Vallankumous ja demokratia Istanbulin aukioilla

Teksti: Pekka Tuominen, VTTPodcast-lukija: Bruno Gronow.

Turkin hei­nä­kui­sen val­lan­kaap­paus­yri­tyk­sen räjäh­det­tyä käyntiin täytenä yllä­tyk­se­nä koko maa­il­mal­le, odotukset kään­tyi­vät nopeasti pre­si­dent­ti Recep Tayyip Erdoğanin ensim­mäi­seen reaktioon. Hieman keskiyön jälkeen, vain kaksi tuntia kapi­nal­lis­ten hävit­tä­jien len­toon­läh­dös­tä, Erdoğan esiintyi CNN Türk ‑kanavalla toi­mit­ta­jan pitelemän iPhonen ruudulta ja kertoi ohjeensa kan­nat­ta­jil­leen. Viestin tärkein sanoma oli yksin­ker­tai­nen: “Ei ole kor­keam­paa valtaa kuin kansan valta. Menkää näyt­tä­mään tahtonne aukioille ja len­to­ken­til­le!”

Suuret joukot lähtivät välit­tö­mäs­ti uhmaamaan kapi­nal­li­sia, media­ku­vas­to täyttyi lip­pu­me­ris­tä maan eri aukioilla, ja tie­do­tus­vä­li­neet löysivät nopeasti ana­lyy­seis­sään yhte­näi­sen linjan, jonka mukaan odo­tet­ta­vis­sa on joko val­lan­kaap­pauk­sen epä­on­nis­tu­mi­nen tai valtava verilöyly. Vallankaappausyritys kukis­tui­kin pian, mutta val­lan­pi­tä­jät roh­kai­si­vat kansaa palaamaan aukioille iltaisin vas­tus­ta­maan Turkkia uhkaavia voimia ja jär­jes­ti­vät elokuun 7. päivänä – 24 päivää jat­ku­nei­den “demo­kra­tia­var­tioi­den” jälkeen – mil­joo­nien ihmisten kokoon­tu­mi­sen Istanbulissa, eri­tyi­ses­ti mas­sa­ti­lai­suuk­sia varten raken­ne­tul­la Yenikapı-aukiolla.

abhelmi_raisanen_erdogan

Kuva: Helmi Räisänen

Keskityn kir­joi­tuk­ses­sa­ni julkisen tilan ja etenkin aukioiden mer­ki­tyk­seen Istanbulissa. Monet käsit­te­le­mis­tä­ni teemoista ovat olleet voi­mak­kaas­ti läsnä viime aikoina ympäri maailmaa, Kairon Tahrir-aukiosta Kiovan Itsenäisyydenaukioon. Tavoitteenani on hah­mo­tel­la, kuinka käsi­tyk­set ja koke­muk­set jul­ki­ses­ta tilasta seuraavat sekä glo­baa­le­ja että pai­kal­li­sia kehi­tys­kul­ku­ja, ja kuinka Turkin myrs­kyi­nen historia [1] valaisee niiden yhtä­läi­syyk­siä ja eroja.

Sekä suuria his­to­rial­li­sia mul­lis­tuk­sia että arkisia koh­taa­mi­sia kuvaavat esi­merk­ki­ni kertovat, kuinka muutokset kau­pun­ki­ti­las­sa tapah­tu­vat aina suhteessa moni­mut­kai­siin his­to­rial­li­siin kehi­tys­kul­kui­hin julkisen ja yksi­tyi­sen, valtion ja kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan sekä men­nei­syy­den ja tule­vai­suu­den leik­kaus­pis­tees­sä. Kamppailut arvokkaan elämän puolesta kul­mi­noi­tu­vat Istanbulissa useim­mi­ten his­to­rioil­taan kiis­ta­na­lai­sil­le aukioille.

