Teksti: Juuso Koponen, VTM, tohtorikoulutettava. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.
Tässä artikkelissa pyrin avaamaan tekeillä olevan väitöskirjani yhteiskunnallista ja teoreettista taustaa. Väitöskirjatutkimukseni tarkoituksena on selvittää, millaista kolmannen sektorin tarjoamaan ruoka-apuun turvautuvien ihmisten arkitodellisuus on tämän hetken Suomessa, ja millainen merkitys kolmannen sektorin tarjoamalla ruoka-avulla on huono-osaisten selviytymiselle.
Ajatuksenani on hyödyntää tutkimustyössä antropologien perinteisiä tiedonkeruumenetelmiä, kuten osallistuvaa havainnointia. Pyrin siis tutustumaan paikkoihin, joissa ruoka-apua jaetaan. Tutkimustyön kuluessa tulen haastattelemaan sekä ruoka-avun saajia että ruoka-apua tarjoavien tahojen edustajia.
Köyhyyttä ja vähäosaisuutta on Suomessa ollut aina. Leipäjonot ovat tietyssä mielessä melko tuore ilmiö, sillä ne ilmestyivät katukuvaan nykyisessä mittakaavassa vasta 90-luvun laman oheisilmiönä. Viime vuosina leipäjonot ovat tulleet uudelleen ajankohtaisiksi, sillä taloudellisen taantuman ja julkisen sektorin säästöjen seurauksena Suomessa yhä useampi on joutunut turvautumaan kolmannen sektorin tarjoamaan ruoka-apuun. Tällä hetkellä ruoka-apua jakavia toimijoita on Suomessa kymmeniä, ellei jopa satoja. Useat ruoka-apua jakavat tahot ovat tavalla tai toisella kytköksissä johonkin kristilliseen seurakuntaan tai yhteisöön.
Leipäjonojen olemassaolo osoittaa, että absoluuttinen köyhyys ja ruoan puute eivät vaivaa vain kehitysmaiden asukkaita. Myös kapitalistisen maailmanjärjestelmän ydinalueilla lukuisat ihmiset joutuvat kamppailemaan tyydyttääkseen perustarpeensa. Eräiden tutkimusten mukaan viime aikoina aliravittujen määrä onkin lisääntynyt nimenomaan vauraissa länsimaissa. Vaikka myös Suomessa bruttokansantuote on lähes kaksinkertaistunut viimeisen neljännesvuosisadan aikana ja elintaso yleisesti ottaen noussut merkittävästi, on samaan aikaan yhä suurempi osa ihmisistä jäänyt osattomiksi tämän ”yhteisen kakun” kasvusta.
Etnografinen tutkimustieto stereotypioita haastamassa
Suomalaista huono-osaisuutta tutkinut Juho Saari puhuu hyvinvointivaltion ”notkelmista”, joihin ajautuneiden ihmisten elämäntilanne on usein hyvin vaikea. Saaren mukaan eliitin ja vähäosaisten elämismaailmat ovat yhä kauempana toisistaan. Leipäjonoa voikin ajatella suomalaisen yhteiskunnan notkelmana, jonka tarkka etnografinen tutkimus on tarpeen. Etnografinen ”tiheään kuvaukseen” pyrkivä tutkimusote auttaa kertomaan, millaista kolmannen sektorin ruoka-apuun turvautuvien arkitodellisuus todella on.
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa eri ihmisten ja ihmisryhmien elämismaailmat voivat olla hyvin kaukana toisistaan. Sen vuoksi toisen ihmisen asemaan voi olla hankala samaistua. Toisaalta juuri etnografinen tutkimus voi auttaa tuomaan marginalisoitujen ihmisten kokemukset osaksi julkista keskustelua. Antropologisessa köyhyystutkimuksessa köyhien ja marginalisoitujen oma ääni pääsee paremmin esille kuin etupäässä kvantitatiivisia eli määrällisiä metodeja hyödyntävässä sosiologisessa tai sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa. Se on korvaamattoman hyödyllistä, kun yritetään ymmärtää yhteiskunnan ”notkelmiin” ajautuneiden ihmisten arkitodellisuutta, tai pohtia mahdollisia keinoja näiden ihmisten tilanteen parantamiseksi.
Leipäjonot kertovat olemassaolollaan lisääntyneestä vähäosaisuudesta. Toisaalta leipäjonoissa ei ole kyse vain köyhyydestä. Ruoka-apu on ilmiönä moniulotteisempi. Esimerkiksi hävikkiruoka, jota leipäjonoissa jaetaan, on viime vuosina mielletty yhä enenevissä määrin ekologiseksi ongelmaksi, johon leipäjonot ovat eräs ratkaisu. Lisäksi ruoka-avun kiinteähkö yhteys uskonnollisiin yhteisöihin tuo mukanaan omia jännitteitään. Kristillisen lähimmäisenrakkauden motivoima hyväntekeväisyys voi varmasti helpottaa heikossa tilanteessa olevien ihmisten hätää, mutta kriittinen tarkkailija voi kysyä, vaarantuuko samalla ruoka-apuun turvautuvien uskonnonvapaus.
