Köyhyyttä hyvinvointivaltion keskellä

Teksti: Juuso Koponen, VTM, toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Tässä artik­ke­lis­sa pyrin avaamaan tekeillä olevan väi­tös­kir­ja­ni yhteis­kun­nal­lis­ta ja teo­reet­tis­ta taustaa. Väitöskirjatutkimukseni tar­koi­tuk­se­na on selvittää, millaista kolmannen sektorin tar­joa­maan ruoka-apuun tur­vau­tu­vien ihmisten arki­to­del­li­suus on tämän hetken Suomessa, ja millainen merkitys kolmannen sektorin tar­joa­mal­la ruoka-avulla on huono-osaisten sel­viy­ty­mi­sel­le.

Ajatuksenani on hyödyntää tut­ki­mus­työs­sä ant­ro­po­lo­gien perin­tei­siä tie­don­ke­ruu­me­ne­tel­miä, kuten osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia. Pyrin siis tutus­tu­maan paik­koi­hin, joissa ruoka-apua jaetaan. Tutkimustyön kuluessa tulen haas­tat­te­le­maan sekä ruoka-avun saajia että ruoka-apua tar­joa­vien tahojen edustajia.

Köyhyyttä ja vähä­osai­suut­ta on Suomessa ollut aina. Leipäjonot ovat tietyssä mielessä melko tuore ilmiö, sillä ne ilmes­tyi­vät katu­ku­vaan nykyi­ses­sä mit­ta­kaa­vas­sa vasta 90-luvun laman ohei­sil­miö­nä. Viime vuosina lei­pä­jo­not ovat tulleet uudelleen ajan­koh­tai­sik­si, sillä talou­del­li­sen taantuman ja julkisen sektorin säästöjen seu­rauk­se­na Suomessa yhä useampi on joutunut tur­vau­tu­maan kolmannen sektorin tar­joa­maan ruoka-apuun. Tällä hetkellä ruoka-apua jakavia toi­mi­joi­ta on Suomessa kymmeniä, ellei jopa satoja. Useat ruoka-apua jakavat tahot ovat tavalla tai toisella kyt­kök­sis­sä johonkin kris­til­li­seen seu­ra­kun­taan tai yhteisöön.

Leipäjonojen ole­mas­sao­lo osoittaa, että abso­luut­ti­nen köyhyys ja ruoan puute eivät vaivaa vain kehi­tys­mai­den asukkaita. Myös kapi­ta­lis­ti­sen maa­il­man­jär­jes­tel­män ydin­a­lueil­la lukuisat ihmiset joutuvat kamp­pai­le­maan tyy­dyt­tääk­seen perus­tar­peen­sa. Eräiden tut­ki­mus­ten mukaan viime aikoina ali­ra­vit­tu­jen määrä onkin lisään­ty­nyt nime­no­maan vauraissa län­si­mais­sa. Vaikka myös Suomessa brut­to­kan­san­tuo­te on lähes kak­sin­ker­tais­tu­nut viimeisen nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan aikana ja elintaso yleisesti ottaen noussut mer­kit­tä­väs­ti, on samaan aikaan yhä suurempi osa ihmisistä jäänyt osat­to­mik­si tämän ”yhteisen kakun” kasvusta.

findikaattori

Lähde: tilas­to­kes­kus

Etnografinen tutkimustieto stereotypioita haastamassa

Suomalaista huono-osai­suut­ta tutkinut Juho Saari puhuu hyvin­voin­ti­val­tion ”not­kel­mis­ta”, joihin ajau­tu­nei­den ihmisten elä­män­ti­lan­ne on usein hyvin vaikea. Saaren mukaan eliitin ja vähä­osais­ten elä­mis­maa­il­mat ovat yhä kauempana toi­sis­taan. Leipäjonoa voikin ajatella suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan not­kel­ma­na, jonka tarkka etno­gra­fi­nen tutkimus on tarpeen. Etnografinen ”tiheään kuvauk­seen” pyrkivä tut­ki­muso­te auttaa kertomaan, millaista kolmannen sektorin ruoka-apuun tur­vau­tu­vien arki­to­del­li­suus todella on.