Modernin kaupunkitilan jäljillä

Tasavaltaisen Turkin viral­li­nen his­to­rian­kir­joi­tus korostaa harp­paus­ta Osmanivaltakunnasta tasa­val­taan vuonna 1923 suurena ja peruut­ta­mat­to­ma­na mul­lis­tuk­se­na, joka käänsi monet yhteis­kun­nal­li­set peri­aat­teet pää­lael­leen. Kriittisempi tar­kas­te­lu paljastaa kuitenkin yllät­tä­viä his­to­rial­li­sia jat­ku­moi­ta, vähit­täi­siä muutoksia ja lii­oi­tel­tu­ja väitteitä, jotka heräsivät tarpeesta korostaa muutoksen totaa­li­suut­ta uuden valtion epä­var­moi­na alku­vuo­si­na. Kamppailu julkisen tilan muodoista oli tärkeä osa uudis­tuk­sia ja kytkeytyi kiin­teäs­ti käsi­tyk­siin toi­vo­tus­ta moder­ni­saa­tios­ta ja uudelle ajalle omi­nai­ses­ta, kan­sa­lai­suu­teen perus­tu­vas­ta ihmis­luon­tees­ta.

Turkin tasa­val­lan uusi pää­kau­pun­ki, Ankara, raken­net­tiin pienen ana­to­lia­lai­sen kaupungin ympärille hei­jas­ta­maan uudis­ta­jien käsi­tyk­siä moder­nis­ta hal­lin­nol­li­ses­ta kes­kuk­ses­ta sak­sa­lais­ten ja itä­val­ta­lais­ten ark­ki­teh­tien mallien pohjalta. Näitä sym­bo­loi­vat eri­tyi­ses­ti sen uutta keskustaa domi­noi­vat bule­var­dit, aukiot ja natio­na­lis­ti­set monu­men­tit. Istanbul, jossa his­to­rial­li­set ker­ros­tu­mat Bysantista lähtien ovat läsnä kaik­kial­la, oli uudis­ta­jil­le vaikeampi pala niel­tä­väk­si, ja kaupunki joutuikin paitsioon tasa­val­lan perus­ta­mi­sen jälkeen. Kaupunkia alettiin muokata mää­rä­tie­toi­ses­ti vasta 1930-luvun lopulla.

Muutokset liit­tyi­vät lähei­ses­ti tavoit­tei­siin luoda uuden­lai­sia moderneja kan­sa­lai­sia. Perinteinen kau­pun­ki­ra­ken­ne koostui muutaman korttelin kokoi­sis­ta naa­pu­rus­tois­ta (mahalle), joilla oli arkisen elämän piirissä voimakas itse­hal­lin­to ja selkeät rajat, joiden ylityksiä asukkaat valvoivat tarkasti. Osmaniaikana Istanbulin tavan­omai­nen asukas syntyi, kävi koulunsa, hankki ammat­tin­sa, meni naimisiin ja kuoli naa­pu­rus­tos­saan.

helmi-raisanen_istanbul-1

Kuva: Helmi Räisänen

Suurelle enem­mis­töl­le Istanbulin asuk­kais­ta julkista tilaa, jossa kan­sa­lai­set voivat kohdata toisensa tasa-arvoi­ses­ti, ei ollut olemassa. Poikkeuksen muo­dos­ti­vat lähinnä kahvilat (joiden sal­li­mi­ses­ta käytiin kiivaita kes­kus­te­lu­ja vuo­si­sa­to­jen ajan) sekä muutamat poik­keuk­sel­li­set kaup­pa­ka­dut ja basaarit. Atatürkin johdolla toimivat uudis­ta­jat halusivat nostaa kan­sa­lai­suu­den tär­keim­mäk­si ihmisiä yhdis­tä­väk­si tekijäksi ja heikentää naa­pu­rus­to­jen perin­tei­siä loja­li­teet­te­ja; suuria teitä raken­net­tiin yhdis­tä­mään asui­na­luei­ta toisiinsa, ja kau­pun­kiin rai­vat­tiin tilaa laajoille aukioille.

