Vallankumous ja demokratia Istanbulin aukioilla

Teksti: Pekka Tuominen, VTTPodcast-lukija: Bruno Gronow.

Turkin hei­nä­kui­sen val­lan­kaap­paus­yri­tyk­sen räjäh­det­tyä käyntiin täytenä yllä­tyk­se­nä koko maa­il­mal­le, odotukset kään­tyi­vät nopeasti pre­si­dent­ti Recep Tayyip Erdoğanin ensim­mäi­seen reaktioon. Hieman keskiyön jälkeen, vain kaksi tuntia kapi­nal­lis­ten hävit­tä­jien len­toon­läh­dös­tä, Erdoğan esiintyi CNN Türk ‑kanavalla toi­mit­ta­jan pitelemän iPhonen ruudulta ja kertoi ohjeensa kan­nat­ta­jil­leen. Viestin tärkein sanoma oli yksin­ker­tai­nen: “Ei ole kor­keam­paa valtaa kuin kansan valta. Menkää näyt­tä­mään tahtonne aukioille ja len­to­ken­til­le!”

Suuret joukot lähtivät välit­tö­mäs­ti uhmaamaan kapi­nal­li­sia, media­ku­vas­to täyttyi lip­pu­me­ris­tä maan eri aukioilla, ja tie­do­tus­vä­li­neet löysivät nopeasti ana­lyy­seis­sään yhte­näi­sen linjan, jonka mukaan odo­tet­ta­vis­sa on joko val­lan­kaap­pauk­sen epä­on­nis­tu­mi­nen tai valtava verilöyly. Vallankaappausyritys kukis­tui­kin pian, mutta val­lan­pi­tä­jät roh­kai­si­vat kansaa palaamaan aukioille iltaisin vas­tus­ta­maan Turkkia uhkaavia voimia ja jär­jes­ti­vät elokuun 7. päivänä – 24 päivää jat­ku­nei­den “demo­kra­tia­var­tioi­den” jälkeen – mil­joo­nien ihmisten kokoon­tu­mi­sen Istanbulissa, eri­tyi­ses­ti mas­sa­ti­lai­suuk­sia varten raken­ne­tul­la Yenikapı-aukiolla.

abhelmi_raisanen_erdogan

Kuva: Helmi Räisänen

Keskityn kir­joi­tuk­ses­sa­ni julkisen tilan ja etenkin aukioiden mer­ki­tyk­seen Istanbulissa. Monet käsit­te­le­mis­tä­ni teemoista ovat olleet voi­mak­kaas­ti läsnä viime aikoina ympäri maailmaa, Kairon Tahrir-aukiosta Kiovan Itsenäisyydenaukioon. Tavoitteenani on hah­mo­tel­la, kuinka käsi­tyk­set ja koke­muk­set jul­ki­ses­ta tilasta seuraavat sekä glo­baa­le­ja että pai­kal­li­sia kehi­tys­kul­ku­ja, ja kuinka Turkin myrs­kyi­nen historia [1] valaisee niiden yhtä­läi­syyk­siä ja eroja.

Sekä suuria his­to­rial­li­sia mul­lis­tuk­sia että arkisia koh­taa­mi­sia kuvaavat esi­merk­ki­ni kertovat, kuinka muutokset kau­pun­ki­ti­las­sa tapah­tu­vat aina suhteessa moni­mut­kai­siin his­to­rial­li­siin kehi­tys­kul­kui­hin julkisen ja yksi­tyi­sen, valtion ja kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan sekä men­nei­syy­den ja tule­vai­suu­den leik­kaus­pis­tees­sä. Kamppailut arvokkaan elämän puolesta kul­mi­noi­tu­vat Istanbulissa useim­mi­ten his­to­rioil­taan kiis­ta­na­lai­sil­le aukioille.

