Biohakkereiden matkassa

Toukokuussa 2015 Helsingissä jär­jes­tet­tiin tapahtuma nimeltä Upgraded Life Festival. Tekniikan tohtori Pekko Vehviläinen maalaili siellä kuvia tule­vai­suu­des­ta; urhei­lu­kil­pai­lut muuttuvat peräti turhiksi, kun tek­no­lo­gi­nen kehitys radi­kaa­lis­ti muuttaa rajoja inhi­mil­li­sen ja kei­no­te­koi­sen välillä. Ihmisten fyysinen suo­ri­tus­ky­ky voisi parantua sen ansiosta niin, että para­lym­pia­lai­sis­sa juostaan kohta nopeammin kuin perin­tei­sis­sä olym­pia­ki­sois­sa. Ennakoivana esi­merk­ki­nä Vehviläinen viittasi pika­juok­si­ja Oscar Pistoriukseen ja hänen pro­tee­si­jal­kaan­sa.

Viimevuosikymmenten kehitys bio­tek­no­lo­gian ja ‑tieteiden saralla antaa voimaa käsi­tyk­sel­le, jonka mukaan vain mie­li­ku­vi­tus on rajana sille, mitä ihmis­kun­ta voi saavuttaa tule­vai­suu­des­sa. Tähän mah­dol­li­suu­teen tarttuvat bio­hak­ke­rit.

Hakkerikulttuuri + avoin biologia = biohakkerointi

Biohakkerointi on kan­sain­vä­li­nen, ennen kaikkea euro-ame­rik­ka­lais­ten yhteis­kun­tien ilmiö, joka on ran­tau­tu­nut Suomeen muutaman viime vuoden aikana. Käsitteenä bio­hak­ke­roin­ti on johdettu sanoista biologia ja hak­ke­roin­ti. Biologiset orga­nis­mit, ihminen mukaan luettuna, voidaan ottaa tietoisen mani­pu­loin­nin ja muok­kauk­sen kohteeksi. Ilmiöllä on juurensa tee-se-itse-tieteessä, ama­töö­ri­bio­lo­gias­sa ja hak­ke­ri­kult­tuu­ris­sa.

Hakkerikulttuurissa haa­ve­ku­va­na on ollut kult­tuu­ri­sen ja teknisen inno­vaa­tion kautta saa­vu­tet­tu tek­no­lo­gian hen­ki­lö­koh­tais­tu­mi­nen. ”Avoin biologia” puo­les­taan viittaa toiseen Yhdysvalloissa nous­see­seen ilmiöön, tee-se-itse-bio­lo­gi­aan (ns. DIYbio) ja ama­töö­ri­bio­lo­gei­hin. DIYbio on kehit­ty­nyt lähei­ses­sä suhteessa hak­ke­ri­kult­tuu­riin, lai­naa­mal­la hak­ke­reil­ta tiloja ja työkaluja bio­tie­teel­li­siin pro­jek­tei­hin.

Kasvien DNA:n hak­ke­roin­nin sijasta bio­hak­ke­roin­nil­la voidaan nykyään viitata pro­jek­tei­hin, jotka koh­dis­tu­vat omaan bio­lo­gi­seen ruu­mii­seen. Suomessa bio­hak­ke­roin­tia tun­ne­tuk­si on tehnyt esi­mer­kik­si startup-yrittäjä ja tek­no­lo­gia-asian­tun­ti­ja Teemu Arina, joka on myös yksi Biohakkerin käsi­kir­jan kir­joit­ta­jis­ta. Arinan tarina on kerrottu useasti mediassa, esi­mer­kik­si Nyt-liit­tees­sävuonna 2013.

