Minä, Jumala ja hallinto-oikeus

Jos tur­va­pai­kan­ha­ki­ja kokee läh­tö­maas­saan vainoa uskon­nol­li­sen vakau­muk­sen­sa vuoksi, tämä voi olla peruste tur­va­pai­kan myön­tä­mi­sel­le Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken haku­pro­ses­sin? Tällöin Suomessa arvioi­daan hakijan uskon­nol­li­sen vakau­muk­sen aitoutta.

Hallinto-oikeus arvioi tuoreessa pää­tök­ses­sään, millä perustein voidaan olettaa tur­va­pai­kan­ha­ki­jan olevan kristitty. Se toteaa, että kaste ei ole riittävä selvitys “aidosta kris­ti­nus­koon kään­ty­mi­ses­tä”. Lisäksi “yksi­no­maan henkilön ulkoisen käyt­täy­ty­mi­sen perus­teel­la ei voida arvioida, onko hän vakau­muk­sel­li­nen kristitty”.

Oikeuskäsittelyssä tur­va­pai­kan­ha­ki­jan vakau­muk­sen puolesta todis­ta­neet eivät olleet käyneet hänen kanssaan “syväl­lis­tä kes­kus­te­lua – – hänen tämän­het­ki­ses­tä vakau­muk­ses­taan”. Tämän vuoksi oikeus toteaa, että todis­ta­jien perus­teel­la “ei voida vakuuttua valit­ta­jan kris­ti­nus­koon kään­ty­mi­sen aitoudesta”.

Hallinto-oikeus yrittää arvioida, onko vakaumus aito. Mutta ovatko uskon­nol­li­set vakau­muk­set aina samalla tavalla “aitoja”? Antropologinen todis­tusai­neis­to viittaa siihen, että eivät. Kysymys siitä, mikä on aitoa ja mikä ei, vaihtelee eri uskon­nois­sa ja kulttuureissa.

Yhdysvaltalainen ant­ro­po­lo­gi Webb Keane on tutkinut kal­vi­nis­ti­sia lähe­tys­saar­naa­jia Itä-Indonesian Sumba-saarella. Hänen löy­dök­sen­sä puhuvat sen puolesta, että lähe­tys­saar­naa­jien ja sum­ba­lais­ten ajatukset uskon­nol­li­ses­ta vakau­muk­ses­ta olivat täysin erilaisia.

Siinä missä kal­vi­nis­ti­set lähe­tys­saar­naa­jat koros­ti­vat sisäisen vakau­muk­sen ja itse­tut­kis­ke­lun mer­ki­tys­tä, sum­ba­lai­sil­le uskon­nol­li­suus merkitsi ritu­aa­lei­hin osal­lis­tu­mis­ta ja eri­tyi­ses­ti marapu-henkien kanssa kes­kus­te­luun käytetyn ritu­aa­li­pu­heen taitavaa käyttöä. Lähetyssaarnaajien näkö­kul­mas­ta ritu­aa­lei­hin kes­kit­ty­mi­nen näyt­täy­tyi epäaitona ja tekopyhänä.

Keanen mukaan yhtei­söil­lä ja uskon­noil­la on erilaisia ajatuksia aidosta puheesta ja käy­tök­ses­tä. Toisen uskon­nol­li­suus voi vaikuttaa toiselle teko­py­häl­tä, koska taustalla on erilainen ajatus siitä, mitä on vil­pit­tö­myys. Mikä on “aitoa” kris­ti­nus­koa: armoton itse­tut­kis­ke­lu omasta uskosta vai innokas ritu­aa­lei­hin osallistuminen?

Antropologisen tut­ki­mus­tie­don nojalla uskon­nol­li­nen kääntymys ei ole yksi­se­lit­tei­nen oikeu­del­li­nen kysymys, koska eri uskon­noil­la on siitä niin erilaisia mää­ri­tel­miä. Kääntymystä voi arvioida vain uskon­nol­li­nen yhteisö tai henkilö itse. Tuoreella kään­nyn­näi­sel­lä tuskin on saman­lais­ta suhdetta uskoonsa kuin yhteisön vanhoilla jäsenillä – paitsi jos kään­nyn­näi­sen kult­tuu­ri­taus­tas­sa on yhteneviä käsi­tyk­siä siitä, mikä on aitoa uskonnollisuutta.

Tämän perus­teel­la hallinto-oikeus asettaa hyvin kapeat kriteerit sille, mikä on hyväk­syt­tä­vää uskon­nol­li­suut­ta. Mikä riittää lute­ri­lai­sel­le kirkolle, pitäisi riittää myös hallinto-oikeu­del­le. Ja joh­don­mu­kai­sel­le lute­ri­lai­sel­le uskon pitäisi viime kädessä olla yksilön ja Jumalan välinen asia.

Kirjoittaja

Heikki Wilenius on antropologi, kouluttaja ja ohjelmoija, ja kuuluu Antroblogin toimituskuntaan. Hän tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa jaavalaisesta paikallispolitiikasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Alkuperäiskansojen edustajat viittaavat kulttuurisella omimisella kolonialismin perintöön ja siitä juontuviin valtasuhteisiin. Kuten professori Olufynmilayo Arewa mainitsee, vajavainen keskustelu kulttuurisesta omimisesta jättää huomioimatta sen, että kulttuurin lainaaminen, yhteensulautuminen ja jakaminen eivät ole sama asia kuin omiminen. Lainaamisesta tulee omimista, kun se vahvistaa historiallisesti hyväksikäyttävää suhdetta, tai riistää ryhmältä mahdollisuudet hyötyä kulttuurisesta materiaalistaan ja hallita sitä itse.

Uskontokunnille yhteisestä uskonnonopetuksesta on viime päivinä käyty keskustelua. Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kouluopetuksen tieteellistä pohjaa vasten sen asema on ongelmallinen. Onhan uskontojen ytimessä empiirisen tieteen ja varsinkin sekulaarin koululaitoksen näkökulmasta kiusallisen epätieteellinen oletus. Ajatus kaikille yhteisestä uskonnonopetuksesta ylläpitää sekin uskonnon korostunutta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidemmälle ja kysyä, tarvitseeko uskonnolle omistettua oppiainetta ylipäätään olla.

Suvivirrestä on muodostunut viime vuosikymmeninä yhdenlaisen suomalaisen ”kulttuurisodan” symboli. Ainakin 1970-luvulta lähtien julkisuudessa on esitetty käsityksiä, joiden mukaan suvivirren kaltaisten kristillisten hengellisten laulujen esittäminen osana juhlaa, johon kaikkien oppilaiden, heidän perheenjäsentensä ja opettajien oletetaan osallistuvan, loukkaa uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien oikeuksia. Vastakkaisen kannan mukaan suvivirsi on osa suomalaista kulttuuria ja perinnettä, jota kaikkien kansalaisten tulisi vaalia.