Modernin kaupunkitilan jäljillä

Tasavaltaisen Turkin viral­li­nen his­to­rian­kir­joi­tus korostaa harp­paus­ta Osmanivaltakunnasta tasa­val­taan vuonna 1923 suurena ja peruut­ta­mat­to­ma­na mul­lis­tuk­se­na, joka käänsi monet yhteis­kun­nal­li­set peri­aat­teet pää­lael­leen. Kriittisempi tar­kas­te­lu paljastaa kuitenkin yllät­tä­viä his­to­rial­li­sia jat­ku­moi­ta, vähit­täi­siä muutoksia ja lii­oi­tel­tu­ja väitteitä, jotka heräsivät tarpeesta korostaa muutoksen totaa­li­suut­ta uuden valtion epä­var­moi­na alku­vuo­si­na. Kamppailu julkisen tilan muodoista oli tärkeä osa uudis­tuk­sia ja kytkeytyi kiin­teäs­ti käsi­tyk­siin toi­vo­tus­ta moder­ni­saa­tios­ta ja uudelle ajalle omi­nai­ses­ta, kan­sa­lai­suu­teen perus­tu­vas­ta ihmis­luon­tees­ta.

Turkin tasa­val­lan uusi pää­kau­pun­ki, Ankara, raken­net­tiin pienen ana­to­lia­lai­sen kaupungin ympärille hei­jas­ta­maan uudis­ta­jien käsi­tyk­siä moder­nis­ta hal­lin­nol­li­ses­ta kes­kuk­ses­ta sak­sa­lais­ten ja itä­val­ta­lais­ten ark­ki­teh­tien mallien pohjalta. Näitä sym­bo­loi­vat eri­tyi­ses­ti sen uutta keskustaa domi­noi­vat bule­var­dit, aukiot ja natio­na­lis­ti­set monu­men­tit. Istanbul, jossa his­to­rial­li­set ker­ros­tu­mat Bysantista lähtien ovat läsnä kaik­kial­la, oli uudis­ta­jil­le vaikeampi pala niel­tä­väk­si, ja kaupunki joutuikin paitsioon tasa­val­lan perus­ta­mi­sen jälkeen. Kaupunkia alettiin muokata mää­rä­tie­toi­ses­ti vasta 1930-luvun lopulla.

Muutokset liit­tyi­vät lähei­ses­ti tavoit­tei­siin luoda uuden­lai­sia moderneja kan­sa­lai­sia. Perinteinen kau­pun­ki­ra­ken­ne koostui muutaman korttelin kokoi­sis­ta naa­pu­rus­tois­ta (mahalle), joilla oli arkisen elämän piirissä voimakas itse­hal­lin­to ja selkeät rajat, joiden ylityksiä asukkaat valvoivat tarkasti. Osmaniaikana Istanbulin tavan­omai­nen asukas syntyi, kävi koulunsa, hankki ammat­tin­sa, meni naimisiin ja kuoli naa­pu­rus­tos­saan.

helmi-raisanen_istanbul-1

Kuva: Helmi Räisänen

Suurelle enem­mis­töl­le Istanbulin asuk­kais­ta julkista tilaa, jossa kan­sa­lai­set voivat kohdata toisensa tasa-arvoi­ses­ti, ei ollut olemassa. Poikkeuksen muo­dos­ti­vat lähinnä kahvilat (joiden sal­li­mi­ses­ta käytiin kiivaita kes­kus­te­lu­ja vuo­si­sa­to­jen ajan) sekä muutamat poik­keuk­sel­li­set kaup­pa­ka­dut ja basaarit. Atatürkin johdolla toimivat uudis­ta­jat halusivat nostaa kan­sa­lai­suu­den tär­keim­mäk­si ihmisiä yhdis­tä­väk­si tekijäksi ja heikentää naa­pu­rus­to­jen perin­tei­siä loja­li­teet­te­ja; suuria teitä raken­net­tiin yhdis­tä­mään asui­na­luei­ta toisiinsa, ja kau­pun­kiin rai­vat­tiin tilaa laajoille aukioille.