Yksi bio­hak­ke­roin­nin mää­rit­te­lyis­tä on ”oman, biologis-fysio­lo­gi­sen ruumiin mani­pu­loin­ti bio­lo­gi­sin ja tek­no­lo­gi­sin apu­vä­li­nein”. Yksinkertaisimmillaan se tar­koit­taa tietoisia ruo­ka­va­lio­ko­kei­lu­ja tai ‑valintoja. Toiset istut­ta­vat ihonsa alle mik­ro­si­ru­ja ja magneetti-implant­te­ja. Kaikkea tätä voidaan kutsua bio­hak­ke­roin­nik­si.

Digitaalisia tek­no­lo­gioi­ta ja niihin liittyviä itsen mit­taa­mi­sen käy­tän­tö­jä on viime vuosina tutkittu ja ana­ly­soi­tu sosi­aa­li­tie­teis­sä kas­va­vis­sa määrin. Niin popu­laa­reis­sa kuin aka­tee­mi­sis­sa kes­kus­te­luis­sa näkö­kul­ma­na on usein se, kuinka ne edustavat nar­sis­tis­ta itsen ympärille kie­tou­tu­vaa toimintaa, tai kuinka ne tuovat yhä uudet elä­mä­na­lu­eet lää­ke­tie­teel­li­sen katseen alaiseksi. Lisäksi ne voidaan käsittää län­si­mais­sa osaksi his­to­rial­lis­ta jatkumoa, jossa ”luonto”, ruumiin sisäpuoli mukaan luettuna, nähdään hyö­dyn­net­tä­vä­nä resurs­si­na ja kohteena, jota ihmisellä on valta muokata ja muuttaa. Bioteknologioiden ja ‑tieteiden kehitys mah­dol­lis­taa myös uuden­lai­sia tapoja tehdä talou­del­lis­ta voittoa.

Blade Runner: Oscar Pistorius. Kuva: Will Clayton (CC BY 2.0)

Antropologisen tut­ki­muk­sen kohteena bio­hak­ke­roin­tiin löytyykin monia mah­dol­li­sia lähes­ty­mis­ta­po­ja. Pro gradu ‑tut­kiel­mas­sa­ni päädyin tar­kas­te­le­maan sitä, millä tavalla käsitteen ympärille muo­tou­tu­va yhteisö lainaa ja sekoittaa erilaisia ajattelun tyylejä ja ruu­miin­käy­tän­tö­jä. Biohakkerointi kult­tuu­ri­se­na ilmiönä tarjosi myös mah­dol­li­suu­den para­dok­saa­li­siin kysy­myk­se­na­set­te­lui­hin ja teo­reet­ti­ses­ti kut­kut­ta­viin rin­nas­tuk­siin. Ja jos bio­hak­ke­rit ovat early birdejä, edel­lä­kä­vi­jöi­tä trendien omak­su­mi­ses­sa, kenties heidän avullaan voi hahmottaa vasta tuloil­laan olevan yhteis­kun­nal­li­sen muutoksen suuntia.

Sateenvarjokäsite

Biohakkerointi on metafora, jonka avulla ihmistä kuvataan tie­to­ko­ne­jär­jes­tel­mä­nä. Ihminen on sen mukaan tek­no­bio­lo­gi­nen organismi, moni­mut­kai­nen jär­jes­tel­mä, jota “inputit ja outputit” jär­jes­tä­vät. Löyhän bio­hak­ke­roin­ti­ken­tän sisällä on ris­ti­rii­tai­suuk­sia ja kil­pai­le­via näke­myk­siä siitä, mitä bio­hak­ke­roin­ti on ja voisi olla. Tutkimuksen kannalta jo pelkkä käsitteen mää­rit­te­ly on haas­teel­lis­ta, koska se ymmär­re­tään hyvin eri tavoin, ja sitä käytetään eri­lai­sil­la tavoilla hen­ki­lös­tä riippuen.