Näin ollen ruoka-avussa on kyse hyvin monimutkaisesta ilmiöstä, johon linkittyy niin moraalitaloudellisia kuin ekologisia kysymyksenasetteluja. Moraalitalous viittaa terminä siihen ongelmakenttään, joka syntyy moraaliin ja talouteen liittyvien ongelmien ja kysymysten limittyessä toisiinsa. Ruoka-avun kohdalla tämä limittyneisyys on ilmeistä. Lisäksi ruoka-apuun liittyy myös valtaan ja vallankäyttöön liittyvää problematiikkaa. Toisaalta juuri tämä tekee aiheen antropologisen tutkimuksen perustelluksi. Holistiseen lähestymistapaan pyrkivän antropologisen tutkimusotteen keinoin tulee mahdolliseksi paikantaa eritasoisten ilmiöiden sekä niiden välisten vuorovaikutussuhteiden keskinäiset yhteydet.
Mielikuvien ja stereotypioiden tasolla leipäjonojen asiakkaiden ajatellaan usein olevan yhteiskunnan kaikkein heikko-osaisimpia. Tämä ei varsinaisesti pidä paikkaansa, sillä kaikkein huono-osaisimmat eivät käy leipäjonoissa. Ihminen voi esimerkiksi olla liian köyhä tai huonokuntoinen asioidakseen leipäjonolla. Mikäli ruoka-apua ei ole tarjolla omassa kaupunginosassa, voi olla, että leipäjonolla asiointi jää bussilippuun tarvittavien rahojen puuttuessa haaveeksi. Jos rahaa bussilippuun ei ole, jää myös ”ilmainen” ruokakassi saamatta.
Leipäjonossa asioiminen vaatii myös ainakin välttävää fyysistä kuntoa, sillä joissakin paikoissa ruokakassin jonottaminen voi kestää jopa useita tunteja. Tämä ei kylmillä tai kuumilla keleillä välttämättä ole fyysisesti mikään aivan helppo suoritus. Viime kesänä iltapäivälehdet uutisoivat tapauksesta, jossa vanhempi henkilö oli kuollut leipäjonossa sairauskohtaukseen.

kuva: ptwo (CC BY 2.0)
Leipäjonot herättävät usein lähialueiden asukkaissa myös negatiivisia tunteita. Tämä ei aina johdu siitä, että ihmiset vastustaisivat köyhyyttä ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta sinänsä. Vähintään yhtä usein syy on siinä, että leipäjonon läsnäolo koetaan ongelmalliseksi ensisijaisesti sen vuoksi, että se voi laskea alueen asuntojen hintoja. Esimerkiksi Hurstin leipäjono Helsingin Kalliossa on herättänyt vuosien saatossa jonkin verran julkista keskustelua. Ikään kuin köyhyyden suurin ongelma olisi siinä, että se voi näkyä katukuvassa ja ”tarttua”.
Uusliberalismi ja suomalaisen yhteiskunnan muutos
Pitkien leipäjonojen voidaan ajatella olevan merkki paitsi köyhyydestä hyvinvointivaltion keskellä, myös muutoksista moraalitalouden kentässä. Valtion ei enää välttämättä ajatella olevan vastuussa jokaisen kansalaisen perustarpeiden tyydyttymisestä, vaan vastuu siirtyy ja siirretään yhä enemmän yksilöiden itsensä kannettaviksi. Hyvinvointivaltion turvaverkkojen heikentyessä työntekijän neuvotteluasema työmarkkinoilla heikkenee. Suomessa valtiolla ei myöskään enää nähdä olevan samanlaista roolia kansalaisten kulutuskyvyn turvaajana kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi Pekka Kuusen aikanaan vaikutusvaltaiset ajatukset hyvinvointivaltiosta ja sosiaalisista tulonsiirroista talouskasvun vauhdittajana eivät enää ole yleisesti hyväksyttyjä.
Viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaista sosiaalipolitiikkaa on leimannut pikemminkin uusliberalistinen ideologia ja käytäntö, joka on pyrkinyt talouden vapauttamiseen ja hyvinvointivaltion rakenteiden uudistamiseen. Mahdollisimman lyhyesti määriteltynä uusliberalismi tarkoittaa yhteiskunnan järjestämistä yhä enenevissä määrin markkinatalouden ja markkinavaihdon periaatteille. Samalla tähän prosessiin kuuluu julkisen vallan tehtävien uudelleenmäärittely: kansalaisiin kohdistuva kurinpito nousee hyvinvointipalvelujen tuottamista tärkeämmäksi.