Vaikka vanhat jaottelut ovat muut­ta­neet muotoaan, ne eivät ole kokonaan kadonneet. Olen tehnyt etno­gra­fis­ta kent­tä­tut­ki­mus­ta Istanbulissa vuodesta 2004 lähtien ja kohdannut vuosien aikana his­to­ri­aan poh­jau­tu­via luon­neh­din­to­ja eroista kau­pun­ki­ti­las­sa päi­vit­täin. Viimeisimmässä tut­ki­muk­ses­sa­ni keskityin eri­tyi­ses­ti rajojen ja moraa­li­kä­si­tys­ten jous­ta­vuu­teen Beyoğlun kau­pun­gin­osas­sa, jonka moder­nik­si ja vapaa­mie­li­sek­si mielletty kulttuuri- ja viih­de­kes­kus­ta sijaitsee vain kiven­hei­ton päässä köyhistä ja vaa­ral­li­si­na pide­tyis­tä Tarlabaşın naa­pu­rus­tois­ta, joihin muut kuin niiden asukkaat poik­kea­vat harvoin.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Gay_pride_Istanbul_2013_-_Taksim_Square.jpg

Kuva: Istanbulian91 (CC BY-SA 3.0) (GNU FDL) Gay pride Taksim-aukiolla Istanbulissa 2013.

Ystäväni Tarlabaşıssa pyrkivät yhdis­tä­mään elä­mäs­sään naa­pu­rus­ton­sa tarjoaman lähei­syy­den ja turvan keskustan bule­var­dien ja aukioiden sym­bo­loi­maan vapauteen. Monilla oli jatkuvia kah­nauk­sia poliisien kanssa, jotka yrittivät häätää heitä Taksim-aukiolta tai Istiklal-kadulta viet­tä­mäs­tä vapaa-aikaansa. Mahdollisuus osal­lis­tua kau­pun­kie­lä­mään Istanbulin jul­ki­ses­sa tilassa, ainakin suh­teel­li­sen tasa-arvoisina kan­sa­lai­si­na, oli heille valtavan tärkeä asia. Monille vapautta ilmensi kaikkein voi­mak­kaim­min mah­dol­li­suus osal­lis­tua aukioilla jär­jes­tet­tä­viin mie­le­no­soi­tuk­siin, joista suurimmat olivat Taksim-aukiolla vapun­päi­vi­nä.

Ystäväni Ridvan kertoi minulle usein, kuinka pelkkä aukiolla olo yhdistää hänet aiempiin suku­pol­viin, ja kuinka ennen vappua tapah­tu­nut väli­koh­taus, jossa poliisi oli pidät­tä­nyt hänet pai­nos­taak­seen häntä jäämään pois mie­le­no­soi­tuk­ses­ta, oli ollut vakava loukkaus hänen ihmi­sar­vol­leen ja saanut hänet palaamaan Taksim-aukiolle yhä suu­rem­mal­la innolla.

Mistä siis johtuu, että jul­ki­sil­la aukioilla on niin suuri merkitys asuk­kail­le? Lähestyn kysymystä osana kau­pun­ki­ti­lan his­to­rial­lis­ta muutosta, joka hei­jas­te­lee eri aikoina koros­tu­nei­ta arvoja.

Istanbulin historialliset kerrostumat

Aukio julkisena tilana liittyy Istanbulissa lähei­ses­ti käsi­tyk­siin moder­nis­ta elä­män­muo­dos­ta. Toisin kuin bysant­ti­lai­ses­sa Konstantinopolissa, jossa aukiot olivat sosi­aa­li­sen elämän keskuksia, osma­nia­jal­la niiden käyttö rajoittui lähinnä soti­las­lei­rei­hin tai urhei­lu­ta­pah­tu­miin. Tämä kaikki muuttui radi­kaa­lis­ti tasa­val­lan ensim­mäi­si­nä vuo­si­kym­me­ni­nä. Henri Prost, rans­ka­lai­nen ark­ki­teh­ti ja kau­pun­ki­suun­nit­te­li­ja, joka oli tunnettu eri­tyi­ses­ti suun­nit­te­le­mas­taan Casablancan uudesta kes­kus­tas­ta, sai 1936 kutsun Atatürkilta uudistaa Istanbul modernin ajan vaa­ti­mus­ten mukai­sek­si. Hänen suun­ni­tel­mas­saan kaupungin tär­keim­mät monu­men­tit suo­jel­tiin, mutta muuta kult­tuu­ri­pe­rin­töä jäi varsinkin suurten tie­hank­kei­den alle. Hänen ansiotaan ovat myös monet Istanbulin aukioista, jotka raken­net­tiin tuhoa­mal­la raken­nuk­set – Prostin sanoin “para­sii­tit” – mos­kei­joi­den ympäriltä. Näin pai­kal­li­sem­pi ja yksi­tyi­sem­pi kau­pun­ki­ti­la, mos­kei­joi­hin ja niitä ympä­röi­viin toreihin perustuva kau­pun­ki­ra­ken­ne, muuttui moder­nik­si, kan­sa­lai­suut­ta ja julkista tilaa koros­ta­vak­si ympä­ris­tök­si.

