Elävää elämää kuvaamassa

Dokumentit ovat väylä uusiin näkö­kul­miin tutuista ja vähemmän tutuista asioista. Viime vuosina on yleis­ty­nyt etno­gra­fi­nen, havain­nol­lis­ta­va kuvaus, jolla halutaan tuoda esiin kuvat­ta­vien ihmisten maa­il­man­ku­vaa. Suositut ohjelmat, kuten Arman Alizadin Täällä poh­jan­täh­den alla, antavat kat­so­jal­le mah­dol­li­suu­den kurkistaa kans­sae­lä­jien maailmaan.

Voiko ant­ro­po­lo­gian opin­nois­ta olla hyötyä doku­ment­tien teossa? Mitä eroa on ant­ro­po­lo­gi­sen kent­tä­työn ja doku­men­tin teolla? Näihin kysy­myk­siin lähdimme hakemaan vas­tauk­sia pal­ki­tul­ta doku­men­ta­ris­ti Mirja Metsolalta.

Metsolan töitä on ollut näh­tä­vil­lä tele­vi­sios­sa ja lukui­sil­la fes­ti­vaa­leil­la, Suomessa ja maa­il­mal­la. Hänen töissään tulee esiin ihmi­se­lä­män moni­muo­toi­suus, ja doku­ment­tien aiheet ovatkin kie­tou­tu­neet hänen elämänkaareensa.

Protestista liikkeelle

Metsola tiesi jo nuorena, että haluaa toi­mit­ta­jak­si. Hän on tehnyt pitkän uran jour­na­lis­min ja doku­ment­tien parissa. Opiskellessaan kan­san­ru­nou­den tut­ki­mus­ta Matti Kuusen ja ant­ro­po­lo­gi­aa Arne Runebergin ja Marja-Liisa Swantzin oppilaana hän ymmärsi näiden tie­tee­na­lo­jen tarjoavan aiheita ja näkö­kul­mia, joista on hyötyä myös suurelle yleisölle. 

Tapa, jolla ant­ro­po­lo­git katsovat maailmaa on sellainen, joka kat­so­jien­kin olisi syytä tuntea paremmin. Antropologeja voisi olla enem­män­kin tie­do­tus­vä­li­neis­sä töissä ja paljon jo onkin. Ja se on hyvä. Antropologinen tietämys antaa myös yleisölle uusia työkaluja maailman hahmottamiseen.”

Metsola työs­ken­te­li 1970-luvulla Yleisradion ulko­maan­pal­ve­lus­sa tekemässä ajan­koh­tais­oh­jel­mia ruot­sin­suo­ma­lai­sil­le. 1970-luvun lopulla alettiin ajatella, ettei ruot­sin­suo­ma­lai­sia tar­vit­si­si­kaan hou­ku­tel­la takaisin Suomeen. Metsola pääsi BBC-Walesiin opis­ke­le­maan doku­ment­tien tekoa ja siirtyi osaksi juuri perus­tet­tua TV 1:n dokumenttitoimitusta. 

Aiheita doku­men­teil­le Metsola sai ehdottaa itse, vaikka teki tilaus­töi­tä ja kult­tuu­rioh­jel­mia­kin. 27-vuotiaana hän teki gradunsa pohjalta ensim­mäi­sen pitkän doku­ment­tin­sa, joka kertoi suo­ma­lai­ses­ta sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi Edward Westermarckista (1977). Dokumenttia kuvattiin sekä Marokossa että Englannissa. Dokumentteja syntyi myös kan­san­pe­rin­teen kerää­jäs­tä Samuli Paulaharjusta (1979) ja tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Sakari Pälsistä (1995). 1990-luvulla Metsola toteutti kolme eri projektia tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Helinä Rautavaarasta.

Antropologian opinnot olivat innos­ta­via. Metsola onkin pitänyt yhteyttä ant­ro­po­lo­gei­hin ja omistanut osan urastaan tut­ki­joi­den kent­tä­työ­ma­te­ri­aa­lien siir­tä­mi­sek­si tele­vi­sioon. Valokuvia Thaimaasta (1986) rakentui ant­ro­po­lo­gi Matti Sarmelan Thaimaasta ottamien valo­ku­vien ja haas­tat­te­lui­den ympärille, Inmarin lapset (1993) taas hyödynsi uskon­to­tie­tei­li­jä Uno Harvan vanhoja valokuvia ja folklo­ris­tii­kan pro­fes­so­ri Anna-Leena Siikalan videoita udmur­tia­lais­ten pyhien lehtojen rituaaleista.

Se oli mun mielestä hyvin kätevää per­hee­näi­dil­le, joka edelleen halusi näitä kaikkia asioita kehittää, seurata ja tuoda tie­det­tä­väk­si. Mä en enää oikein itse päässyt pitkille keikoille, vaan mulla oli se tutkija, joka toi mate­ri­aa­lin­sa siihen. Ja sitten kat­sot­tiin, että mitä niistä saadaan aikaan”, Metsola kertoo.