Vaikka vanhat jaottelut ovat muut­ta­neet muotoaan, ne eivät ole kokonaan kadonneet. Olen tehnyt etno­gra­fis­ta kent­tä­tut­ki­mus­ta Istanbulissa vuodesta 2004 lähtien ja kohdannut vuosien aikana his­to­ri­aan poh­jau­tu­via luon­neh­din­to­ja eroista kau­pun­ki­ti­las­sa päi­vit­täin. Viimeisimmässä tut­ki­muk­ses­sa­ni keskityin eri­tyi­ses­ti rajojen ja moraa­li­kä­si­tys­ten jous­ta­vuu­teen Beyoğlun kau­pun­gin­osas­sa, jonka moder­nik­si ja vapaa­mie­li­sek­si mielletty kulttuuri- ja viih­de­kes­kus­ta sijaitsee vain kiven­hei­ton päässä köyhistä ja vaa­ral­li­si­na pide­tyis­tä Tarlabaşın naa­pu­rus­tois­ta, joihin muut kuin niiden asukkaat poik­kea­vat harvoin.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Gay_pride_Istanbul_2013_-_Taksim_Square.jpg

Kuva: Istanbulian91 (CC BY-SA 3.0) (GNU FDL) Gay pride Taksim-aukiolla Istanbulissa 2013.

Ystäväni Tarlabaşıssa pyrkivät yhdis­tä­mään elä­mäs­sään naa­pu­rus­ton­sa tarjoaman lähei­syy­den ja turvan keskustan bule­var­dien ja aukioiden sym­bo­loi­maan vapauteen. Monilla oli jatkuvia kah­nauk­sia poliisien kanssa, jotka yrittivät häätää heitä Taksim-aukiolta tai Istiklal-kadulta viet­tä­mäs­tä vapaa-aikaansa. Mahdollisuus osal­lis­tua kau­pun­kie­lä­mään Istanbulin jul­ki­ses­sa tilassa, ainakin suh­teel­li­sen tasa-arvoisina kan­sa­lai­si­na, oli heille valtavan tärkeä asia. Monille vapautta ilmensi kaikkein voi­mak­kaim­min mah­dol­li­suus osal­lis­tua aukioilla jär­jes­tet­tä­viin mie­le­no­soi­tuk­siin, joista suurimmat olivat Taksim-aukiolla vapun­päi­vi­nä.

Ystäväni Ridvan kertoi minulle usein, kuinka pelkkä aukiolla olo yhdistää hänet aiempiin suku­pol­viin, ja kuinka ennen vappua tapah­tu­nut väli­koh­taus, jossa poliisi oli pidät­tä­nyt hänet pai­nos­taak­seen häntä jäämään pois mie­le­no­soi­tuk­ses­ta, oli ollut vakava loukkaus hänen ihmi­sar­vol­leen ja saanut hänet palaamaan Taksim-aukiolle yhä suu­rem­mal­la innolla.

Mistä siis johtuu, että jul­ki­sil­la aukioilla on niin suuri merkitys asuk­kail­le? Lähestyn kysymystä osana kau­pun­ki­ti­lan his­to­rial­lis­ta muutosta, joka hei­jas­te­lee eri aikoina koros­tu­nei­ta arvoja.

Istanbulin historialliset kerrostumat

Aukio julkisena tilana liittyy Istanbulissa lähei­ses­ti käsi­tyk­siin moder­nis­ta elä­män­muo­dos­ta. Toisin kuin bysant­ti­lai­ses­sa Konstantinopolissa, jossa aukiot olivat sosi­aa­li­sen elämän keskuksia, osma­nia­jal­la niiden käyttö rajoittui lähinnä soti­las­lei­rei­hin tai urhei­lu­ta­pah­tu­miin. Tämä kaikki muuttui radi­kaa­lis­ti tasa­val­lan ensim­mäi­si­nä vuo­si­kym­me­ni­nä. Henri Prost, rans­ka­lai­nen ark­ki­teh­ti ja kau­pun­ki­suun­nit­te­li­ja, joka oli tunnettu eri­tyi­ses­ti suun­nit­te­le­mas­taan Casablancan uudesta kes­kus­tas­ta, sai 1936 kutsun Atatürkilta uudistaa Istanbul modernin ajan vaa­ti­mus­ten mukai­sek­si. Hänen suun­ni­tel­mas­saan kaupungin tär­keim­mät monu­men­tit suo­jel­tiin, mutta muuta kult­tuu­ri­pe­rin­töä jäi varsinkin suurten tie­hank­kei­den alle. Hänen ansiotaan ovat myös monet Istanbulin aukioista, jotka raken­net­tiin tuhoa­mal­la raken­nuk­set – Prostin sanoin “para­sii­tit” – mos­kei­joi­den ympäriltä. Näin pai­kal­li­sem­pi ja yksi­tyi­sem­pi kau­pun­ki­ti­la, mos­kei­joi­hin ja niitä ympä­röi­viin toreihin perustuva kau­pun­ki­ra­ken­ne, muuttui moder­nik­si, kan­sa­lai­suut­ta ja julkista tilaa koros­ta­vak­si ympä­ris­tök­si.

