Teksti: Pekka Tuominen, VTT. Podcast-lukija: Bruno Gronow.
Turkin heinäkuisen vallankaappausyrityksen räjähdettyä käyntiin täytenä yllätyksenä koko maailmalle, odotukset kääntyivät nopeasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin ensimmäiseen reaktioon. Hieman keskiyön jälkeen, vain kaksi tuntia kapinallisten hävittäjien lentoonlähdöstä, Erdoğan esiintyi CNN Türk -kanavalla toimittajan pitelemän iPhonen ruudulta ja kertoi ohjeensa kannattajilleen. Viestin tärkein sanoma oli yksinkertainen: “Ei ole korkeampaa valtaa kuin kansan valta. Menkää näyttämään tahtonne aukioille ja lentokentille!”
Suuret joukot lähtivät välittömästi uhmaamaan kapinallisia, mediakuvasto täyttyi lippumeristä maan eri aukioilla, ja tiedotusvälineet löysivät nopeasti analyyseissään yhtenäisen linjan, jonka mukaan odotettavissa on joko vallankaappauksen epäonnistuminen tai valtava verilöyly. Vallankaappausyritys kukistuikin pian, mutta vallanpitäjät rohkaisivat kansaa palaamaan aukioille iltaisin vastustamaan Turkkia uhkaavia voimia ja järjestivät elokuun 7. päivänä – 24 päivää jatkuneiden “demokratiavartioiden” jälkeen – miljoonien ihmisten kokoontumisen Istanbulissa, erityisesti massatilaisuuksia varten rakennetulla Yenikapı-aukiolla.
Kuva: Helmi Räisänen
Keskityn kirjoituksessani julkisen tilan ja etenkin aukioiden merkitykseen Istanbulissa. Monet käsittelemistäni teemoista ovat olleet voimakkaasti läsnä viime aikoina ympäri maailmaa, Kairon Tahrir-aukiosta Kiovan Itsenäisyydenaukioon. Tavoitteenani on hahmotella, kuinka käsitykset ja kokemukset julkisesta tilasta seuraavat sekä globaaleja että paikallisia kehityskulkuja, ja kuinka Turkin myrskyinen historia [1] valaisee niiden yhtäläisyyksiä ja eroja.
Sekä suuria historiallisia mullistuksia että arkisia kohtaamisia kuvaavat esimerkkini kertovat, kuinka muutokset kaupunkitilassa tapahtuvat aina suhteessa monimutkaisiin historiallisiin kehityskulkuihin julkisen ja yksityisen, valtion ja kansalaisyhteiskunnan sekä menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä. Kamppailut arvokkaan elämän puolesta kulminoituvat Istanbulissa useimmiten historioiltaan kiistanalaisille aukioille.
Modernin kaupunkitilan jäljillä
Tasavaltaisen Turkin virallinen historiankirjoitus korostaa harppausta Osmanivaltakunnasta tasavaltaan vuonna 1923 suurena ja peruuttamattomana mullistuksena, joka käänsi monet yhteiskunnalliset periaatteet päälaelleen. Kriittisempi tarkastelu paljastaa kuitenkin yllättäviä historiallisia jatkumoita, vähittäisiä muutoksia ja liioiteltuja väitteitä, jotka heräsivät tarpeesta korostaa muutoksen totaalisuutta uuden valtion epävarmoina alkuvuosina. Kamppailu julkisen tilan muodoista oli tärkeä osa uudistuksia ja kytkeytyi kiinteästi käsityksiin toivotusta modernisaatiosta ja uudelle ajalle ominaisesta, kansalaisuuteen perustuvasta ihmisluonteesta.
Turkin tasavallan uusi pääkaupunki, Ankara, rakennettiin pienen anatolialaisen kaupungin ympärille heijastamaan uudistajien käsityksiä modernista hallinnollisesta keskuksesta saksalaisten ja itävaltalaisten arkkitehtien mallien pohjalta. Näitä symboloivat erityisesti sen uutta keskustaa dominoivat bulevardit, aukiot ja nationalistiset monumentit. Istanbul, jossa historialliset kerrostumat Bysantista lähtien ovat läsnä kaikkialla, oli uudistajille vaikeampi pala nieltäväksi, ja kaupunki joutuikin paitsioon tasavallan perustamisen jälkeen. Kaupunkia alettiin muokata määrätietoisesti vasta 1930-luvun lopulla.