Monet vas­tak­kai­na­set­te­lut ja rin­nas­tuk­set nyky-Istanbulissa juontavat juurensa näihin aikoihin. Esimerkiksi erittäin voi­mak­kaas­ti seku­laa­ria Turkkia sym­bo­loi­va Taksim-aukio oli vuoteen 1939 saakka Osmanivaltakunnasta muis­tut­ta­vien soti­las­pa­rak­kien reu­nus­ta­ma. Aukion merkitys äärim­mäi­sen kiis­ta­na­lai­se­na tilana vuo­si­kym­me­nes­tä toiseen selittyy his­to­rial­li­sil­la ker­ros­tu­mil­la, joissa kon­kreet­ti­set muutokset kie­tou­tu­vat syvempiin käsi­tyk­siin kult­tuu­ris­ta, moraa­lis­ta ja tule­vai­suu­des­ta. Osa kansasta näki soti­las­pa­rak­kien pur­ka­mi­sen ja niiden tilalle perus­tet­ta­van Gezi-puiston hyök­käyk­se­nä kaupungin men­nei­syyt­tä sekä sen isla­mi­lais­ta iden­ti­teet­tiä kohtaan. Yritykset rakentaa moskeija puiston paikalle epä­on­nis­tui­vat kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta puiston sym­bo­li­nen merkitys paisui räjäh­dys­pis­tee­seen vuonna 2013.

taksim_square

Taksim-aukio Istanbulissa. Kuva: Bertil Videt, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

Uhka liberaalille julkiselle tilalle

Presidentti Erdoğan on koros­ta­nut his­to­rial­lis­ta jatkumoa Osmanivaltakunnan ja nyky-Turkin välillä. Tämä on noussut esiin myös kon­kreet­ti­ses­sa muu­tok­ses­sa kau­pun­ki­ti­las­sa. Eräs hänen jul­ki­lausu­tuis­ta haa­veis­taan oli palauttaa osmanien soti­las­pa­rak­kien loisto Taksimille – raken­ta­mal­la niitä muis­tut­ta­va ulkokuori uudelle ostos­kes­kuk­sel­le ja luk­susa­sun­noil­le. Uskon, että juuri tämä sym­bo­li­nen uhka, osmanien uudelleen val­loit­ta­ma seku­laa­rin Turkin kes­ki­pis­te oli eräs tär­keim­piä syitä, jotka käyn­nis­ti­vät suur­mie­le­no­soi­tuk­set Gezi-puistossa ja Taksim-aukiolla kesällä 2013. Itse puisto, vaikkakin harvoja vihreitä alueita Istanbulin kes­kus­tas­sa, oli sekä ennen pro­tes­te­ja että niiden jälkeen joutomaan oloinen tyhjä kaistale, jossa aikaansa viettivät lähinnä harvat yksi­näi­set istus­ke­li­jat.