Monet vas­tak­kai­na­set­te­lut ja rin­nas­tuk­set nyky-Istanbulissa juontavat juurensa näihin aikoihin. Esimerkiksi erittäin voi­mak­kaas­ti seku­laa­ria Turkkia sym­bo­loi­va Taksim-aukio oli vuoteen 1939 saakka Osmanivaltakunnasta muis­tut­ta­vien soti­las­pa­rak­kien reu­nus­ta­ma. Aukion merkitys äärim­mäi­sen kiis­ta­na­lai­se­na tilana vuo­si­kym­me­nes­tä toiseen selittyy his­to­rial­li­sil­la ker­ros­tu­mil­la, joissa kon­kreet­ti­set muutokset kie­tou­tu­vat syvempiin käsi­tyk­siin kult­tuu­ris­ta, moraa­lis­ta ja tule­vai­suu­des­ta. Osa kansasta näki soti­las­pa­rak­kien pur­ka­mi­sen ja niiden tilalle perus­tet­ta­van Gezi-puiston hyök­käyk­se­nä kaupungin men­nei­syyt­tä sekä sen isla­mi­lais­ta iden­ti­teet­tiä kohtaan. Yritykset rakentaa moskeija puiston paikalle epä­on­nis­tui­vat kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta puiston sym­bo­li­nen merkitys paisui räjäh­dys­pis­tee­seen vuonna 2013.

taksim_square

Taksim-aukio Istanbulissa. Kuva: Bertil Videt, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

Uhka liberaalille julkiselle tilalle

Presidentti Erdoğan on koros­ta­nut his­to­rial­lis­ta jatkumoa Osmanivaltakunnan ja nyky-Turkin välillä. Tämä on noussut esiin myös kon­kreet­ti­ses­sa muu­tok­ses­sa kau­pun­ki­ti­las­sa. Eräs hänen jul­ki­lausu­tuis­ta haa­veis­taan oli palauttaa osmanien soti­las­pa­rak­kien loisto Taksimille – raken­ta­mal­la niitä muis­tut­ta­va ulkokuori uudelle ostos­kes­kuk­sel­le ja luk­susa­sun­noil­le. Uskon, että juuri tämä sym­bo­li­nen uhka, osmanien uudelleen val­loit­ta­ma seku­laa­rin Turkin kes­ki­pis­te oli eräs tär­keim­piä syitä, jotka käyn­nis­ti­vät suur­mie­le­no­soi­tuk­set Gezi-puistossa ja Taksim-aukiolla kesällä 2013. Itse puisto, vaikkakin harvoja vihreitä alueita Istanbulin kes­kus­tas­sa, oli sekä ennen pro­tes­te­ja että niiden jälkeen joutomaan oloinen tyhjä kaistale, jossa aikaansa viettivät lähinnä harvat yksi­näi­set istus­ke­li­jat.