Muutokset liittyivät läheisesti tavoitteisiin luoda uudenlaisia moderneja kansalaisia. Perinteinen kaupunkirakenne koostui muutaman korttelin kokoisista naapurustoista (mahalle), joilla oli arkisen elämän piirissä voimakas itsehallinto ja selkeät rajat, joiden ylityksiä asukkaat valvoivat tarkasti. Osmaniaikana Istanbulin tavanomainen asukas syntyi, kävi koulunsa, hankki ammattinsa, meni naimisiin ja kuoli naapurustossaan.
Kuva: Helmi Räisänen
Suurelle enemmistölle Istanbulin asukkaista julkista tilaa, jossa kansalaiset voivat kohdata toisensa tasa-arvoisesti, ei ollut olemassa. Poikkeuksen muodostivat lähinnä kahvilat (joiden sallimisesta käytiin kiivaita keskusteluja vuosisatojen ajan) sekä muutamat poikkeukselliset kauppakadut ja basaarit. Atatürkin johdolla toimivat uudistajat halusivat nostaa kansalaisuuden tärkeimmäksi ihmisiä yhdistäväksi tekijäksi ja heikentää naapurustojen perinteisiä lojaliteetteja; suuria teitä rakennettiin yhdistämään asuinalueita toisiinsa, ja kaupunkiin raivattiin tilaa laajoille aukioille.
Vaikka vanhat jaottelut ovat muuttaneet muotoaan, ne eivät ole kokonaan kadonneet. Olen tehnyt etnografista kenttätutkimusta Istanbulissa vuodesta 2004 lähtien ja kohdannut vuosien aikana historiaan pohjautuvia luonnehdintoja eroista kaupunkitilassa päivittäin. Viimeisimmässä tutkimuksessani keskityin erityisesti rajojen ja moraalikäsitysten joustavuuteen Beyoğlun kaupunginosassa, jonka moderniksi ja vapaamieliseksi mielletty kulttuuri- ja viihdekeskusta sijaitsee vain kivenheiton päässä köyhistä ja vaarallisina pidetyistä Tarlabaşın naapurustoista, joihin muut kuin niiden asukkaat poikkeavat harvoin.
Kuva: Istanbulian91 (CC BY-SA 3.0) (GNU FDL) Gay pride Taksim-aukiolla Istanbulissa 2013.
Ystäväni Tarlabaşıssa pyrkivät yhdistämään elämässään naapurustonsa tarjoaman läheisyyden ja turvan keskustan bulevardien ja aukioiden symboloimaan vapauteen. Monilla oli jatkuvia kahnauksia poliisien kanssa, jotka yrittivät häätää heitä Taksim-aukiolta tai Istiklal-kadulta viettämästä vapaa-aikaansa. Mahdollisuus osallistua kaupunkielämään Istanbulin julkisessa tilassa, ainakin suhteellisen tasa-arvoisina kansalaisina, oli heille valtavan tärkeä asia. Monille vapautta ilmensi kaikkein voimakkaimmin mahdollisuus osallistua aukioilla järjestettäviin mielenosoituksiin, joista suurimmat olivat Taksim-aukiolla vapunpäivinä.
Ystäväni Ridvan kertoi minulle usein, kuinka pelkkä aukiolla olo yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ja kuinka ennen vappua tapahtunut välikohtaus, jossa poliisi oli pidättänyt hänet painostaakseen häntä jäämään pois mielenosoituksesta, oli ollut vakava loukkaus hänen ihmisarvolleen ja saanut hänet palaamaan Taksim-aukiolle yhä suuremmalla innolla.
Mistä siis johtuu, että julkisilla aukioilla on niin suuri merkitys asukkaille? Lähestyn kysymystä osana kaupunkitilan historiallista muutosta, joka heijastelee eri aikoina korostuneita arvoja.
Istanbulin historialliset kerrostumat
Aukio julkisena tilana liittyy Istanbulissa läheisesti käsityksiin modernista elämänmuodosta. Toisin kuin bysanttilaisessa Konstantinopolissa, jossa aukiot olivat sosiaalisen elämän keskuksia, osmaniajalla niiden käyttö rajoittui lähinnä sotilasleireihin tai urheilutapahtumiin. Tämä kaikki muuttui radikaalisti tasavallan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Henri Prost, ranskalainen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija, joka oli tunnettu erityisesti suunnittelemastaan Casablancan uudesta keskustasta, sai 1936 kutsun Atatürkilta uudistaa Istanbul modernin ajan vaatimusten mukaiseksi. Hänen suunnitelmassaan kaupungin tärkeimmät monumentit suojeltiin, mutta muuta kulttuuriperintöä jäi varsinkin suurten tiehankkeiden alle. Hänen ansiotaan ovat myös monet Istanbulin aukioista, jotka rakennettiin tuhoamalla rakennukset – Prostin sanoin “parasiitit” – moskeijoiden ympäriltä. Näin paikallisempi ja yksityisempi kaupunkitila, moskeijoihin ja niitä ympäröiviin toreihin perustuva kaupunkirakenne, muuttui moderniksi, kansalaisuutta ja julkista tilaa korostavaksi ympäristöksi.