Antropologi Claude Lévi-Straussin käsite ”kelluva mer­kit­si­jä” kuvaa bio­hak­ke­roin­ti-sanan käyttöä hyvin. Kelluva mer­kit­si­jä on käsite, jota ei voida tyh­jen­tä­väs­ti mää­ri­tel­lä. Määrittelemättömyys mah­dol­lis­taa käsitteen laaja-alaisen käytön, kuten bio­hak­ke­roin­ti­ken­täl­lä toimiva yrittäjä Mikko Ikola kertoo:

Välillä sitä heitetään läpällä, se on vitsi ja joskus jengi käyttää sitä tosissaan, se on must aika hauska juttu, et paris vuodes ollaan lan­see­rat­tu tällanen uus verbi Suomeen. Ja sit kun sä yrität mää­ri­tel­lä, mitä tää tarkottaa, sit kaikki on vähän sillee et nii, hehe, kai­ken­lai­sii juttui.”

Lévi-Strauss asettaa kelluvan mer­kit­si­jän vas­tak­kain tie­teel­lis­ten käsit­tei­den kanssa. Siinä missä tie­teel­li­set käsitteet pyrkivät olemaan mah­dol­li­sim­man yksi­se­lit­tei­siä, kelluva mer­kit­si­jä hämärtää tarkkaa ajattelua. Toisaalta siinä piilee hänen mukaansa taiteen ja runouden, myyt­tis­ten ja esteet­tis­ten kek­sin­tö­jen mah­dol­li­suus. Onkin ironista, että bio­hak­ke­roin­ti, jonka vetovoima tuntuu perus­tu­van osittain sen herät­tä­miin mie­li­ku­viin ja lupauk­siin tie­teel­li­syy­des­tä, saattaa vedota juuri epä­mää­räi­syy­ten­sä vuoksi.

Teemu Arina kertoo, että tätä on käytetty tie­toi­ses­ti hyväksi uuden ilmiön lan­see­raa­mi­ses­sa Suomeen. Hänen mukaansa uusia sanoja tarvitaan:

Itsensä kehit­tä­mi­nen, kaikki mikä linkittyy itsensä mit­taa­mi­seen, ihminen on tehnyt sitä iät ja ajat, se ei oo mitään uutta, se mikä siin on uutta, on tavallaan sana, joka asettaa sen uuteen kon­teks­tiin. Sä tarviit uusia sanoja jotta sä näät sen asian uudella tavalla.”

Vaikka ihmisten toiminta ei radi­kaa­lis­ti muuttuisi, uuden sanan käyt­tä­mi­nen voi antaa sille uusia mer­ki­tyk­siä ja luoda kon­kreet­ti­sia yhteyksiä ihmisten, asioiden ja ideoiden välille. Biohakkerointia onkin hedel­mäl­lis­tä tar­kas­tel­la nime­no­maan dis­kur­sii­vi­ses­ti moni­nai­se­na kenttänä, joka hyödyntää erilaisia ele­ment­te­jä popu­laa­ri­kult­tuu­ris­ta tie­teel­li­siin jul­kai­sui­hin. Kentän kokoojat voivat käyttää moni­tul­kin­tai­suut­ta hyväkseen ja tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti pitää sitä yllä.

Biohakkerointi toimii siis meta­fo­ra­na, jonka käyt­tö­voi­ma piilee sen muun­tau­tu­vuu­des­sa. Se voi avautua loput­to­mas­ti uusiin suuntiin. Kielen avulla voidaan myös luoda tilaa puhua asioista, jotka siihen asti ovat leijuneet ilmassa, mutta jotka eivät istu mihinkään olemassa olevaan jär­jes­tyk­seen. Biohakkeroinnin voi nähdä osana viime aikoina pinnalle noussutta ylei­sem­pää terveys- ja hyvin­voin­tit­ren­diä. Samalla siinä on piirteitä, jotka eivät aina mahdu näihin puit­tei­siin.

Biohakkeroinnin tiede ja taide?