Tilanteen kär­jis­ty­mi­seen vaa­dit­tiin, että sekulaari julkinen tila ja sen libe­raa­lit arvot haas­tet­tiin raken­nus­hank­keen muodossa. Vain muu­ta­mas­sa päivässä valtavat joukot kokoon­tui­vat osoit­ta­maan mieltään puistoon, jossa he tuskin muuten viet­täi­si­vät aikaansa. Onkin mie­len­kiin­tois­ta, että myös tämän­vuo­tis­ta val­lan­kaap­paus­ta vas­tus­ta­neis­sa mie­le­no­soi­tuk­sis­sa Taksim-aukio oli sym­bo­li­ses­ti tärkeä paikka ja täyttyi usein ääriään myöten. Sama julkinen tila voi siis edustaa sekä libe­raa­lin Turkin että voi­mak­kaan natio­na­lis­min kipu­pis­tet­tä.

taksim

Kuva: Noora Kauppila

Näissä esi­mer­keis­sä odot­ta­mat­to­mat tapah­tu­mat tuovat arvoil­taan erilaiset ihmiset yhteen jul­ki­ses­sa tilassa: yliopisto-opis­ke­li­jat toimivat yhdessä Tarlabaşın naa­pu­rus­to­jen kurdien kanssa Gezi-pro­tes­teis­sa Erdoğania vastaan, mutta myös äärim­mäi­sen kan­sal­lis­mie­li­set seku­la­ris­tit lähtivät kaduille isla­mis­tien kanssa vas­tus­ta­maan val­lan­kaap­paus­ta [2]. Näitä koh­taa­mi­sia tapahtuu vain harvoin aukioiden ulko­puo­lel­la.

Symbolisesti tär­kei­siin aukioihin liittyy his­to­rial­li­sia yhteyksiä, jotka jär­jes­ty­vät uudelleen, kun niille kokoon­nu­taan luomaan uutta tule­vai­suut­ta. Taksim-aukio yhdessä Gezi-puiston kanssa on toiminut viimeisen sadan vuoden aikana niin Turkin tasa­val­lan symbolina, muis­to­merk­ki­nä osmanien val­ta­kun­nan loistolle, vasem­mis­to­lai­sen lii­keh­din­nän kes­kuk­se­na ja aivan lähi­men­nei­syy­des­sä sekä arvo­li­be­raa­lia Turkkia että Erdoğania puo­lus­ta­vien mie­le­no­soit­ta­jien tais­te­lu­tan­te­ree­na. Mielenosoitukset aukiolla on myös usein kielletty ja sen her­ruu­des­ta on käyty monia kamp­pai­lu­ja. 

Julkisen tilan arvaa­mat­to­muut­ta ja val­lan­ku­mouk­sel­lis­ta poten­ti­aa­lia on myös pyritty rajoit­ta­maan mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sin keinoin. On kuvaavaa, että Istanbuliin on toteu­tet­tu kokonaan uuden­lai­nen tila kokoon­tu­mi­sil­le ja mie­le­no­soi­tuk­sil­le. Se ilmentää mainiosti maan tämän­het­kis­tä suuntaa.

Yenikapı-aukio – turvallinen paikka osoittaa mieltä

https://www.google.fi/maps

Yenikapi-aukio yläil­mois­ta

Yenikapı-aukio sijaitsee Istanbulin ete­lä­puo­lel­la, Marmaranmeren rannalla. Puolitoista kilo­met­riä pitkänä ja puoli kilo­met­riä leveänä, se on suurempi kuin Istanbulin muut aukiot yhteensä – sille mahtuu yli miljoona ihmistä. Se täyttyi ääriään myöten kir­joi­tuk­se­ni alussa mai­ni­tus­sa val­lan­kaap­paus­yri­tyk­sen jäl­kei­ses­sä kokoon­tu­mi­ses­sa “demo­kra­tian ja mart­tyy­rien puolesta” eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet mukaan.