Monet vastakkainasettelut ja rinnastukset nyky-Istanbulissa juontavat juurensa näihin aikoihin. Esimerkiksi erittäin voimakkaasti sekulaaria Turkkia symboloiva Taksim-aukio oli vuoteen 1939 saakka Osmanivaltakunnasta muistuttavien sotilasparakkien reunustama. Aukion merkitys äärimmäisen kiistanalaisena tilana vuosikymmenestä toiseen selittyy historiallisilla kerrostumilla, joissa konkreettiset muutokset kietoutuvat syvempiin käsityksiin kulttuurista, moraalista ja tulevaisuudesta. Osa kansasta näki sotilasparakkien purkamisen ja niiden tilalle perustettavan Gezi-puiston hyökkäyksenä kaupungin menneisyyttä sekä sen islamilaista identiteettiä kohtaan. Yritykset rakentaa moskeija puiston paikalle epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta puiston symbolinen merkitys paisui räjähdyspisteeseen vuonna 2013.
Taksim-aukio Istanbulissa. Kuva: Bertil Videt, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0
Uhka liberaalille julkiselle tilalle
Presidentti Erdoğan on korostanut historiallista jatkumoa Osmanivaltakunnan ja nyky-Turkin välillä. Tämä on noussut esiin myös konkreettisessa muutoksessa kaupunkitilassa. Eräs hänen julkilausutuista haaveistaan oli palauttaa osmanien sotilasparakkien loisto Taksimille – rakentamalla niitä muistuttava ulkokuori uudelle ostoskeskukselle ja luksusasunnoille. Uskon, että juuri tämä symbolinen uhka, osmanien uudelleen valloittama sekulaarin Turkin keskipiste oli eräs tärkeimpiä syitä, jotka käynnistivät suurmielenosoitukset Gezi-puistossa ja Taksim-aukiolla kesällä 2013. Itse puisto, vaikkakin harvoja vihreitä alueita Istanbulin keskustassa, oli sekä ennen protesteja että niiden jälkeen joutomaan oloinen tyhjä kaistale, jossa aikaansa viettivät lähinnä harvat yksinäiset istuskelijat.
Tilanteen kärjistymiseen vaadittiin, että sekulaari julkinen tila ja sen liberaalit arvot haastettiin rakennushankkeen muodossa. Vain muutamassa päivässä valtavat joukot kokoontuivat osoittamaan mieltään puistoon, jossa he tuskin muuten viettäisivät aikaansa. Onkin mielenkiintoista, että myös tämänvuotista vallankaappausta vastustaneissa mielenosoituksissa Taksim-aukio oli symbolisesti tärkeä paikka ja täyttyi usein ääriään myöten. Sama julkinen tila voi siis edustaa sekä liberaalin Turkin että voimakkaan nationalismin kipupistettä.
Kuva: Noora Kauppila
Näissä esimerkeissä odottamattomat tapahtumat tuovat arvoiltaan erilaiset ihmiset yhteen julkisessa tilassa: yliopisto-opiskelijat toimivat yhdessä Tarlabaşın naapurustojen kurdien kanssa Gezi-protesteissa Erdoğania vastaan, mutta myös äärimmäisen kansallismieliset sekularistit lähtivät kaduille islamistien kanssa vastustamaan vallankaappausta [2]. Näitä kohtaamisia tapahtuu vain harvoin aukioiden ulkopuolella.
Symbolisesti tärkeisiin aukioihin liittyy historiallisia yhteyksiä, jotka järjestyvät uudelleen, kun niille kokoonnutaan luomaan uutta tulevaisuutta. Taksim-aukio yhdessä Gezi-puiston kanssa on toiminut viimeisen sadan vuoden aikana niin Turkin tasavallan symbolina, muistomerkkinä osmanien valtakunnan loistolle, vasemmistolaisen liikehdinnän keskuksena ja aivan lähimenneisyydessä sekä arvoliberaalia Turkkia että Erdoğania puolustavien mielenosoittajien taistelutantereena. Mielenosoitukset aukiolla on myös usein kielletty ja sen herruudesta on käyty monia kamppailuja.
