Teksti: Juuso Koponen, VTM, toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Tässä artik­ke­lis­sa pyrin avaamaan tekeillä olevan väi­tös­kir­ja­ni yhteis­kun­nal­lis­ta ja teo­reet­tis­ta taustaa. Väitöskirjatutkimukseni tar­koi­tuk­se­na on selvittää, millaista kolmannen sektorin tar­joa­maan ruoka-apuun tur­vau­tu­vien ihmisten arki­to­del­li­suus on tämän hetken Suomessa, ja millainen merkitys kolmannen sektorin tar­joa­mal­la ruoka-avulla on huono-osaisten sel­viy­ty­mi­sel­le.

Ajatuksenani on hyödyntää tut­ki­mus­työs­sä ant­ro­po­lo­gien perin­tei­siä tie­don­ke­ruu­me­ne­tel­miä, kuten osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia. Pyrin siis tutus­tu­maan paik­koi­hin, joissa ruoka-apua jaetaan. Tutkimustyön kuluessa tulen haas­tat­te­le­maan sekä ruoka-avun saajia että ruoka-apua tar­joa­vien tahojen edustajia.

Köyhyyttä ja vähä­osai­suut­ta on Suomessa ollut aina. Leipäjonot ovat tietyssä mielessä melko tuore ilmiö, sillä ne ilmes­tyi­vät katu­ku­vaan nykyi­ses­sä mit­ta­kaa­vas­sa vasta 90-luvun laman ohei­sil­miö­nä. Viime vuosina lei­pä­jo­not ovat tulleet uudelleen ajan­koh­tai­sik­si, sillä talou­del­li­sen taantuman ja julkisen sektorin säästöjen seu­rauk­se­na Suomessa yhä useampi on joutunut tur­vau­tu­maan kolmannen sektorin tar­joa­maan ruoka-apuun. Tällä hetkellä ruoka-apua jakavia toi­mi­joi­ta on Suomessa kymmeniä, ellei jopa satoja. Useat ruoka-apua jakavat tahot ovat tavalla tai toisella kyt­kök­sis­sä johonkin kris­til­li­seen seu­ra­kun­taan tai yhteisöön.

Leipäjonojen ole­mas­sao­lo osoittaa, että abso­luut­ti­nen köyhyys ja ruoan puute eivät vaivaa vain kehi­tys­mai­den asukkaita. Myös kapi­ta­lis­ti­sen maa­il­man­jär­jes­tel­män ydin­a­lueil­la lukuisat ihmiset joutuvat kamp­pai­le­maan tyy­dyt­tääk­seen perus­tar­peen­sa. Eräiden tut­ki­mus­ten mukaan viime aikoina ali­ra­vit­tu­jen määrä onkin lisään­ty­nyt nime­no­maan vauraissa län­si­mais­sa. Vaikka myös Suomessa brut­to­kan­san­tuo­te on lähes kak­sin­ker­tais­tu­nut viimeisen nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan aikana ja elintaso yleisesti ottaen noussut mer­kit­tä­väs­ti, on samaan aikaan yhä suurempi osa ihmisistä jäänyt osat­to­mik­si tämän ”yhteisen kakun” kasvusta.

Etnografinen tutkimustieto stereotypioita haastamassa

Suomalaista huono-osai­suut­ta tutkinut Juho Saari puhuu hyvin­voin­ti­val­tion ”not­kel­mis­ta”, joihin ajau­tu­nei­den ihmisten elä­män­ti­lan­ne on usein hyvin vaikea. Saaren mukaan eliitin ja vähä­osais­ten elä­mis­maa­il­mat ovat yhä kauempana toi­sis­taan. Leipäjonoa voikin ajatella suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan not­kel­ma­na, jonka tarkka etno­gra­fi­nen tutkimus on tarpeen. Etnografinen ”tiheään kuvauk­seen” pyrkivä tut­ki­muso­te auttaa kertomaan, millaista kolmannen sektorin ruoka-apuun tur­vau­tu­vien arki­to­del­li­suus todella on.