Suomessa hyvä esimerkki kurinpidon lisääntymisestä on työttömyysturvaan liittyvien karenssien määrän voimakas nousu viime vuosina. Arkiajattelussa köyhyys ja työttömyys nähdään usein yksilön omien valintojen seurauksina, jolloin jää hahmottamatta niiden luonne kapitalistisen tuotantotavan aikaansaamina ilmiöinä. Esimerkiksi siinä missä ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä työttömyys oli ilmiönä jokseenkin tuntematonta, luo kapitalistinen tuotantoprosessin sisäinen logiikka työttömien vara-armeijan yhä uudelleen, kuten jo Karl Marx aikanaan huomasi.
Uusliberalistisen käytännön politiikan taustalla vaikuttaa tietty ideologinen maailmankuva, joka korostaa vapaan markkinatalouden kykyä tuottaa yleistä hyvinvointia. Talousteorian tasolla uusliberalistinen ideologia siis lupaa poistaa köyhyyden, mutta käytännön tasolla saavutukset voivat olla vaatimattomampia. Käytännössä uusliberalistisen politiikan kiistattomimmaksi saavutukseksi on yhteiskuntateoreetikko David Harveyn mukaan jäänyt tulo- ja varallisuuserojen huima kasvu viimeisten vuosikymmenien aikana.
Kun teorian ja käytännön välinen ero on näin merkittävä, voi olla perusteltua väittää, että talous ja talouteen liittyvät ilmiöt ovat aivan liian tärkeitä tutkimuskohteita jätettäväksi yksin markkinatalouden siunauksellisuuteen uskovien taloustieteilijöiden vastuulle. Vaikka kaikki taloustieteilijät eivät tietenkään suhtaudu markkinatalouteen yksinomaan myönteisesti, on ajatus markkinoiden tehokkuudesta kuitenkin osa neoklassisen taloustieteen keskeisiä oppeja. Antropologiseen teoriaan perustuva tutkimusote tarjoaa talouteen liittyvien ilmiöiden tarkasteluun vaihtoehtoisen, kokonaisvaltaisemman tarkastelutavan. Siinä missä esimerkiksi neoklassinen taloustiede pyrkii mystifioimaan yhteiskunnan valtahierarkioita, pyrkii antropologinen tutkimusote tuomaan valtahierarkian esille.
Mistä köyhyydessä on kyse?
Usein kuulee puhuttavan, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa ei ole absoluuttista köyhyyttä, vaan köyhyys on luonteeltaan suhteellista. Ruokajonot kuitenkin osoittavat omalla olemassaolollaan, että monilla ihmisillä on pulaa myös elämisen perustarpeista. Toisaalta vaikka suomalainen köyhyys olisi luonteeltaan ”vain suhteellista”, se ei välttämättä tee siitä kokemuksena sen helpommin siedettävää. Köyhyydessä elävän ihmisen arkielämässä realisoituva ristiriita yhtäältä oman elintason ja toisaalta yleisesti normina pidettävän elintason välillä on suurempi nimenomaan vauraassa yhteiskunnassa.
Kolmannen sektorin tarjoamaa ruoka-apua Yhdysvalloissa tutkinut Janet Poppendieck kritisoikin köyhyyden ymmärtämistä vain riittävän ravinnon puutteena. Vaikka riittävä ravitsemus on tärkeä asia, ihmisillä on myös muita tarpeita. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ruokapankit ovat mukana köyhyyden depolitisoinnissa. Kun köyhyys ymmärretään ensisijaisesti riittävän ravinnon puutteena ja ruokapankit yhteisöllisenä ratkaisuna tähän ongelmaan, jäävät köyhyyttä uusintavat yhteiskunnan valtarakenteet kyseenalaistamatta.
Tilannetta ei paranna se, että Poppendieckin mukaan ruoka-apu on usein ravitsemuksellisesti puutteellista, jolloin siitä ei ole korvaamaan julkisen sektorin tarjoamia hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja. Yksityisestä hyväntekeväisyydestä ei ole hyvinvointivaltion korvaajaksi oikeistokonservatiivien juhlapuheiden ulkopuolella. Samalla köyhyyden ymmärtäminen pelkkänä ravinnon puutteena mystifioi köyhyyden luonteen sosiaalisesti tuotettuna ilmiönä.