Julkisen tilan arvaamattomuutta ja vallankumouksellista potentiaalia on myös pyritty rajoittamaan mielikuvituksellisin keinoin. On kuvaavaa, että Istanbuliin on toteutettu kokonaan uudenlainen tila kokoontumisille ja mielenosoituksille. Se ilmentää mainiosti maan tämänhetkistä suuntaa.
Yenikapı-aukio – turvallinen paikka osoittaa mieltä
Yenikapi-aukio yläilmoista
Yenikapı-aukio sijaitsee Istanbulin eteläpuolella, Marmaranmeren rannalla. Puolitoista kilometriä pitkänä ja puoli kilometriä leveänä, se on suurempi kuin Istanbulin muut aukiot yhteensä – sille mahtuu yli miljoona ihmistä. Se täyttyi ääriään myöten kirjoitukseni alussa mainitussa vallankaappausyrityksen jälkeisessä kokoontumisessa “demokratian ja marttyyrien puolesta” eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet mukaan.
Uudenlaisen aukion on tarkoitus poistaa järjestyshäiriöt mielenosoituksista. Ennen vuoden 2014 vapunpäivää Erdoğan vetosi mielenosoittajiin puheessaan: “Antakaa Taksim-aukion olla. Älkää aiheuttako siellä jännitteitä valtion kanssa. Älkää häiritkö kansamme ja alueen yrittäjien rauhaa.” Kenellekään tuli tuskin yllätyksenä, että Yenikapı-aukio oli toukokuun ensimmäisenä päivänä tyhjä. Alue on meren ympäröimä paitsi sen pohjoispuolelta, sisään- ja uloskäyntejä on helppo kontrolloida ja merkitykseltään tyhjänä, kirjaimellisesti meren päälle rakennettuna tilana, se ei kytkeydy mielekkäällä tavalla muihin kuin sen rakennuttajien käsityksiin julkisesta tilasta, poliittisesta vaikuttamisesta tai tulevaisuuden kansalaisuudesta.
Muutokset julkisen tilan muodoissa ja merkityksissä, sekä laajoina historiallisina kehityskulkuina että arkisina kokemuksina yhteenkuuluvuudesta, ihmisarvosta ja mahdollisuuksista toimia yhteiskunnallisesti, auttavat ymmärtämään Istanbulin viimeaikaisia tapahtumia tarkkanäköisemmin ja vertaamaan niitä maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin.
—-
[1] Kirjoitukseni keskittyy kaupunkitilan muutoksiin. Hyvä yhteenveto presidentti Erdoğanin noususta ja Turkin lähihistorian käänteistä löytyy esimerkiksi
Christopher de Bellaiguen artikkelista Welcome to demokrasi: how Erdoğan got more popular than ever.
[2] Tämä on tietysti yksinkertaistus. Gezi-puiston protesteissa oli mukana ryhmiä äärivasemmistosta radikaaleihin “antikapitalistimuslimeihin”. Samoin äärinationalistiset ja islamistiset intressit on myös aiemmin onnistuttu yhdistämään poliittisessa toiminnassa. Esimerkkini tarkoitus on korostaa julkisen tilan mahdollisuuksia tuoda näennäisen vastakkaisia voimia yhteen ja nostaa esiin historiallisia yhteyksiä uudessa valossa.
Lukuehdotuksia
Gül, Murat. 2006. The Emergence of Modern Istanbul: Transformation and Modernisation of a City. London: Tauris Academic Studies.
Keyder, Çağlar. 2008. A Brief History of Modern Istanbul. In Cambridge History of Turkey: Vol. 4 Turkey in the Modern World. Reşat Kasaba ed. Cambridge: Cambridge University Press.
Kezer, Zeynep. 2009. An Imaginable Community: e Material Culture of Nation-Building in Early Republican Turkey. Environment and Planning D: Society and Space 27:508–530.
Low, Setha M. 2000. On the Plaza: The Politics of Public Space and Culture. Austin: University of Texas Press.
Tuominen, Pekka. 2016. Moral Qualities of Space, Historical Consciousness and Symbolic Boundaries in the Beyoğlu District of Istanbul, Ph.D thesis (monograph), Unigrafia Press, Helsinki.
Artikkelikuva: Mstyslav Chernov (CC BY-SA 3.0) Taksim night protests. Events of June 5, 2013.
