Minä, Jumala ja hallinto-oikeus

Jos tur­va­pai­kan­ha­ki­ja kokee läh­tö­maas­saan vainoa uskon­nol­li­sen vakau­muk­sen­sa vuoksi, tämä voi olla peruste tur­va­pai­kan myön­tä­mi­sel­le Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken haku­pro­ses­sin? Tällöin Suomessa arvioi­daan hakijan uskon­nol­li­sen vakau­muk­sen aitoutta.

Hallinto-oikeus arvioi tuoreessa pää­tök­ses­sään, millä perustein voidaan olettaa tur­va­pai­kan­ha­ki­jan olevan kristitty. Se toteaa, että kaste ei ole riittävä selvitys “aidosta kris­ti­nus­koon kään­ty­mi­ses­tä”. Lisäksi “yksi­no­maan henkilön ulkoisen käyt­täy­ty­mi­sen perus­teel­la ei voida arvioida, onko hän vakau­muk­sel­li­nen kristitty”.

Oikeuskäsittelyssä tur­va­pai­kan­ha­ki­jan vakau­muk­sen puolesta todis­ta­neet eivät olleet käyneet hänen kanssaan “syväl­lis­tä kes­kus­te­lua – – hänen tämän­het­ki­ses­tä vakau­muk­ses­taan”. Tämän vuoksi oikeus toteaa, että todis­ta­jien perus­teel­la “ei voida vakuuttua valit­ta­jan kris­ti­nus­koon kään­ty­mi­sen aitoudesta”.

Hallinto-oikeus yrittää arvioida, onko vakaumus aito. Mutta ovatko uskon­nol­li­set vakau­muk­set aina samalla tavalla “aitoja”? Antropologinen todis­tusai­neis­to viittaa siihen, että eivät. Kysymys siitä, mikä on aitoa ja mikä ei, vaihtelee eri uskon­nois­sa ja kulttuureissa.

Yhdysvaltalainen ant­ro­po­lo­gi Webb Keane on tutkinut kal­vi­nis­ti­sia lähe­tys­saar­naa­jia Itä-Indonesian Sumba-saarella. Hänen löy­dök­sen­sä puhuvat sen puolesta, että lähe­tys­saar­naa­jien ja sum­ba­lais­ten ajatukset uskon­nol­li­ses­ta vakau­muk­ses­ta olivat täysin erilaisia.

Siinä missä kal­vi­nis­ti­set lähe­tys­saar­naa­jat koros­ti­vat sisäisen vakau­muk­sen ja itse­tut­kis­ke­lun mer­ki­tys­tä, sum­ba­lai­sil­le uskon­nol­li­suus merkitsi ritu­aa­lei­hin osal­lis­tu­mis­ta ja eri­tyi­ses­ti marapu-henkien kanssa kes­kus­te­luun käytetyn ritu­aa­li­pu­heen taitavaa käyttöä. Lähetyssaarnaajien näkö­kul­mas­ta ritu­aa­lei­hin kes­kit­ty­mi­nen näyt­täy­tyi epäaitona ja tekopyhänä.

Keanen mukaan yhtei­söil­lä ja uskon­noil­la on erilaisia ajatuksia aidosta puheesta ja käy­tök­ses­tä. Toisen uskon­nol­li­suus voi vaikuttaa toiselle teko­py­häl­tä, koska taustalla on erilainen ajatus siitä, mitä on vil­pit­tö­myys. Mikä on “aitoa” kris­ti­nus­koa: armoton itse­tut­kis­ke­lu omasta uskosta vai innokas ritu­aa­lei­hin osallistuminen?

Antropologisen tut­ki­mus­tie­don nojalla uskon­nol­li­nen kääntymys ei ole yksi­se­lit­tei­nen oikeu­del­li­nen kysymys, koska eri uskon­noil­la on siitä niin erilaisia mää­ri­tel­miä. Kääntymystä voi arvioida vain uskon­nol­li­nen yhteisö tai henkilö itse. Tuoreella kään­nyn­näi­sel­lä tuskin on saman­lais­ta suhdetta uskoonsa kuin yhteisön vanhoilla jäsenillä – paitsi jos kään­nyn­näi­sen kult­tuu­ri­taus­tas­sa on yhteneviä käsi­tyk­siä siitä, mikä on aitoa uskonnollisuutta.

Tämän perus­teel­la hallinto-oikeus asettaa hyvin kapeat kriteerit sille, mikä on hyväk­syt­tä­vää uskon­nol­li­suut­ta. Mikä riittää lute­ri­lai­sel­le kirkolle, pitäisi riittää myös hallinto-oikeu­del­le. Ja joh­don­mu­kai­sel­le lute­ri­lai­sel­le uskon pitäisi viime kädessä olla yksilön ja Jumalan välinen asia.

Kirjoittaja

Heikki Wilenius on antropologi, kouluttaja ja ohjelmoija, ja kuuluu Antroblogin toimituskuntaan. Hän tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa jaavalaisesta paikallispolitiikasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Yksin matkaavia nuoria ja lapsia on aina liikkunut pakolais- ja väestövirtojen mukana, mutta nyt heitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yksin maahan tullut nuori tarvitsee paitsi turvallisen fyysisen myös sosiaalisesti hyväksyvän ympäristön, jonka avulla kotoutuminen uuteen maahan voi alkaa. Hän tarvitsee luotettavia aikuisia ja ennen kaikkea ystäviä uudesta kotimaastaan. Suomen Akatemian rahoittamassa TRUST-kärkihankkeessa korostetaan kuulumisen tunteen merkitystä, jonka rakentumista yksin tulleiden lasten ja nuorten arjessa tulisi tukea ja vahvistaa. Nuorten kanssa työskentelevät ihmiset puhuvat ”järkyttävästä käänteestä”, johon on johtanut pyrkimys mahdollisimman suuren ihmismäärän nopeaan ja tehokkaaseen käsittelyyn.

Tämä teksti on aatekriittinen, emansipatorinen kannanotto ufo- ja laajemmin yliluonnollisten uskomusten puolesta. Se kuvaa ufouskomuksia uskontohistoriallisesti ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Yliluonnolliset kokemukset ovat luonnollinen osa ihmismieltä, ja sosiaalinen tulkintaympäristö merkittävä tekijä siinä, kääntykö selittämättömän kohtaaminen rakentavaksi vai ahdistavaksi.

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!