Jälkiteollisessa yhteis­kun­nas­sa eri ihmisten ja ihmis­ryh­mien elä­mis­maa­il­mat voivat olla hyvin kaukana toi­sis­taan. Sen vuoksi toisen ihmisen asemaan voi olla hankala samaistua. Toisaalta juuri etno­gra­fi­nen tutkimus voi auttaa tuomaan mar­gi­na­li­soi­tu­jen ihmisten koke­muk­set osaksi julkista kes­kus­te­lua. Antropologisessa köy­hyys­tut­ki­muk­ses­sa köyhien ja mar­gi­na­li­soi­tu­jen oma ääni pääsee paremmin esille kuin etupäässä kvan­ti­ta­tii­vi­sia eli mää­räl­li­siä metodeja hyö­dyn­tä­väs­sä sosio­lo­gi­ses­sa tai sosi­aa­li­po­liit­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa. Se on kor­vaa­mat­to­man hyö­dyl­lis­tä, kun yritetään ymmärtää yhteis­kun­nan ”not­kel­miin” ajau­tu­nei­den ihmisten arki­to­del­li­suut­ta, tai pohtia mah­dol­li­sia keinoja näiden ihmisten tilanteen paran­ta­mi­sek­si.

Leipäjonot kertovat ole­mas­sao­lol­laan lisään­ty­nees­tä vähä­osai­suu­des­ta. Toisaalta lei­pä­jo­nois­sa ei ole kyse vain köy­hyy­des­tä. Ruoka-apu on ilmiönä moniu­lot­tei­sem­pi. Esimerkiksi hävik­ki­ruo­ka, jota lei­pä­jo­nois­sa jaetaan, on viime vuosina mielletty yhä ene­ne­vis­sä määrin eko­lo­gi­sek­si ongel­mak­si, johon lei­pä­jo­not ovat eräs ratkaisu. Lisäksi ruoka-avun kiin­teäh­kö yhteys uskon­nol­li­siin yhtei­söi­hin tuo mukanaan omia jän­nit­tei­tään. Kristillisen lähim­mäi­sen­rak­kau­den motivoima hyvän­te­ke­väi­syys voi varmasti helpottaa heikossa tilan­tees­sa olevien ihmisten hätää, mutta kriit­ti­nen tark­kai­li­ja voi kysyä, vaa­ran­tuu­ko samalla ruoka-apuun tur­vau­tu­vien uskon­non­va­paus.

Näin ollen ruoka-avussa on kyse hyvin moni­mut­kai­ses­ta ilmiöstä, johon linkittyy niin moraa­li­ta­lou­del­li­sia kuin eko­lo­gi­sia kysy­myk­se­na­set­te­lu­ja. Moraalitalous viittaa terminä siihen ongel­ma­kent­tään, joka syntyy moraaliin ja talouteen liit­ty­vien ongelmien ja kysy­mys­ten limit­tyes­sä toisiinsa. Ruoka-avun kohdalla tämä limit­ty­nei­syys on ilmeistä. Lisäksi ruoka-apuun liittyy myös valtaan ja val­lan­käyt­töön liittyvää proble­ma­tiik­kaa. Toisaalta juuri tämä tekee aiheen ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen perus­tel­luk­si. Holistiseen lähes­ty­mis­ta­paan pyrkivän ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­musot­teen keinoin tulee mah­dol­li­sek­si paikantaa eri­ta­sois­ten ilmiöiden sekä niiden välisten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den kes­ki­näi­set yhteydet.

Mielikuvien ja ste­reo­ty­pioi­den tasolla lei­pä­jo­no­jen asiak­kai­den aja­tel­laan usein olevan yhteis­kun­nan kaikkein heikko-osai­sim­pia. Tämä ei var­si­nai­ses­ti pidä paik­kaan­sa, sillä kaikkein huono-osai­sim­mat eivät käy lei­pä­jo­nois­sa. Ihminen voi esi­mer­kik­si olla liian köyhä tai huo­no­kun­toi­nen asioi­dak­seen lei­pä­jo­nol­la. Mikäli ruoka-apua ei ole tarjolla omassa kau­pun­gin­osas­sa, voi olla, että lei­pä­jo­nol­la asiointi jää bus­si­lip­puun tar­vit­ta­vien rahojen puut­tues­sa haaveeksi. Jos rahaa bus­si­lip­puun ei ole, jää myös ”ilmainen” ruo­ka­kas­si saamatta.