Kiinnostuin aiheesta alun perin siksi, että se jollakin tavalla häiritsi minua, herätti epäluuloa ja jopa torjuntaa. Kiinnostukseni oli ensi­si­jas­sa teo­reet­tis­ta, mutta myös jon­ki­nas­tei­sen kau­his­te­lun moti­voi­maa. Ajattelin bio­hak­ke­roin­nin sopivan hyvin tut­ki­muk­sel­li­seen jatkumoon, jossa askel­mit­ta­rit, aktii­vi­suus­ran­nek­keet ja kulut­ta­jil­le suunnatut gee­ni­tes­tit edustavat lähinnä yhtä askelta lisää kohti digi­taa­lis­ta panop­tico­nia. Terveyden Big Brother, niin sanotusti. Ensisilmäyksellä tar­kas­tel­tu­na kyseessä näyt­tää­kin olevan kau­pal­li­nen ilmiö, joka istuu vaivatta osaksi mas­ku­lii­nis­ta, mega­lo­maa­nis­ta tek­no­hy­peä.

Aktiivisuusrannekkeita. Kuva: Mike Lee. (CC BY 2.0)

Ennakkokäsitykseni siitä, mistä bio­hak­ke­roin­nis­sa on kyse, tuli kuitenkin haas­te­tuk­si tut­ki­muk­sen kuluessa. Kirjoitusprosessin aikana huomasin, että alku­pe­räis­tä tut­ki­mus­suun­ni­tel­maa kir­joit­ta­nut minäni, joka kultivoi jopa syvää inhoa (lai­na­tak­se­ni erästä haas­ta­tel­ta­vaa­ni) ilmiötä kohtaan, olikin saanut vas­ta­pa­rin, jonka oli vaikea olla samaa mieltä alku­pe­räis­ten ennak­ko­luu­lo­je­ni kanssa. Tekemistäni haas­tat­te­luis­ta alkoi nousta esiin vaih­toeh­toi­sia tul­kin­to­ja ja näkö­kul­mia. Monet kertoivat, kuinka bio­hak­ke­roin­nis­sa ei ole kyse vain oman suo­ri­tus­ky­vyn paran­ta­mi­ses­ta tai tek­no­lo­gia­ko­kei­luis­ta, vaan se voi olla myös laajempi ja koko­nais­val­tai­sem­pi elä­mä­na­sen­ne. Biohakkeroinnin kautta monille on myös syntynyt oivallus ja kokemus siitä, että asioihin omassa elämässä voi vaikuttaa.

Biohakkeroinnin yksi mää­ri­tel­mä, tai pikem­min­kin mark­ki­noin­tis­lo­gan on ”the art and science of becoming super­hu­man”. Erilaisia näkö­kul­mia pyö­ri­tel­les­sä­ni lei­kit­te­lin tällä aja­tuk­sel­la pilke sil­mä­kul­mas­sa. Entäpä jos tämän ottaisi hetken aikaa vakavasti? Mitä bio­hak­ke­roin­nin taide voisi tar­koit­taa? Tällaisen näkö­kul­man valinta tuntui lähes­tul­koon pirul­li­sel­ta alku­pe­räi­sen tut­ki­mus­suun­ni­tel­man kir­joit­ta­nut­ta, kriit­ti­sek­si huma­nis­tik­si itsensä asemoivaa ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­jaa kohtaan.

Miten tätä muka voisi ajatella taiteen kautta? Eikö taide perin­tei­sen käsi­tyk­sen mukaan olekin jotakin, joka on mah­dol­li­sim­man kaukana mega­lo­maa­ni­ses­ta maa­il­man­val­loi­tuk­ses­ta ja ‑hal­lin­noin­nis­ta; antie­go­sent­ri­sen huma­nis­min viimeinen linnake? Ja sitä paitsi, johan ant­ro­po­lo­gian klassikko Lévi-Strausskin totesi, että tiede ja taide eivät mahdu samaan käsit­tee­seen.