Jälkiteollisessa yhteis­kun­nas­sa eri ihmisten ja ihmis­ryh­mien elä­mis­maa­il­mat voivat olla hyvin kaukana toi­sis­taan. Sen vuoksi toisen ihmisen asemaan voi olla hankala samaistua. Toisaalta juuri etno­gra­fi­nen tutkimus voi auttaa tuomaan mar­gi­na­li­soi­tu­jen ihmisten koke­muk­set osaksi julkista kes­kus­te­lua. Antropologisessa köy­hyys­tut­ki­muk­ses­sa köyhien ja mar­gi­na­li­soi­tu­jen oma ääni pääsee paremmin esille kuin etupäässä kvan­ti­ta­tii­vi­sia eli mää­räl­li­siä metodeja hyö­dyn­tä­väs­sä sosio­lo­gi­ses­sa tai sosi­aa­li­po­liit­ti­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa. Se on kor­vaa­mat­to­man hyö­dyl­lis­tä, kun yritetään ymmärtää yhteis­kun­nan ”not­kel­miin” ajau­tu­nei­den ihmisten arki­to­del­li­suut­ta, tai pohtia mah­dol­li­sia keinoja näiden ihmisten tilanteen paran­ta­mi­sek­si.

Leipäjonot kertovat ole­mas­sao­lol­laan lisään­ty­nees­tä vähä­osai­suu­des­ta. Toisaalta lei­pä­jo­nois­sa ei ole kyse vain köy­hyy­des­tä. Ruoka-apu on ilmiönä moniu­lot­tei­sem­pi. Esimerkiksi hävik­ki­ruo­ka, jota lei­pä­jo­nois­sa jaetaan, on viime vuosina mielletty yhä ene­ne­vis­sä määrin eko­lo­gi­sek­si ongel­mak­si, johon lei­pä­jo­not ovat eräs ratkaisu. Lisäksi ruoka-avun kiin­teäh­kö yhteys uskon­nol­li­siin yhtei­söi­hin tuo mukanaan omia jän­nit­tei­tään. Kristillisen lähim­mäi­sen­rak­kau­den motivoima hyvän­te­ke­väi­syys voi varmasti helpottaa heikossa tilan­tees­sa olevien ihmisten hätää, mutta kriit­ti­nen tark­kai­li­ja voi kysyä, vaa­ran­tuu­ko samalla ruoka-apuun tur­vau­tu­vien uskon­non­va­paus.

Näin ollen ruoka-avussa on kyse hyvin moni­mut­kai­ses­ta ilmiöstä, johon linkittyy niin moraa­li­ta­lou­del­li­sia kuin eko­lo­gi­sia kysy­myk­se­na­set­te­lu­ja. Moraalitalous viittaa terminä siihen ongel­ma­kent­tään, joka syntyy moraaliin ja talouteen liit­ty­vien ongelmien ja kysy­mys­ten limit­tyes­sä toisiinsa. Ruoka-avun kohdalla tämä limit­ty­nei­syys on ilmeistä. Lisäksi ruoka-apuun liittyy myös valtaan ja val­lan­käyt­töön liittyvää proble­ma­tiik­kaa. Toisaalta juuri tämä tekee aiheen ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen perus­tel­luk­si. Holistiseen lähes­ty­mis­ta­paan pyrkivän ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­musot­teen keinoin tulee mah­dol­li­sek­si paikantaa eri­ta­sois­ten ilmiöiden sekä niiden välisten vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­den kes­ki­näi­set yhteydet.

Mielikuvien ja ste­reo­ty­pioi­den tasolla lei­pä­jo­no­jen asiak­kai­den aja­tel­laan usein olevan yhteis­kun­nan kaikkein heikko-osai­sim­pia. Tämä ei var­si­nai­ses­ti pidä paik­kaan­sa, sillä kaikkein huono-osai­sim­mat eivät käy lei­pä­jo­nois­sa. Ihminen voi esi­mer­kik­si olla liian köyhä tai huo­no­kun­toi­nen asioi­dak­seen lei­pä­jo­nol­la. Mikäli ruoka-apua ei ole tarjolla omassa kau­pun­gin­osas­sa, voi olla, että lei­pä­jo­nol­la asiointi jää bus­si­lip­puun tar­vit­ta­vien rahojen puut­tues­sa haaveeksi. Jos rahaa bus­si­lip­puun ei ole, jää myös ”ilmainen” ruo­ka­kas­si saamatta.

Leipäjonossa asioi­mi­nen vaatii myös ainakin välttävää fyysistä kuntoa, sillä joissakin paikoissa ruo­ka­kas­sin jonot­ta­mi­nen voi kestää jopa useita tunteja. Tämä ei kylmillä tai kuumilla keleillä vält­tä­mät­tä ole fyy­si­ses­ti mikään aivan helppo suoritus. Viime kesänä ilta­päi­vä­leh­det uuti­soi­vat tapauk­ses­ta, jossa vanhempi henkilö oli kuollut lei­pä­jo­nos­sa sai­raus­koh­tauk­seen.