Leipäjonossa asioi­mi­nen vaatii myös ainakin välttävää fyysistä kuntoa, sillä joissakin paikoissa ruo­ka­kas­sin jonot­ta­mi­nen voi kestää jopa useita tunteja. Tämä ei kylmillä tai kuumilla keleillä vält­tä­mät­tä ole fyy­si­ses­ti mikään aivan helppo suoritus. Viime kesänä ilta­päi­vä­leh­det uuti­soi­vat tapauk­ses­ta, jossa vanhempi henkilö oli kuollut lei­pä­jo­nos­sa sai­raus­koh­tauk­seen.

Leipäjonot herät­tä­vät usein lähia­luei­den asuk­kais­sa myös nega­tii­vi­sia tunteita. Tämä ei aina johdu siitä, että ihmiset vas­tus­tai­si­vat köyhyyttä ja sosi­aa­lis­ta epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta sinänsä. Vähintään yhtä usein syy on siinä, että lei­pä­jo­non läsnäolo koetaan ongel­mal­li­sek­si ensi­si­jai­ses­ti sen vuoksi, että se voi laskea alueen asuntojen hintoja. Esimerkiksi Hurstin leipäjono Helsingin Kalliossa on herät­tä­nyt vuosien saatossa jonkin verran julkista kes­kus­te­lua. Ikään kuin köyhyyden suurin ongelma olisi siinä, että se voi näkyä katu­ku­vas­sa ja ”tarttua”.

Uusliberalismi ja suomalaisen yhteiskunnan muutos

Pitkien lei­pä­jo­no­jen voidaan ajatella olevan merkki paitsi köy­hyy­des­tä hyvin­voin­ti­val­tion keskellä, myös muu­tok­sis­ta moraa­li­ta­lou­den kentässä. Valtion ei enää vält­tä­mät­tä ajatella olevan vastuussa jokaisen kan­sa­lai­sen perus­tar­pei­den tyy­dyt­ty­mi­ses­tä, vaan vastuu siirtyy ja siir­re­tään yhä enemmän yksi­löi­den itsensä kan­net­ta­vik­si. Hyvinvointivaltion tur­va­verk­ko­jen hei­ken­tyes­sä työn­te­ki­jän neu­vot­te­lua­se­ma työ­mark­ki­noil­la heikkenee. Suomessa valtiolla ei myöskään enää nähdä olevan saman­lais­ta roolia kan­sa­lais­ten kulu­tus­ky­vyn tur­vaa­ja­na kuin vielä joitakin vuo­si­kym­me­niä sitten. Esimerkiksi Pekka Kuusen aikanaan vai­ku­tus­val­tai­set ajatukset hyvin­voin­ti­val­tios­ta ja sosi­aa­li­sis­ta tulon­siir­rois­ta talous­kas­vun vauh­dit­ta­ja­na eivät enää ole yleisesti hyväk­syt­ty­jä.

Viimeisen nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan aikana suo­ma­lais­ta sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa on leimannut pikem­min­kin uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia ja käytäntö, joka on pyrkinyt talouden vapaut­ta­mi­seen ja hyvin­voin­ti­val­tion raken­tei­den uudis­ta­mi­seen. Mahdollisimman lyhyesti mää­ri­tel­ty­nä uus­li­be­ra­lis­mi tar­koit­taa yhteis­kun­nan jär­jes­tä­mis­tä yhä ene­ne­vis­sä määrin mark­ki­na­ta­lou­den ja mark­ki­na­vaih­don peri­aat­teil­le. Samalla tähän pro­ses­siin kuuluu julkisen vallan tehtävien uudel­leen­mää­rit­te­ly: kan­sa­lai­siin koh­dis­tu­va kurinpito nousee hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­jen tuot­ta­mis­ta tär­keäm­mäk­si.