Kenttätyössä ja doku­men­tin teossa on yhteisiä piirteitä. Molemmissa mennään paikan päälle koh­taa­maan ihmisiä, jotka kertovat elä­mäs­tään. Dokumentaristi yrittää tehdä tutuksi heidän elämäänsä: eri­tyi­ses­ti näkö­kul­maa, josta he katsovat maailmaa. Metsolan doku­ment­tien kohteena ovat taval­li­set ihmiset.

Suurin ero doku­men­ta­ris­tin ja ant­ro­po­lo­gin välillä on aika­tau­luis­sa. Dokumentaristin työssä tahti on nopea eikä pitkälle taus­ta­työl­le ole aikaa. Metsola on mieluusti usein tukeu­tu­nut pai­kal­li­set olo­suh­teet paremmin tunteviin tutkijoihin.

Halusin tehdä doku­ment­tia sillä tavalla, että tutkitaan, pereh­dy­tään ja tehdään taus­ta­työ­tä ja jollain tavalla tunnetaan ne ihmiset, joista juttua tehdään. Ja se, että kun sen läväyttää tuonne maa­il­mal­le muiden kat­sel­ta­vak­si olo­huo­neis­tan­sa, täytyy niiden ihmisten myös tunnistaa itsensä siitä mun tuo­tok­ses­ta­ni. Niiden on hyvä itse myöskin tietää, mihin ovat lähteneet, ja että me ollaan tehty samaa ohjelmaa.”

Elämänkaarta seuraten

Oman elämän käänteet ovat ohjail­leet Metsolan aihe­va­lin­to­ja. Välillä sattuma on puuttunut peliin. Elettiin 1980-luvun puo­li­vä­liä, kun Metsola tutustui Cambridgen yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gi Sheila Kitzingerin syn­ny­tys­kir­joi­hin. Kitzinger oli tuohon aikaan maailman kuuluisin synnytysvalmentaja. 

Ja sit mä kekkasin, et mähän voisin tehdä sarjan ihmisen elämän kierrosta ylipäänsä. Syntymästä mä tein sitten kaksi juttua Lontoossa,” Metsola muistelee. 

Synnytyksen kult­tuu­ri­ku­van (1988) jälkeen Metsola tapasi Pärnun visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian fes­ti­vaa­lil­la visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian gurun Jay Rubyn, joka esitteli hänelle aineis­to­jaan kuol­lei­den kuvauk­ses­ta USA:ssa. Lapsuudenystävän isän kuollessa Metsola sai luvan doku­men­toi­da hau­ta­jai­set. Tämän mate­ri­aa­lin hän yhdisti ant­ro­po­lo­gi Peter Metcalfin Borneolla kuvaamaan kuoleman ritu­aa­liin. Kuoleman juhlat –doku­men­tis­ta (1991) tuli kult­tuu­ri­ver­tai­lu, joka esi­tet­tiin Yleisradion Prisma-sarjassa. 

Seuraavaksi tar­kas­te­luun tuli avio­liit­to ja hää­ri­tu­aa­lit Suomessa, hää­ri­tu­aa­lien jälkeen avioero. Dokumentti Antin kultakone (1999) kertoi vii­si­vuo­tiais­ta lapsista ja heidän tavastaan pro­ses­soi­da maailmaa. Samaan doku­ment­tiin oli tarkoitus tulla ver­tai­lu­ma­te­ri­aa­lia van­hem­mis­ta lapsista, mutta lopulta 10-vuo­tiais­ta videoi­vis­ta lähiö­po­jis­ta syntyi oma doku­ment­ti nimeltä Tappajalepakko. Metsolalle on käynyt useasti niin, että yhden doku­men­tin sijasta filmejä onkin lopulta kaksin kappalein.

Metsola haluaa tehdä doku­ment­te­ja, jotka kestävät aikaa. Suomi juhlii -projekti (2003 – 2005) on kalen­te­ri­pe­rin­net­tä käsit­te­le­vä sarja. Se toteu­tet­tiin yhteis­työs­sä Joensuun yli­opis­ton media­kult­tuu­rin opis­ke­li­joi­den ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta tehdyssä pro­jek­tis­sa kuvataan taval­lis­ten ihmisten eri juh­la­py­hien viettoa Suomessa. Metsolan viimeinen doku­ment­ti Yleisradiossa oli Kylän jatkoaika (2007). Neljän vuo­si­kym­me­nen ajan yli­opis­to­tut­ki­jat ovat tutkineet kahta eri kylää Pohjois-Karjalassa, ja tutkimus on doku­men­toi­tu kymmenen vuoden välein. Metsola seurasi toi­mit­ta­ja ja tv-ohjaaja Jorma Molariuksen jalan­jäl­jis­sä projektiin.

Nyt siitäkin on kymmenen vuotta ja nyt sit tää traditio on ilmei­ses­ti katkennut. Se on mun mielestä hirveän sääli,” Metsola sanoo.