Tilanteen kär­jis­ty­mi­seen vaa­dit­tiin, että sekulaari julkinen tila ja sen libe­raa­lit arvot haas­tet­tiin raken­nus­hank­keen muodossa. Vain muu­ta­mas­sa päivässä valtavat joukot kokoon­tui­vat osoit­ta­maan mieltään puistoon, jossa he tuskin muuten viet­täi­si­vät aikaansa. Onkin mie­len­kiin­tois­ta, että myös tämän­vuo­tis­ta val­lan­kaap­paus­ta vas­tus­ta­neis­sa mie­le­no­soi­tuk­sis­sa Taksim-aukio oli sym­bo­li­ses­ti tärkeä paikka ja täyttyi usein ääriään myöten. Sama julkinen tila voi siis edustaa sekä libe­raa­lin Turkin että voi­mak­kaan natio­na­lis­min kipu­pis­tet­tä.

taksim

Kuva: Noora Kauppila

Näissä esi­mer­keis­sä odot­ta­mat­to­mat tapah­tu­mat tuovat arvoil­taan erilaiset ihmiset yhteen jul­ki­ses­sa tilassa: yliopisto-opis­ke­li­jat toimivat yhdessä Tarlabaşın naa­pu­rus­to­jen kurdien kanssa Gezi-pro­tes­teis­sa Erdoğania vastaan, mutta myös äärim­mäi­sen kan­sal­lis­mie­li­set seku­la­ris­tit lähtivät kaduille isla­mis­tien kanssa vas­tus­ta­maan val­lan­kaap­paus­ta [2]. Näitä koh­taa­mi­sia tapahtuu vain harvoin aukioiden ulko­puo­lel­la.

Symbolisesti tär­kei­siin aukioihin liittyy his­to­rial­li­sia yhteyksiä, jotka jär­jes­ty­vät uudelleen, kun niille kokoon­nu­taan luomaan uutta tule­vai­suut­ta. Taksim-aukio yhdessä Gezi-puiston kanssa on toiminut viimeisen sadan vuoden aikana niin Turkin tasa­val­lan symbolina, muis­to­merk­ki­nä osmanien val­ta­kun­nan loistolle, vasem­mis­to­lai­sen lii­keh­din­nän kes­kuk­se­na ja aivan lähi­men­nei­syy­des­sä sekä arvo­li­be­raa­lia Turkkia että Erdoğania puo­lus­ta­vien mie­le­no­soit­ta­jien tais­te­lu­tan­te­ree­na. Mielenosoitukset aukiolla on myös usein kielletty ja sen her­ruu­des­ta on käyty monia kamp­pai­lu­ja. 

Julkisen tilan arvaa­mat­to­muut­ta ja val­lan­ku­mouk­sel­lis­ta poten­ti­aa­lia on myös pyritty rajoit­ta­maan mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sin keinoin. On kuvaavaa, että Istanbuliin on toteu­tet­tu kokonaan uuden­lai­nen tila kokoon­tu­mi­sil­le ja mie­le­no­soi­tuk­sil­le. Se ilmentää mainiosti maan tämän­het­kis­tä suuntaa.

Yenikapı-aukio – turvallinen paikka osoittaa mieltä

https://www.google.fi/maps

Yenikapi-aukio yläil­mois­ta

Yenikapı-aukio sijaitsee Istanbulin ete­lä­puo­lel­la, Marmaranmeren rannalla. Puolitoista kilo­met­riä pitkänä ja puoli kilo­met­riä leveänä, se on suurempi kuin Istanbulin muut aukiot yhteensä – sille mahtuu yli miljoona ihmistä. Se täyttyi ääriään myöten kir­joi­tuk­se­ni alussa mai­ni­tus­sa val­lan­kaap­paus­yri­tyk­sen jäl­kei­ses­sä kokoon­tu­mi­ses­sa “demo­kra­tian ja mart­tyy­rien puolesta” eivätkä kaikki halukkaat mahtuneet mukaan.