Ajatusleikki tuntui kuitenkin hou­kut­te­le­val­ta myös oman taustani huomioon ottaen. Antropologian opintojen ohella ja ennen sitä olen työs­ken­nel­lyt sir­kus­tai­tei­li­ja­na ja ilma-akro­baat­ti­na esittävän taiteen kentällä. Kuinka ironista ja osuvaa siis, onhan supe­rih­mi­syys ollut myös sir­kus­tai­teen mahdoton ihanne.

Lopulta tut­ki­muk­sen teemat osuivat lähem­mäk­si kotiovea kuin olin ajatellut. Vaikka ajat­te­len­kin, että ajatus itseil­mai­sus­ta taiteen tekemisen mää­rää­vä­nä peri­aat­tee­na on roman­ti­soi­tu ja jopa har­haan­joh­ta­va, on merkille pantavaa, kuinka Arina tuo tämän esiin itsen mit­taa­mi­sen ja bio­hak­ke­roin­nin yhtey­des­sä. Biohakkeroinnissa ja mit­taa­mi­ses­sa on hänen mukaansa tärkeää myös luovuus ja ute­liai­suus, joka on ver­rat­ta­vis­sa jopa tai­tee­seen:

Ihminen on siitä asti kun se on kehittäny pyörän, ja tulen ja näin poispäin niin se on hyö­dyn­tä­ny välineitä omien rajojensa ylit­tä­mi­seen. Se liittyy samaan luo­vuu­teen ja haluun tutkia, toisaalta tai­tee­seen, et nekin on mun mielestä, puhutaan itse­puo­lus­tus­la­jeis­ta, englan­niks se on martial art, et se on jon­kin­nä­kö­nen itseil­mai­sun muoto, niin samalla tavalla tek­no­lo­gia itessään, ohjel­moin­ti, on keino ilmaista itseään […].”

Bioteknologioiden kehit­ty­mi­nen on avannut ruumiin sisä­puo­len uudella tavalla näkyviin, niin katseen kuin toiminnan kohteeksi. Biologiset orga­nis­mit, ihminen mukaan luettuna, näh­dään­kin nyt myös muo­vat­ta­vi­na mate­ri­aa­lei­na ja ilmaisun välineinä. Itse asiassa tiedettä, taidetta ja tek­no­lo­gi­aa yhdis­tä­vät ”artscience” ‑projektit maa­il­mal­la ovat kasvava trendi.

Arkielämän bio­hak­ke­roin­tia tuskin voi kutsua suo­ra­nai­ses­ti taiteeksi, mutta bio­hak­ke­roin­nin eetok­ses­sa kaikuvat sen juuret hak­ke­ri­kult­tuu­ris­sa. Monet kuvaavat sitä ennemmin suh­tau­tu­mis­ta­pa­na ja koko­nais­val­tai­se­na elä­mä­na­sen­tee­na, jossa ute­liai­suus, kysee­na­lais­ta­mi­nen ja kokei­le­vuus ovat keskeisiä peri­aat­tei­ta. Nämä eivät toki ole yksi­no­maan bio­hak­ke­rei­den tavoit­te­le­mia arvoja, vaan tuntuvat leimaavan aika­kaut­ta ylei­sem­min­kin. Vallitsevia ins­ti­tuu­tioi­ta ja auk­to­ri­teet­te­ja haas­te­taan, ja ihmiset etsivät yksi­löl­li­siä rat­kai­su­ja, oli kyse sitten ter­vey­des­tä tai työurasta.

Todellisuuden ns. pal­jas­ta­mi­nen tie­teel­li­ses­ti näyttää olevan vain yksi osa bio­hak­ke­roin­nin vie­hä­tys­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa ja vakuuttaa, koska se liikkuu monilla kentillä ja sekoittaa luovasti erilaisia dis­kurs­se­ja ja arvoja; hen­ki­lö­koh­tai­set nar­ra­tii­vit, tie­teel­li­nen tieto ja mie­li­ku­vi­tuk­sen voima lii­kut­ta­vat toinen toisiaan. Yhdessä ne lupaavat tarjota käytännön välineet vas­taa­maan toi­vei­siin parem­mas­ta tule­vai­suu­des­ta niin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la kuin yhteis­kun­nal­li­sel­la tasolla.