Suomessa hyvä esimerkki kurin­pi­don lisään­ty­mi­ses­tä on työt­tö­myys­tur­vaan liit­ty­vien karens­sien määrän voimakas nousu viime vuosina. Arkiajattelussa köyhyys ja työt­tö­myys nähdään usein yksilön omien valin­to­jen seu­rauk­si­na, jolloin jää hah­mot­ta­mat­ta niiden luonne kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van aikaan­saa­mi­na ilmiöinä. Esimerkiksi siinä missä ennen kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van kehit­ty­mis­tä työt­tö­myys oli ilmiönä jok­seen­kin tun­te­ma­ton­ta, luo kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­pro­ses­sin sisäinen logiikka työt­tö­mien vara-armeijan yhä uudelleen, kuten jo Karl Marx aikanaan huomasi.

Uusliberalistisen käytännön poli­tii­kan taustalla vaikuttaa tietty ideo­lo­gi­nen maa­il­man­ku­va, joka korostaa vapaan mark­ki­na­ta­lou­den kykyä tuottaa yleistä hyvin­voin­tia. Talousteorian tasolla uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia siis lupaa poistaa köyhyyden, mutta käytännön tasolla saa­vu­tuk­set voivat olla vaa­ti­mat­to­mam­pia. Käytännössä uus­li­be­ra­lis­ti­sen poli­tii­kan kiis­tat­to­mim­mak­si saa­vu­tuk­sek­si on yhteis­kun­ta­teo­ree­tik­ko David Harveyn mukaan jäänyt tulo- ja varal­li­suuse­ro­jen huima kasvu vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien aikana.

Kun teorian ja käytännön välinen ero on näin mer­kit­tä­vä, voi olla perus­tel­tua väittää, että talous ja talouteen liittyvät ilmiöt ovat aivan liian tärkeitä tut­ki­mus­koh­tei­ta jätet­tä­väk­si yksin mark­ki­na­ta­lou­den siu­nauk­sel­li­suu­teen uskovien talous­tie­tei­li­jöi­den vastuulle. Vaikka kaikki talous­tie­tei­li­jät eivät tie­ten­kään suhtaudu mark­ki­na­ta­lou­teen yksi­no­maan myön­tei­ses­ti, on ajatus mark­ki­noi­den tehok­kuu­des­ta kuitenkin osa neoklas­si­sen talous­tie­teen keskeisiä oppeja. Antropologiseen teoriaan perustuva tut­ki­muso­te tarjoaa talouteen liit­ty­vien ilmiöiden tar­kas­te­luun vaih­toeh­toi­sen, koko­nais­val­tai­sem­man tar­kas­te­lu­ta­van. Siinä missä esi­mer­kik­si neoklas­si­nen talous­tie­de pyrkii mys­ti­fioi­maan yhteis­kun­nan val­ta­hie­rar­kioi­ta, pyrkii ant­ro­po­lo­gi­nen tut­ki­muso­te tuomaan val­ta­hie­rar­kian esille.

Mistä köyhyydessä on kyse?

Usein kuulee puhut­ta­van, että Suomen kal­tai­ses­sa hyvin­voin­ti­val­tios­sa ei ole abso­luut­tis­ta köyhyyttä, vaan köyhyys on luon­teel­taan suh­teel­lis­ta. Ruokajonot kuitenkin osoit­ta­vat omalla ole­mas­sao­lol­laan, että monilla ihmisillä on pulaa myös elämisen perus­tar­peis­ta. Toisaalta vaikka suo­ma­lai­nen köyhyys olisi luon­teel­taan ”vain suh­teel­lis­ta”, se ei vält­tä­mät­tä tee siitä koke­muk­se­na sen helpommin sie­det­tä­vää. Köyhyydessä elävän ihmisen arkie­lä­mäs­sä rea­li­soi­tu­va ris­ti­rii­ta yhtäältä oman elintason ja toisaalta yleisesti normina pidet­tä­vän elintason välillä on suurempi nime­no­maan vauraassa yhteis­kun­nas­sa.