Ohjeita dokumentaristin urasta haaveilevalle

Metsolan mukaan doku­men­ta­ris­tin erottaa toi­mit­ta­jas­ta se, ettei doku­men­ta­ris­ti pyri pää­hen­ki­lök­si. Dokumentaristi on mah­dol­lis­ta­mas­sa äänen ja näky­vyy­den ihmisille ja etnisille ryhmille, joiden on tarpeen tulla kuulluksi; joilla on jotakin sanot­ta­vaa, ja jotka voivat ja haluavat jakaa elämäänsä kat­se­li­joi­den kanssa.

Sitten täytyy antaa niiden olla siinä sillä tavalla, että ne kans jakaa sen. Huolehtia siitä, että se on semmoista huo­leh­ti­mis­ta ihmisistä, ihmisistä välit­tä­mis­tä, niiden kun­nioit­ta­mis­ta. Joskus ne ovat tämmöisiä herkkiä asioita, mutta pain­opis­te on niissä ihmisissä.” 

Metsolan mielestä tosi-tv -tarinat eivät ole hyviä, koska ne ovat käsikirjoitettuja.

Ihmisten täytyy käyt­täy­tyä tietyllä tavalla. Ne eivät toimi tavallaan niiden ihmisten ehdoilla. Ne ihmiset eivät pääse yllät­tä­mään mil­loin­kaan. Silloin kun tehdään oikeaa doku­ment­tia, ihmiset ja elämä yllättää tekijän. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä tulee, kun on ihmisen kanssa teke­mi­sis­sä. Ihmiset ovat niin kauhean mie­len­kiin­toi­sia, ja niillä on erilaisia elämäntapoja.”

Eri elä­män­ta­vat ja niiden ymmär­tä­mi­nen kuuluvat Metsolan sanojen mukaan “ant­ro­po­lo­gin työ­sar­kaan”. Metsola kokee teh­tä­väk­seen esitellä, ettei ole olemassa vain yhtä tapaa olla. Länsimainen elä­män­ta­pa ei ole se ainoa oikea. Metsola korostaa ymmär­tä­mi­sen olevan viisauden alku.

Jo pik­ku­lap­se­na ärsytti, kun sanottiin, että valkoinen mies on kehi­tyk­sen huipulla, ja valkoisen miehen kulttuuri. Ja mua rupesi rai­vos­tut­ta­maan sellainen ajattelu, että ihmiset ovat nykyään muka niin viisaita. Kun lukee vanhaa kan­san­ru­nout­ta, huomaa, kuinka älykästä, hauskaa ja nokkelaa se on. Oikeastaan se lähti vähän niin kuin siitä pro­tes­tis­ta liik­keel­le koko juttu. Piti saada sanottua.”

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  1. Mirja Metsola, 2017. Etnografinen filmi ja visu­aa­li­nen ant­ro­po­lo­gia Suomessa. ”Kuvatut kult­tuu­rit. Johdatus visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan, toim. Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen, SKS 2017

Kirjoittaja

Julia Granroth on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Kandidaatintutkielmassaan hän tarkasteli addiktioita terveydellisen epätasa-arvon ilmentyminä. Julia työskentelee kesällä 2017 tutkimusavustajana Kuluttajatutkimuskeskuksen projektissa, joka tutkii, kuinka arkipäivän kokemukset tietotekniikan algoritmeista vaikuttavat ihmisten ymmärrykseen koneiden maailmasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa kotimainen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vastasyntyneen kanssa ja joutuu opettelemaan elämää lapsen ehdoilla. Elokuva on lajityypiltään komedia - mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa isän rooli on vahvistumassa, on eräs mielikuva miesten vanhemmuudesta edelleen voimissaan: mies ja vauva on toivoton ja hullunkurinen yhdistelmä. Juuri tälle tematiikalle Yösyöttö naureskelee.

Arktinen alue puhuttaa: ilmastonmuutoksen vaikutus ihmiseen ja ekosysteemeihin, luonnonvarojen hyödyntäminen, Koillisväylän meritien lisääntyvä käyttö ja alkuperäiskansojen oikeudet. Toukokuussa 2017 Suomi on aloittanut Arktisen neuvoston ja Arktisen talousneuvoston puheenjohtajana, ja näkemyksiä alueen kehittämisestä riittää. Rovaniemen yliopiston tutkimusinstituutti Arktinen keskus tuottaa tutkimustietoa aiheesta. Monen muun arktisen tutkimusalan ohella sieltä löytyy myös arktisen antropologian tutkimusosasto.

Nigeria on Afrikan väkirikkain maa - joka viides afrikkalainen on nigerialainen. Maa on noussut afrikkalaiseksi talous- ja viihdemahdiksi, ja on maailman toiseksi tuotteliain elokuvamaa Intian jälkeen. Nollywoodiksi kutsuttu paikallinen elokuvateollisuus ja sen ympärillä pyörivä tähtikulttuuri ovat levinneet kulovalkean tavoin Afrikassa sekä afrikkalaisen diasporan myötä ympäri maailmaa. Millaisia tarinoita ja ihanteita Nollywood tuottaa?