Uudenlaisen aukion on tarkoitus poistaa jär­jes­tys­häi­riöt mie­le­no­soi­tuk­sis­ta. Ennen vuoden 2014 vapun­päi­vää Erdoğan vetosi mie­le­no­soit­ta­jiin puhees­saan: “Antakaa Taksim-aukion olla. Älkää aiheut­ta­ko siellä jän­nit­tei­tä valtion kanssa. Älkää häiritkö kansamme ja alueen yrit­tä­jien rauhaa.” Kenellekään tuli tuskin yllä­tyk­se­nä, että Yenikapı-aukio oli toukokuun ensim­mäi­se­nä päivänä tyhjä. Alue on meren ympäröimä paitsi sen poh­jois­puo­lel­ta, sisään- ja ulos­käyn­te­jä on helppo kont­rol­loi­da ja mer­ki­tyk­sel­tään tyhjänä, kir­jai­mel­li­ses­ti meren päälle raken­net­tu­na tilana, se ei kytkeydy mie­lek­kääl­lä tavalla muihin kuin sen raken­nut­ta­jien käsi­tyk­siin jul­ki­ses­ta tilasta, poliit­ti­ses­ta vai­kut­ta­mi­ses­ta tai tule­vai­suu­den kan­sa­lai­suu­des­ta.

Muutokset julkisen tilan muodoissa ja mer­ki­tyk­sis­sä, sekä laajoina his­to­rial­li­si­na kehi­tys­kul­kui­na että arkisina koke­muk­si­na yhteen­kuu­lu­vuu­des­ta, ihmi­sar­vos­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta toimia yhteis­kun­nal­li­ses­ti, auttavat ymmär­tä­mään Istanbulin vii­me­ai­kai­sia tapah­tu­mia tark­ka­nä­köi­sem­min ja ver­taa­maan niitä maa­il­man­laa­jui­siin kehi­tys­kul­kui­hin.

helmi-raisanen_istanbul-3

—-

[1] Kirjoitukseni keskittyy kau­pun­ki­ti­lan muu­tok­siin. Hyvä yhteen­ve­to pre­si­dent­ti Erdoğanin noususta ja Turkin lähi­his­to­rian kään­teis­tä löytyy esi­mer­kik­si

Christopher de Bellaiguen artik­ke­lis­ta Welcome to demokrasi: how Erdoğan got more popular than ever.

[2] Tämä on tietysti yksin­ker­tais­tus. Gezi-puiston pro­tes­teis­sa oli mukana ryhmiä ääri­va­sem­mis­tos­ta radi­kaa­lei­hin “anti­ka­pi­ta­lis­ti­mus­li­mei­hin”. Samoin ääri­na­tio­na­lis­ti­set ja isla­mis­ti­set intressit on myös aiemmin onnis­tut­tu yhdis­tä­mään poliit­ti­ses­sa toi­min­nas­sa. Esimerkkini tarkoitus on korostaa julkisen tilan mah­dol­li­suuk­sia tuoda näen­näi­sen vas­tak­kai­sia voimia yhteen ja nostaa esiin his­to­rial­li­sia yhteyksiä uudessa valossa.


Lukuehdotuksia

Gül, Murat. 2006. The Emergence of Modern Istanbul: Transformation and Modernisation of a City. London: Tauris Academic Studies.

Keyder, Çağlar. 2008. A Brief History of Modern Istanbul. In Cambridge History of Turkey: Vol. 4 Turkey in the Modern World. Reşat Kasaba ed. Cambridge: Cambridge University Press.

Kezer, Zeynep. 2009. An Imaginable Community: e Material Culture of Nation-Building in Early Republican Turkey. Environment and Planning D: Society and Space 27:508 – 530.

Low, Setha M. 2000. On the Plaza: The Politics of Public Space and Culture. Austin: University of Texas Press.

Tuominen, Pekka. 2016. Moral Qualities of Space, Historical Consciousness and Symbolic Boundaries in the Beyoğlu District of Istanbul, Ph.D thesis (monograph), Unigrafia Press, Helsinki.

Artikkelikuva: Mstyslav Chernov (CC BY-SA 3.0) Taksim night protests. Events of June 5, 2013.

Kirjoittaja

VTT Pekka Tuominen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi ja kaupunkitutkija, jonka tutkimus keskittyy muutoksiin urbaaneissa ympäristöissä. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupunkitilan moraalisia ulottuvuuksia Istanbulissa sekä yleisemmin urbaanin elämäntavan suhdetta historiaan ja moderniteettiin.

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.