Kolmannen sektorin tarjoamaa ruoka-apua Yhdysvalloissa tutkinut Janet Poppendieck kri­ti­soi­kin köyhyyden ymmär­tä­mis­tä vain riittävän ravinnon puutteena. Vaikka riittävä ravit­se­mus on tärkeä asia, ihmisillä on myös muita tarpeita. Tästä näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na ruo­ka­pan­kit ovat mukana köyhyyden depo­li­ti­soin­nis­sa. Kun köyhyys ymmär­re­tään ensi­si­jai­ses­ti riittävän ravinnon puutteena ja ruo­ka­pan­kit yhtei­söl­li­se­nä rat­kai­su­na tähän ongelmaan, jäävät köyhyyttä uusin­ta­vat yhteis­kun­nan val­ta­ra­ken­teet kysee­na­lais­ta­mat­ta.

Tilannetta ei paranna se, että Poppendieckin mukaan ruoka-apu on usein ravit­se­muk­sel­li­ses­ti puut­teel­lis­ta, jolloin siitä ei ole kor­vaa­maan julkisen sektorin tarjoamia hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­ja ja tulon­siir­to­ja. Yksityisestä hyvän­te­ke­väi­syy­des­tä ei ole hyvin­voin­ti­val­tion kor­vaa­jak­si oikeis­to­kon­ser­va­tii­vien juh­la­pu­hei­den ulko­puo­lel­la. Samalla köyhyyden ymmär­tä­mi­nen pelkkänä ravinnon puutteena mystifioi köyhyyden luonteen sosi­aa­li­ses­ti tuo­tet­tu­na ilmiönä.

Toisaalta tut­ki­muk­ses­sa on koros­tet­tu myös sitä, kuinka köy­hyy­des­sä elävien ihmisten itsensä yllä­pi­tä­mät elä­män­ta­pa­va­lin­nat ja kult­tuu­ri­set normit saattavat osaltaan ylläpitää näiden heikkoa sosio­eko­no­mis­ta asemaa. Vielä 1990-luvulla tämän ns. ”köyhyyden kult­tuu­rin” käsitteen ana­lyyt­tis­tä sovel­tu­vuut­ta suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan kuvaa­mi­seen epäiltiin. Tilanne on kuitenkin parissa vuo­si­kym­me­nes­sä saattanut muuttua. Mikäli huono-osai­suu­des­ta on entistä useam­mal­le tullut pysyvä olotila — kär­jis­te­tys­ti sanottuna pysyvä elä­män­koh­ta­lo väliai­kai­sen elä­män­ti­lan­teen sijasta — on samalla voinut syntyä uuden­lais­ta ja itseään ruokkivaa näkö­alat­to­muut­ta. Etnografinen metodi sopii hyvin tällaisen val­ta­kult­tuu­rin normeista poik­kea­van elä­mis­maa­il­man tut­ki­mi­seen.

Markkinatalouteen perus­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa erään­lai­se­na ole­tusar­vo­na ja ideaalina on se, että jokainen yksilö pyrkii hank­ki­maan elantonsa vapailta mark­ki­noil­ta hal­lus­saan olevien tuo­tan­non­te­ki­jöi­den avulla. Väestön val­tao­sal­le tämä tar­koit­taa käy­tän­nös­sä työvoiman myymistä eli palk­ka­työ­suh­tees­sa oloa. Antropologi James Fergusonin mukaan tämä ideaali ei kui­ten­kaan toteudu edes kapi­ta­lis­ti­sen maa­il­man­jär­jes­tel­män ydin­a­lueil­la. Myös Suomessa on paljon ihmisiä, joiden toi­meen­tu­lo ei muodostu sen enempää palkka- kuin pää­oma­tu­lois­ta­kaan.

Leipäjonot muo­dos­ta­vat­kin vaih­toeh­toi­sen tavan hankkia elämisen kannalta vält­tä­mät­tö­miä resurs­se­ja. Epäsäännöllisten työ­suh­tei­den yleis­tyes­sä myös monilla työs­sä­käy­vil­lä voi olla aiempaa suurempaa tarvetta kolmannen sektorin ruoka-avulle. Ruokajonoissa on jo 2000-luvun alussa käynyt myös työs­sä­käy­viä. Työmarkkinoiden muutoksen ja epä­tyy­pil­lis­ten työ­suh­tei­den yleis­ty­mi­sen myötä myös monien työs­sä­käy­vien sosio­eko­no­mi­nen asema muuttuu entistä epä­var­mem­mak­si, mikä on omiaan lisäämään kolmannen sektorin tarjoaman ruoka-avun tarvetta.