Uudenlaisen aukion on tarkoitus poistaa jär­jes­tys­häi­riöt mie­le­no­soi­tuk­sis­ta. Ennen vuoden 2014 vapun­päi­vää Erdoğan vetosi mie­le­no­soit­ta­jiin puhees­saan: “Antakaa Taksim-aukion olla. Älkää aiheut­ta­ko siellä jän­nit­tei­tä valtion kanssa. Älkää häiritkö kansamme ja alueen yrit­tä­jien rauhaa.” Kenellekään tuli tuskin yllä­tyk­se­nä, että Yenikapı-aukio oli toukokuun ensim­mäi­se­nä päivänä tyhjä. Alue on meren ympäröimä paitsi sen poh­jois­puo­lel­ta, sisään- ja ulos­käyn­te­jä on helppo kont­rol­loi­da ja mer­ki­tyk­sel­tään tyhjänä, kir­jai­mel­li­ses­ti meren päälle raken­net­tu­na tilana, se ei kytkeydy mie­lek­kääl­lä tavalla muihin kuin sen raken­nut­ta­jien käsi­tyk­siin jul­ki­ses­ta tilasta, poliit­ti­ses­ta vai­kut­ta­mi­ses­ta tai tule­vai­suu­den kan­sa­lai­suu­des­ta.

Muutokset julkisen tilan muodoissa ja mer­ki­tyk­sis­sä, sekä laajoina his­to­rial­li­si­na kehi­tys­kul­kui­na että arkisina koke­muk­si­na yhteen­kuu­lu­vuu­des­ta, ihmi­sar­vos­ta ja mah­dol­li­suuk­sis­ta toimia yhteis­kun­nal­li­ses­ti, auttavat ymmär­tä­mään Istanbulin vii­me­ai­kai­sia tapah­tu­mia tark­ka­nä­köi­sem­min ja ver­taa­maan niitä maa­il­man­laa­jui­siin kehi­tys­kul­kui­hin.

helmi-raisanen_istanbul-3

—-

[1] Kirjoitukseni keskittyy kau­pun­ki­ti­lan muu­tok­siin. Hyvä yhteen­ve­to pre­si­dent­ti Erdoğanin noususta ja Turkin lähi­his­to­rian kään­teis­tä löytyy esi­mer­kik­si

Christopher de Bellaiguen artik­ke­lis­ta Welcome to demokrasi: how Erdoğan got more popular than ever.

[2] Tämä on tietysti yksin­ker­tais­tus. Gezi-puiston pro­tes­teis­sa oli mukana ryhmiä ääri­va­sem­mis­tos­ta radi­kaa­lei­hin “anti­ka­pi­ta­lis­ti­mus­li­mei­hin”. Samoin ääri­na­tio­na­lis­ti­set ja isla­mis­ti­set intressit on myös aiemmin onnis­tut­tu yhdis­tä­mään poliit­ti­ses­sa toi­min­nas­sa. Esimerkkini tarkoitus on korostaa julkisen tilan mah­dol­li­suuk­sia tuoda näen­näi­sen vas­tak­kai­sia voimia yhteen ja nostaa esiin his­to­rial­li­sia yhteyksiä uudessa valossa.


Lukuehdotuksia

Gül, Murat. 2006. The Emergence of Modern Istanbul: Transformation and Modernisation of a City. London: Tauris Academic Studies.

Keyder, Çağlar. 2008. A Brief History of Modern Istanbul. In Cambridge History of Turkey: Vol. 4 Turkey in the Modern World. Reşat Kasaba ed. Cambridge: Cambridge University Press.

Kezer, Zeynep. 2009. An Imaginable Community: e Material Culture of Nation-Building in Early Republican Turkey. Environment and Planning D: Society and Space 27:508 – 530.

Low, Setha M. 2000. On the Plaza: The Politics of Public Space and Culture. Austin: University of Texas Press.

Tuominen, Pekka. 2016. Moral Qualities of Space, Historical Consciousness and Symbolic Boundaries in the Beyoğlu District of Istanbul, Ph.D thesis (monograph), Unigrafia Press, Helsinki.

Artikkelikuva: Mstyslav Chernov (CC BY-SA 3.0) Taksim night protests. Events of June 5, 2013.

Kirjoittaja

VTT Pekka Tuominen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi ja kaupunkitutkija, jonka tutkimus keskittyy muutoksiin urbaaneissa ympäristöissä. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupunkitilan moraalisia ulottuvuuksia Istanbulissa sekä yleisemmin urbaanin elämäntavan suhdetta historiaan ja moderniteettiin. Hän työskentelee Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa BIBU – Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -hankkeessa.

Lue myös nämä:

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?