ta sadon­kor­juu­ri­tu­aa­lei­hin. ”Perinteistä uskontoa” har­joit­ta­via asanteja puo­les­taan koskivat molemmat vel­vol­li­suu­det. Näin seku­la­ris­min kat­sot­tiin takaavan hal­lit­si­joi­den poliit­ti­sen vallan koko väestöön nähden, uskon­nos­ta riip­pu­mat­ta — aivan kuten Euroopan kan­sal­lis­val­tiois­sa.

Kuvainnollisesti sanottuna maailma jakaantui yhdessä yössä kahtia uskon­nol­li­seen ja seku­laa­riin. Tämä tapahtui euroop­pa­lais­ten hal­lit­si­joi­den mah­ti­käs­kyl­lä ilman, että ihmisillä oli kovinkaan tarkkaa tietoa siitä, mitkä asiat kuuluivat millekin puolelle. Tämän kaltainen tilanne oli omiaan syn­nyt­tä­mään sekaan­nus­ta. Siirtomaahallinnon pai­kal­lis­ta­son vir­ka­mies­ten käsi­tel­tä­väk­si saattoi tulla esi­mer­kik­si vali­tuk­sia kris­ti­tyis­tä, jotka kiel­täy­tyi­vät osal­lis­tu­mas­ta päällikön johdolla tal­koo­työ­nä tehtävään ruo­hon­leik­kuuseen. Virkamiehille tämän kaltaiset tilanteet olivat ker­ta­kaik­ki­sen häm­men­tä­viä. Heille oli itsestään selvää, että ruohon leik­kaa­mi­nen on “työtä” eikä uskontoa. Asanteille, jotka olivat perin­tei­ses­ti yhdis­tä­neet pääl­lik­kyy­den esi-isiin ja jumaliin, asian­lai­ta oli kaikkea muuta kuin itses­tään­sel­vä.

Aivan kuten Kiinassa ja Intiassa, myös Ghanassa ensin siir­to­maa­isän­nät ja sittemmin jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­set hal­lit­si­jat näkivät vel­vol­li­suu­dek­seen ”puhdistaa” perin­tei­sen uskonnon piir­teis­tä, joita he pitivät moder­niu­den vas­tai­si­na. Täten esi­mer­kik­si noi­tuu­teen liittyviä käsi­tyk­siä ja ritu­aa­le­ja ei kel­puu­tet­tu osaksi kenenkään uskontoa, vaan ne työn­net­tiin ”hai­tal­lis­ten usko­mus­ten” kaa­to­luok­kaan. Ilmiöiden ja ajatusten trans­sen­den­taa­li­nen luonne ei yksistään suonut niille uskon­nol­lis­ta statusta. Tärkeää oli myös se, etteivät ne olleet liian räikeässä ris­ti­rii­das­sa modernien moraa­li­kä­si­tys­ten ja tie­teel­lis­ten luon­non­la­kien kanssa.

Esimerkit Kiinasta, Intiasta ja Afrikasta osoit­ta­vat, kuinka moderni uskonnon käsite on saapunut eri maa­il­man­kolk­kiin eri­lai­sil­la aika­jän­teil­lä. Ne näyttävät myös, kuinka uskonnon käsite on mää­ri­tel­ty ja omaksuttu osaksi vas­taa­not­ta­vien yhteis­kun­tien kult­tuu­ria hyvin vaih­te­le­vil­la tavoilla. Tämä on tärkeää pitää mielessä eri­tyi­ses­ti silloin, kun kes­kus­te­lem­me meille vieraista uskon­nois­ta tai uskonnon ja poli­tii­kan välisestä suhteesta muun­lai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa.

  • Podcast-lukija: Bea Bergholm
  1. Asad, Talal 2012. Thinking about religion, belief, and politics. Teoksessa Orsi, Robert A. (toim.), The Cambridge Companion to Religious Studies. Cambridge: Cambridge University Press.
  2. Bloch, Maurice 2010. Bloch on Bloch on ’Religion’. Religion and Society 1 (1): 4 – 13.
  3. Kallinen, Timo 2016. Divine Rulers in a Secular State. Studia Fennica Anthropologica 3. Helsinki: SKS. (Saatavilla myös avoimena verk­ko­jul­kai­su­na).
  4. Van der Veer, Peter 2009. The com­pa­ra­ti­ve sociology of India and China. Social Anthropology 17 (1): 90 – 100.

Kirjoittaja

Timo Kallinen on uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

Lue myös nämä:

Survivalismi on erityisesti Yhdysvalloissa vaikuttava alakulttuuri. Sen harjoittajat varautuvat erilaisiin uhkatekijöihin, jotka saattaisivat toteutuessaan hajottaa nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja pahimmassa tapauksessa johtaa tuntemamme maailman tuhoon.

Unkarin äärioikeistolainen Fidesz-hallinto koki sunnuntaiyönä vakavimman kolauksen vuosikymmeneen. Opposition yhteinen ehdokas Gergely Karácsony voitti Budapestin pormestariuden. Yhteistyötä hallintoa vastaan tehneet oppositiopuolueet voittivat myös useissa suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa. Vaalitulos sähköistää Unkarin politiikkaa monin tavoin ja korostaa vastakkainasetteluja.

Valtioiden rajat ylittävä matkustus on usein riippuvaista siitä, minkä valtion passi kulkijalla on kourassa. Ilman passia ei yleensä saa matkustaa, mutta jotkut meistä eivät eivät tarvitse passia ollenkaan. Jumalallisella mandaatilla varustetut hallitsijat eivät välttämättä joudu noudattamaan maallisia sääntöjä.