Toisaalta tutkimuksessa on korostettu myös sitä, kuinka köyhyydessä elävien ihmisten itsensä ylläpitämät elämäntapavalinnat ja kulttuuriset normit saattavat osaltaan ylläpitää näiden heikkoa sosioekonomista asemaa. Vielä 1990-luvulla tämän ns. ”köyhyyden kulttuurin” käsitteen analyyttistä soveltuvuutta suomalaisen yhteiskunnan kuvaamiseen epäiltiin. Tilanne on kuitenkin parissa vuosikymmenessä saattanut muuttua. Mikäli huono-osaisuudesta on entistä useammalle tullut pysyvä olotila — kärjistetysti sanottuna pysyvä elämänkohtalo väliaikaisen elämäntilanteen sijasta — on samalla voinut syntyä uudenlaista ja itseään ruokkivaa näköalattomuutta. Etnografinen metodi sopii hyvin tällaisen valtakulttuurin normeista poikkeavan elämismaailman tutkimiseen.
Markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa eräänlaisena oletusarvona ja ideaalina on se, että jokainen yksilö pyrkii hankkimaan elantonsa vapailta markkinoilta hallussaan olevien tuotannontekijöiden avulla. Väestön valtaosalle tämä tarkoittaa käytännössä työvoiman myymistä eli palkkatyösuhteessa oloa. Antropologi James Fergusonin mukaan tämä ideaali ei kuitenkaan toteudu edes kapitalistisen maailmanjärjestelmän ydinalueilla. Myös Suomessa on paljon ihmisiä, joiden toimeentulo ei muodostu sen enempää palkka- kuin pääomatuloistakaan.

kuva: Xiaojun Deng (CC BY 2.0)
Leipäjonot muodostavatkin vaihtoehtoisen tavan hankkia elämisen kannalta välttämättömiä resursseja. Epäsäännöllisten työsuhteiden yleistyessä myös monilla työssäkäyvillä voi olla aiempaa suurempaa tarvetta kolmannen sektorin ruoka-avulle. Ruokajonoissa on jo 2000-luvun alussa käynyt myös työssäkäyviä. Työmarkkinoiden muutoksen ja epätyypillisten työsuhteiden yleistymisen myötä myös monien työssäkäyvien sosioekonominen asema muuttuu entistä epävarmemmaksi, mikä on omiaan lisäämään kolmannen sektorin tarjoaman ruoka-avun tarvetta.
Ruoka-avun suurimpana ongelmana Poppendieck pitää ruoka-avun vastaanottamiseen liittyvää nöyryytystä ja häpeää. Myös suomalaisten tutkimusten mukaan kynnys lähteä leipäjonoon ensimmäistä kertaa voi olla hyvinkin korkea, vaikka jonottamisesta voi myöhemmin muodostua tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Ruoka-apuun turvautuminen voi kuitenkin tuottaa myös kielteisiä kokemuksia ja tunteita. Antropologian piirissä on perinteisesti korostettu sosiaalisten suhteiden vastavuoroisuutta, ja kuten antropologi Mary Douglas on todennut, vastikkeeton lahja voi synnyttää saajassaan helposti myös kielteisiä tunteita. Tilannetta tuskin parantaa se, että uusliberalistinen ideologia korostaa eräänlaisina kansalaishyveinä juuri taloudellista tuottavuutta sekä hyvää kulutuskykyä. Ruoka-avun saaja ei useinkaan kykene toteuttamaan kulutusideologian vaatimuksia. Ruoka-apuun turvautuminen voi toisaalta mahdollistaa rahan säästämisen muihin hankintoihin.

kuva: alexmerwin13 (CC BY-NC-ND 2.0)
Markkinatalous nähdään usein ongelman kuin ongelman ratkaisevana taikasauvana. Leipäjonot manifestoivat todellisuutta, jossa markkinat ovat pikemminkin epäonnistuneet kohdentamaan elintarvikkeita mielekkäällä tavalla. Kauppojen hävikkiruoka ja riittävän ravinnon puutteesta kärsivät ihmiset ovat olemassa samanaikaisesti. Tästä näkökulmasta katsottuna oletus kapitalistisen järjestelmän tehokkuudesta voidaan asettaa kyseenalaiseksi.
Kapitalistinen tuotantotapa pikemminkin epäonnistuu hyödykkeiden kohdentamisessa sulkemalla tietyn osan väestöstä yleisesti normaalina pidettyjen kulutusmahdollisuuksien ulkopuolelle. Leipäjonot puolestaan ovat ilmeisine puutteineenkin eräänlainen spontaani, paikallistason yritys muuttaa tätä markkinoiden logiikan tuottamaa lopputulosta hivenen inhimillisempään suuntaan.
Lue lisää:
Caldwell, Melissa L. 2004. Not by bread alone ‑Social Support in the New Russia. University of California Press.
Ferguson, James. 2015. Give a man a fish – reflections on the New Politics of Distribution. Duke University Press.
Harvey, David. 2008. Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino.
Poppendieck, Janet. 1998. Sweet Charity? – Emergency Food and the End of Entitlement. Penguin Books.
Saari, Juho. 2015. Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus.
Artikkelikuva: Leon Riskin (CC BY 2.0)