Leipäjonot herät­tä­vät usein lähia­luei­den asuk­kais­sa myös nega­tii­vi­sia tunteita. Tämä ei aina johdu siitä, että ihmiset vas­tus­tai­si­vat köyhyyttä ja sosi­aa­lis­ta epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta sinänsä. Vähintään yhtä usein syy on siinä, että lei­pä­jo­non läsnäolo koetaan ongel­mal­li­sek­si ensi­si­jai­ses­ti sen vuoksi, että se voi laskea alueen asuntojen hintoja. Esimerkiksi Hurstin leipäjono Helsingin Kalliossa on herät­tä­nyt vuosien saatossa jonkin verran julkista kes­kus­te­lua. Ikään kuin köyhyyden suurin ongelma olisi siinä, että se voi näkyä katu­ku­vas­sa ja ”tarttua”.

Uusliberalismi ja suomalaisen yhteiskunnan muutos

Pitkien lei­pä­jo­no­jen voidaan ajatella olevan merkki paitsi köy­hyy­des­tä hyvin­voin­ti­val­tion keskellä, myös muu­tok­sis­ta moraa­li­ta­lou­den kentässä. Valtion ei enää vält­tä­mät­tä ajatella olevan vastuussa jokaisen kan­sa­lai­sen perus­tar­pei­den tyy­dyt­ty­mi­ses­tä, vaan vastuu siirtyy ja siir­re­tään yhä enemmän yksi­löi­den itsensä kan­net­ta­vik­si. Hyvinvointivaltion tur­va­verk­ko­jen hei­ken­tyes­sä työn­te­ki­jän neu­vot­te­lua­se­ma työ­mark­ki­noil­la heikkenee. Suomessa valtiolla ei myöskään enää nähdä olevan saman­lais­ta roolia kan­sa­lais­ten kulu­tus­ky­vyn tur­vaa­ja­na kuin vielä joitakin vuo­si­kym­me­niä sitten. Esimerkiksi Pekka Kuusen aikanaan vai­ku­tus­val­tai­set ajatukset hyvin­voin­ti­val­tios­ta ja sosi­aa­li­sis­ta tulon­siir­rois­ta talous­kas­vun vauh­dit­ta­ja­na eivät enää ole yleisesti hyväk­syt­ty­jä.

Viimeisen nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan aikana suo­ma­lais­ta sosi­aa­li­po­li­tiik­kaa on leimannut pikem­min­kin uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia ja käytäntö, joka on pyrkinyt talouden vapaut­ta­mi­seen ja hyvin­voin­ti­val­tion raken­tei­den uudis­ta­mi­seen. Mahdollisimman lyhyesti mää­ri­tel­ty­nä uus­li­be­ra­lis­mi tar­koit­taa yhteis­kun­nan jär­jes­tä­mis­tä yhä ene­ne­vis­sä määrin mark­ki­na­ta­lou­den ja mark­ki­na­vaih­don peri­aat­teil­le. Samalla tähän pro­ses­siin kuuluu julkisen vallan tehtävien uudel­leen­mää­rit­te­ly: kan­sa­lai­siin koh­dis­tu­va kurinpito nousee hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­jen tuot­ta­mis­ta tär­keäm­mäk­si.

Suomessa hyvä esimerkki kurin­pi­don lisään­ty­mi­ses­tä on työt­tö­myys­tur­vaan liit­ty­vien karens­sien määrän voimakas nousu viime vuosina. Arkiajattelussa köyhyys ja työt­tö­myys nähdään usein yksilön omien valin­to­jen seu­rauk­si­na, jolloin jää hah­mot­ta­mat­ta niiden luonne kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van aikaan­saa­mi­na ilmiöinä. Esimerkiksi siinä missä ennen kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van kehit­ty­mis­tä työt­tö­myys oli ilmiönä jok­seen­kin tun­te­ma­ton­ta, luo kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­pro­ses­sin sisäinen logiikka työt­tö­mien vara-armeijan yhä uudelleen, kuten jo Karl Marx aikanaan huomasi.