Teknologian ja ihmisen suhde puhuttaa vuo­si­kym­me­nes­tä ja ‑sadasta toiseen. Ihmisen kuvaa­mi­ses­sa koneena ei sinänsä ole mitään uutta. Joka aika­kau­del­la on ollut oma kone­tyyp­pi, jota vasten yhteis­kun­ta ja ihminen orga­nis­mei­na pei­lau­tu­vat, ja josta tulee selittävä malli ruumiin pro­ses­seil­le. Digitaalisten tek­no­lo­gioi­den kehit­tyes­sä rajanveto kei­no­te­koi­sen ja orgaa­ni­sen välillä tuntuu silti moni­mut­kais­tu­van. Epäilijöille ja uhkakuvia piir­te­le­vil­le skep­ti­koil­le — kuten ennak­ko­luu­lo­jen­sa kanssa kamp­pai­le­val­le ant­ro­po­lo­gil­le — bio­hak­ke­rit kuitenkin vastaavat tyyn­ny­tel­len (vai puo­lus­tel­len?): ”Ihminen parantaa näköään sil­mä­la­seil­la, miksei siis sil­mä­leik­kauk­sel­la?”

Ja kenties kybor­gio­lym­pia­lai­set eivät ole hullumpi idea?

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Delfanti, Alessandro 2013. Biohackers. The Politics of Open Science. London: Pluto Press.
  • Lévi-Strauss, Claude 1987 [1950]. Introduction to the Work of Marcel Mauss. Lontoo: Routledge.

Kirjoittaja

Sanna Vellava on pian valtiotieteiden maisteriksi valmistuva sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija. Pro gradu -tutkielmassaan hän tutki biohakkerointia ja itsenmittaamista Suomessa. Ensimmäiseltä ammatiltaan Vellava on tanssija ja ilma-akrobatiaan erikoistunut sirkustaiteilija. Antropologian opintojen lomassa hän työskentelee erilaisissa esittävän taiteen projekteissa.

Lue myös nämä:

Karibianmeren saarille saapuneet espanjalaiset valloittajat pyrkivät selvittämään 1500-luvun alussa, onko paikallisilla sielua. Kysymys oli keskeinen löytöretkien kannalta, sillä vain ihmisiä joilla on sielu, voidaan käännyttää kristinuskoon. Saarten paikallisia asukkaita taas kiinnosti tutkia valloittajien ruumiita. He hukuttivat saapuneita ja tarkkailivat, mätänevätkö kehot kuoleman jälkeen.

Yhdysvaltojen ja Suomen presidentit pitivät Valkoisessa talossa lehdistötilaisuuden. Tapahtumassa juhlistettiin sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä kun USA tunnusti Suomen itsenäisyyden eli suvereniteetin: yksinoikeuden hallita omaa aluettaan. Tilaisuus kääntyi kuitenkin isäntämaan sisäpolitiikan kiistoihin tavalla, joka kiinnitti huomiota itse USA:n suvereniteetin ongelmiin.

Ebola on yksi vuosikymmenen pahimmista terveyskriiseistä. Kun epidemia heinäkuussa 2019 levisi Kongon demokraattisessa tasavallassa Pohjois-Kivun provinssin pääkaupunkiin Gomaan, WHO julisti epidemian kansainväliseksi kansanterveysuhaksi. Ebolan ennaltaehkäisyssä on tärkeää huomioida paikallisen kulttuurin ja tapojen vaikutus, kuten tämä esimerkki Ruandan ja Kongon rajakaupungeista osoittaa.