Ruoka-avun suu­rim­pa­na ongelmana Poppendieck pitää ruoka-avun vas­taa­not­ta­mi­seen liittyvää nöy­ryy­tys­tä ja häpeää. Myös suo­ma­lais­ten tut­ki­mus­ten mukaan kynnys lähteä lei­pä­jo­noon ensim­mäis­tä kertaa voi olla hyvinkin korkea, vaikka jonot­ta­mi­ses­ta voi myöhemmin muodostua tärkeä sosi­aa­li­nen tapahtuma. Ruoka-apuun tur­vau­tu­mi­nen voi kuitenkin tuottaa myös kiel­tei­siä koke­muk­sia ja tunteita. Antropologian piirissä on perin­tei­ses­ti koros­tet­tu sosi­aa­lis­ten suhteiden vas­ta­vuo­roi­suut­ta, ja kuten ant­ro­po­lo­gi Mary Douglas on todennut, vas­tik­kee­ton lahja voi synnyttää saa­jas­saan helposti myös kiel­tei­siä tunteita. Tilannetta tuskin parantaa se, että uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia korostaa erään­lai­si­na kan­sa­lais­hy­vei­nä juuri talou­del­lis­ta tuot­ta­vuut­ta sekä hyvää kulu­tus­ky­kyä. Ruoka-avun saaja ei useinkaan kykene toteut­ta­maan kulu­tusi­deo­lo­gian vaa­ti­muk­sia. Ruoka-apuun tur­vau­tu­mi­nen voi toisaalta mah­dol­lis­taa rahan sääs­tä­mi­sen muihin han­kin­toi­hin.

Markkinatalous nähdään usein ongelman kuin ongelman rat­kai­se­va­na tai­ka­sau­va­na. Leipäjonot mani­fes­toi­vat todel­li­suut­ta, jossa markkinat ovat pikem­min­kin epä­on­nis­tu­neet koh­den­ta­maan elin­tar­vik­kei­ta mie­lek­kääl­lä tavalla. Kauppojen hävik­ki­ruo­ka ja riittävän ravinnon puut­tees­ta kärsivät ihmiset ovat olemassa saman­ai­kai­ses­ti. Tästä näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na oletus kapi­ta­lis­ti­sen jär­jes­tel­män tehok­kuu­des­ta voidaan asettaa kysee­na­lai­sek­si.

Kapitalistinen tuo­tan­to­ta­pa pikem­min­kin epä­on­nis­tuu hyö­dyk­kei­den koh­den­ta­mi­ses­sa sul­ke­mal­la tietyn osan väestöstä yleisesti nor­maa­li­na pidet­ty­jen kulu­tus­mah­dol­li­suuk­sien ulko­puo­lel­le. Leipäjonot puo­les­taan ovat ilmeisine puut­tei­neen­kin erään­lai­nen spontaani, pai­kal­lis­ta­son yritys muuttaa tätä mark­ki­noi­den logiikan tuottamaa lop­pu­tu­los­ta hivenen inhi­mil­li­sem­pään suuntaan.

---

Lue lisää:

Caldwell, Melissa L. 2004. Not by bread alone ‑Social Support in the New Russia. University of California Press.

Ferguson, James. 2015. Give a man a fish – reflec­tions on the New Politics of Distribution. Duke University Press.

Harvey, David. 2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino.

Poppendieck, Janet. 1998. Sweet Charity? – Emergency Food and the End of Entitlement. Penguin Books.

Saari, Juho. 2015. Huono-osaiset – elämän edel­ly­tyk­set yhteis­kun­nan pohjalla. Gaudeamus.

Artikkelikuva: Leon Riskin (CC BY 2.0)