Uusliberalistisen käytännön poli­tii­kan taustalla vaikuttaa tietty ideo­lo­gi­nen maa­il­man­ku­va, joka korostaa vapaan mark­ki­na­ta­lou­den kykyä tuottaa yleistä hyvin­voin­tia. Talousteorian tasolla uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia siis lupaa poistaa köyhyyden, mutta käytännön tasolla saa­vu­tuk­set voivat olla vaa­ti­mat­to­mam­pia. Käytännössä uus­li­be­ra­lis­ti­sen poli­tii­kan kiis­tat­to­mim­mak­si saa­vu­tuk­sek­si on yhteis­kun­ta­teo­ree­tik­ko David Harveyn mukaan jäänyt tulo- ja varal­li­suuse­ro­jen huima kasvu vii­meis­ten vuo­si­kym­me­nien aikana.

Kun teorian ja käytännön välinen ero on näin mer­kit­tä­vä, voi olla perus­tel­tua väittää, että talous ja talouteen liittyvät ilmiöt ovat aivan liian tärkeitä tut­ki­mus­koh­tei­ta jätet­tä­väk­si yksin mark­ki­na­ta­lou­den siu­nauk­sel­li­suu­teen uskovien talous­tie­tei­li­jöi­den vastuulle. Vaikka kaikki talous­tie­tei­li­jät eivät tie­ten­kään suhtaudu mark­ki­na­ta­lou­teen yksi­no­maan myön­tei­ses­ti, on ajatus mark­ki­noi­den tehok­kuu­des­ta kuitenkin osa neoklas­si­sen talous­tie­teen keskeisiä oppeja. Antropologiseen teoriaan perustuva tut­ki­muso­te tarjoaa talouteen liit­ty­vien ilmiöiden tar­kas­te­luun vaih­toeh­toi­sen, koko­nais­val­tai­sem­man tar­kas­te­lu­ta­van. Siinä missä esi­mer­kik­si neoklas­si­nen talous­tie­de pyrkii mys­ti­fioi­maan yhteis­kun­nan val­ta­hie­rar­kioi­ta, pyrkii ant­ro­po­lo­gi­nen tut­ki­muso­te tuomaan val­ta­hie­rar­kian esille.

Mistä köyhyydessä on kyse?

Usein kuulee puhut­ta­van, että Suomen kal­tai­ses­sa hyvin­voin­ti­val­tios­sa ei ole abso­luut­tis­ta köyhyyttä, vaan köyhyys on luon­teel­taan suh­teel­lis­ta. Ruokajonot kuitenkin osoit­ta­vat omalla ole­mas­sao­lol­laan, että monilla ihmisillä on pulaa myös elämisen perus­tar­peis­ta. Toisaalta vaikka suo­ma­lai­nen köyhyys olisi luon­teel­taan ”vain suh­teel­lis­ta”, se ei vält­tä­mät­tä tee siitä koke­muk­se­na sen helpommin sie­det­tä­vää. Köyhyydessä elävän ihmisen arkie­lä­mäs­sä rea­li­soi­tu­va ris­ti­rii­ta yhtäältä oman elintason ja toisaalta yleisesti normina pidet­tä­vän elintason välillä on suurempi nime­no­maan vauraassa yhteis­kun­nas­sa.

Kolmannen sektorin tarjoamaa ruoka-apua Yhdysvalloissa tutkinut Janet Poppendieck kri­ti­soi­kin köyhyyden ymmär­tä­mis­tä vain riittävän ravinnon puutteena. Vaikka riittävä ravit­se­mus on tärkeä asia, ihmisillä on myös muita tarpeita. Tästä näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­tu­na ruo­ka­pan­kit ovat mukana köyhyyden depo­li­ti­soin­nis­sa. Kun köyhyys ymmär­re­tään ensi­si­jai­ses­ti riittävän ravinnon puutteena ja ruo­ka­pan­kit yhtei­söl­li­se­nä rat­kai­su­na tähän ongelmaan, jäävät köyhyyttä uusin­ta­vat yhteis­kun­nan val­ta­ra­ken­teet kysee­na­lais­ta­mat­ta.

Tilannetta ei paranna se, että Poppendieckin mukaan ruoka-apu on usein ravit­se­muk­sel­li­ses­ti puut­teel­lis­ta, jolloin siitä ei ole kor­vaa­maan julkisen sektorin tarjoamia hyvin­voin­ti­pal­ve­lu­ja ja tulon­siir­to­ja. Yksityisestä hyvän­te­ke­väi­syy­des­tä ei ole hyvin­voin­ti­val­tion kor­vaa­jak­si oikeis­to­kon­ser­va­tii­vien juh­la­pu­hei­den ulko­puo­lel­la. Samalla köyhyyden ymmär­tä­mi­nen pelkkänä ravinnon puutteena mystifioi köyhyyden luonteen sosi­aa­li­ses­ti tuo­tet­tu­na ilmiönä.

Toisaalta tut­ki­muk­ses­sa on koros­tet­tu myös sitä, kuinka köy­hyy­des­sä elävien ihmisten itsensä yllä­pi­tä­mät elä­män­ta­pa­va­lin­nat ja kult­tuu­ri­set normit saattavat osaltaan ylläpitää näiden heikkoa sosio­eko­no­mis­ta asemaa. Vielä 1990-luvulla tämän ns. ”köyhyyden kult­tuu­rin” käsitteen ana­lyyt­tis­tä sovel­tu­vuut­ta suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan kuvaa­mi­seen epäiltiin. Tilanne on kuitenkin parissa vuo­si­kym­me­nes­sä saattanut muuttua. Mikäli huono-osai­suu­des­ta on entistä useam­mal­le tullut pysyvä olotila — kär­jis­te­tys­ti sanottuna pysyvä elä­män­koh­ta­lo väliai­kai­sen elä­män­ti­lan­teen sijasta — on samalla voinut syntyä uuden­lais­ta ja itseään ruokkivaa näkö­alat­to­muut­ta. Etnografinen metodi sopii hyvin tällaisen val­ta­kult­tuu­rin normeista poik­kea­van elä­mis­maa­il­man tut­ki­mi­seen.

Markkinatalouteen perus­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa erään­lai­se­na ole­tusar­vo­na ja ideaalina on se, että jokainen yksilö pyrkii hank­ki­maan elantonsa vapailta mark­ki­noil­ta hal­lus­saan olevien tuo­tan­non­te­ki­jöi­den avulla. Väestön val­tao­sal­le tämä tar­koit­taa käy­tän­nös­sä työvoiman myymistä eli palk­ka­työ­suh­tees­sa oloa. Antropologi James Fergusonin mukaan tämä ideaali ei kui­ten­kaan toteudu edes kapi­ta­lis­ti­sen maa­il­man­jär­jes­tel­män ydin­a­lueil­la. Myös Suomessa on paljon ihmisiä, joiden toi­meen­tu­lo ei muodostu sen enempää palkka- kuin pää­oma­tu­lois­ta­kaan.

Leipäjonot muo­dos­ta­vat­kin vaih­toeh­toi­sen tavan hankkia elämisen kannalta vält­tä­mät­tö­miä resurs­se­ja. Epäsäännöllisten työ­suh­tei­den yleis­tyes­sä myös monilla työs­sä­käy­vil­lä voi olla aiempaa suurempaa tarvetta kolmannen sektorin ruoka-avulle. Ruokajonoissa on jo 2000-luvun alussa käynyt myös työs­sä­käy­viä. Työmarkkinoiden muutoksen ja epä­tyy­pil­lis­ten työ­suh­tei­den yleis­ty­mi­sen myötä myös monien työs­sä­käy­vien sosio­eko­no­mi­nen asema muuttuu entistä epä­var­mem­mak­si, mikä on omiaan lisäämään kolmannen sektorin tarjoaman ruoka-avun tarvetta.

Ruoka-avun suu­rim­pa­na ongelmana Poppendieck pitää ruoka-avun vas­taa­not­ta­mi­seen liittyvää nöy­ryy­tys­tä ja häpeää. Myös suo­ma­lais­ten tut­ki­mus­ten mukaan kynnys lähteä lei­pä­jo­noon ensim­mäis­tä kertaa voi olla hyvinkin korkea, vaikka jonot­ta­mi­ses­ta voi myöhemmin muodostua tärkeä sosi­aa­li­nen tapahtuma. Ruoka-apuun tur­vau­tu­mi­nen voi kuitenkin tuottaa myös kiel­tei­siä koke­muk­sia ja tunteita. Antropologian piirissä on perin­tei­ses­ti koros­tet­tu sosi­aa­lis­ten suhteiden vas­ta­vuo­roi­suut­ta, ja kuten ant­ro­po­lo­gi Mary Douglas on todennut, vas­tik­kee­ton lahja voi synnyttää saa­jas­saan helposti myös kiel­tei­siä tunteita. Tilannetta tuskin parantaa se, että uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia korostaa erään­lai­si­na kan­sa­lais­hy­vei­nä juuri talou­del­lis­ta tuot­ta­vuut­ta sekä hyvää kulu­tus­ky­kyä. Ruoka-avun saaja ei useinkaan kykene toteut­ta­maan kulu­tusi­deo­lo­gian vaa­ti­muk­sia. Ruoka-apuun tur­vau­tu­mi­nen voi toisaalta mah­dol­lis­taa rahan sääs­tä­mi­sen muihin han­kin­toi­hin.

jono5

kuva: alexmerwin13 (CC BY-NC-ND 2.0)

Markkinatalous nähdään usein ongelman kuin ongelman rat­kai­se­va­na tai­ka­sau­va­na. Leipäjonot mani­fes­toi­vat todel­li­suut­ta, jossa markkinat ovat pikem­min­kin epä­on­nis­tu­neet koh­den­ta­maan elin­tar­vik­kei­ta mie­lek­kääl­lä tavalla. Kauppojen hävik­ki­ruo­ka ja riittävän ravinnon puut­tees­ta kärsivät ihmiset ovat olemassa saman­ai­kai­ses­ti. Tästä näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na oletus kapi­ta­lis­ti­sen jär­jes­tel­män tehok­kuu­des­ta voidaan asettaa kysee­na­lai­sek­si.

Kapitalistinen tuo­tan­to­ta­pa pikem­min­kin epä­on­nis­tuu hyö­dyk­kei­den koh­den­ta­mi­ses­sa sul­ke­mal­la tietyn osan väestöstä yleisesti nor­maa­li­na pidet­ty­jen kulu­tus­mah­dol­li­suuk­sien ulko­puo­lel­le. Leipäjonot puo­les­taan ovat ilmeisine puut­tei­neen­kin erään­lai­nen spontaani, pai­kal­lis­ta­son yritys muuttaa tätä mark­ki­noi­den logiikan tuottamaa lop­pu­tu­los­ta hivenen inhi­mil­li­sem­pään suuntaan.


Lue lisää:

Caldwell, Melissa L. 2004. Not by bread alone -Social Support in the New Russia. University of California Press.

Ferguson, James. 2015. Give a man a fish – reflec­tions on the New Politics of Distribution. Duke University Press.

Harvey, David. 2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino.

Poppendieck, Janet. 1998. Sweet Charity? – Emergency Food and the End of Entitlement. Penguin Books.

Saari, Juho. 2015. Huono-osaiset – elämän edel­ly­tyk­set yhteis­kun­nan pohjalla. Gaudeamus.

Artikkelikuva: Leon Riskin (CC BY 2.0)

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Työelämäprofessori Pekka Mattilan Kauppalehden kolumnissa oli mukana annos lahjateoriaa. Hän pohtii sitä jokaisesta kaveripiiristä tuttua kitsastelevaa henkilöä, joka välttelee laskun maksamista ja kehittelee strategioita päästäkseen tilanteista mahdollisimman halvalla. Analyysissa jää huomaamatta lahjaan liittyvä myrkyllisyys, jota antropologit Marcel Maussista lähtien ovat pitäneet ehkäpä lahjan kaikkein merkittävimpänä ominaisuutena.

Ravinnon tarve on aivan perustava biologinen tarve, joka yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Antropologian näkökulmasta ruoka on kuitenkin samaan aikaan sekä fyysinen välttämättömyys että sosiaalisia suhteita ylläpitävä lahja. Monesti juuri ruoan jakaminen luo sosiaalisia siteitä ihmisten välille. Ruokaan liittyvät kulttuuriset käytännöt ja perinteet vaihtelevat merkittävästi eri puolilla maailmaa. Tämän vuoksi ruoka on kulttuuriantropologian näkökulmasta mielenkiintoinen ja monimuotoinen tutkimusaihe.

Indonesiassa tupakan mainostusta ei rajoiteta käytännössä lainkaan. Kaksi kolmesta miehestä tupakoi, ja savuttelu on osa kansallista identiteettiä, maskuliinisuutta, perinteitä ja moderniutta. Neilikalla maustettua kretek-tupakkaa on jopa ehdotettu nostettavaksi perinteisen lääketieteen rinnalle maan kulttuuriperinnöksi.

Ilmastonmuutos on luonnontieteellinen tosiasia. Se on elämäntapojemme ja kulttuuristen valintojemme tuote, jonka vaikutukset myös muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja kulttuuria. Lisäksi tapamme käsitteellistää ilmastonmuutosta ja etsiä ratkaisuja ilmaston lämpenemiseen ovat kulttuurisesti jäsentyneitä.