Elävää elämää kuvaamassa

Dokumentit ovat väylä uusiin näkö­kul­miin tutuista ja vähemmän tutuista asioista. Viime vuosina on yleis­ty­nyt etno­gra­fi­nen, havain­nol­lis­ta­va kuvaus, jolla halutaan tuoda esiin kuvat­ta­vien ihmisten maa­il­man­ku­vaa. Suositut ohjelmat, kuten Arman Alizadin Täällä poh­jan­täh­den alla, antavat kat­so­jal­le mah­dol­li­suu­den kurkistaa kans­sae­lä­jien maailmaan.

Voiko ant­ro­po­lo­gian opin­nois­ta olla hyötyä doku­ment­tien teossa? Mitä eroa on ant­ro­po­lo­gi­sen kent­tä­työn ja doku­men­tin teolla? Näihin kysy­myk­siin lähdimme hakemaan vas­tauk­sia pal­ki­tul­ta doku­men­ta­ris­ti Mirja Metsolalta.

Metsolan töitä on ollut näh­tä­vil­lä tele­vi­sios­sa ja lukui­sil­la fes­ti­vaa­leil­la, Suomessa ja maa­il­mal­la. Hänen töissään tulee esiin ihmi­se­lä­män moni­muo­toi­suus, ja doku­ment­tien aiheet ovatkin kie­tou­tu­neet hänen elä­män­kaa­reen­sa.

Protestista liikkeelle

Metsola tiesi jo nuorena, että haluaa toi­mit­ta­jak­si. Hän on tehnyt pitkän uran jour­na­lis­min ja doku­ment­tien parissa. Opiskellessaan kan­san­ru­nou­den tut­ki­mus­ta Matti Kuusen ja ant­ro­po­lo­gi­aa Arne Runebergin ja Marja-Liisa Swantzin oppilaana hän ymmärsi näiden tie­tee­na­lo­jen tarjoavan aiheita ja näkö­kul­mia, joista on hyötyä myös suurelle yleisölle.

Tapa, jolla ant­ro­po­lo­git katsovat maailmaa on sellainen, joka kat­so­jien­kin olisi syytä tuntea paremmin. Antropologeja voisi olla enem­män­kin tie­do­tus­vä­li­neis­sä töissä ja paljon jo onkin. Ja se on hyvä. Antropologinen tietämys antaa myös yleisölle uusia työkaluja maailman hah­mot­ta­mi­seen.”

Metsola työs­ken­te­li 1970-luvulla Yleisradion ulko­maan­pal­ve­lus­sa tekemässä ajan­koh­tais­oh­jel­mia ruot­sin­suo­ma­lai­sil­le. 1970-luvun lopulla alettiin ajatella, ettei ruot­sin­suo­ma­lai­sia tar­vit­si­si­kaan hou­ku­tel­la takaisin Suomeen. Metsola pääsi BBC-Walesiin opis­ke­le­maan doku­ment­tien tekoa ja siirtyi osaksi juuri perus­tet­tua TV 1:n doku­ment­ti­toi­mi­tus­ta.

Aiheita doku­men­teil­le Metsola sai ehdottaa itse, vaikka teki tilaus­töi­tä ja kult­tuu­rioh­jel­mia­kin. 27-vuotiaana hän teki gradunsa pohjalta ensim­mäi­sen pitkän doku­ment­tin­sa, joka kertoi suo­ma­lai­ses­ta sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi Edward Westermarckista (1977). Dokumenttia kuvattiin sekä Marokossa että Englannissa. Dokumentteja syntyi myös kan­san­pe­rin­teen kerää­jäs­tä Samuli Paulaharjusta (1979) ja tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Sakari Pälsistä (1995). 1990-luvulla Metsola toteutti kolme eri projektia tut­ki­mus­mat­kai­li­ja Helinä Rautavaarasta.

Antropologian opinnot olivat innos­ta­via. Metsola onkin pitänyt yhteyttä ant­ro­po­lo­gei­hin ja omistanut osan urastaan tut­ki­joi­den kent­tä­työ­ma­te­ri­aa­lien siir­tä­mi­sek­si tele­vi­sioon. Valokuvia Thaimaasta (1986) rakentui ant­ro­po­lo­gi Matti Sarmelan Thaimaasta ottamien valo­ku­vien ja haas­tat­te­lui­den ympärille, Inmarin lapset (1993) taas hyödynsi uskon­to­tie­tei­li­jä Uno Harvan vanhoja valokuvia ja folklo­ris­tii­kan pro­fes­so­ri Anna-Leena Siikalan videoita udmur­tia­lais­ten pyhien lehtojen ritu­aa­leis­ta.

Se oli mun mielestä hyvin kätevää per­hee­näi­dil­le, joka edelleen halusi näitä kaikkia asioita kehittää, seurata ja tuoda tie­det­tä­väk­si. Mä en enää oikein itse päässyt pitkille keikoille, vaan mulla oli se tutkija, joka toi mate­ri­aa­lin­sa siihen. Ja sitten kat­sot­tiin, että mitä niistä saadaan aikaan”, Metsola kertoo.

Kenttätyössä ja doku­men­tin teossa on yhteisiä piirteitä. Molemmissa mennään paikan päälle koh­taa­maan ihmisiä, jotka kertovat elä­mäs­tään. Dokumentaristi yrittää tehdä tutuksi heidän elämäänsä: eri­tyi­ses­ti näkö­kul­maa, josta he katsovat maailmaa. Metsolan doku­ment­tien kohteena ovat taval­li­set ihmiset.

Suurin ero doku­men­ta­ris­tin ja ant­ro­po­lo­gin välillä on aika­tau­luis­sa. Dokumentaristin työssä tahti on nopea eikä pitkälle taus­ta­työl­le ole aikaa. Metsola on mieluusti usein tukeu­tu­nut pai­kal­li­set olo­suh­teet paremmin tunteviin tut­ki­joi­hin.

Halusin tehdä doku­ment­tia sillä tavalla, että tutkitaan, pereh­dy­tään ja tehdään taus­ta­työ­tä ja jollain tavalla tunnetaan ne ihmiset, joista juttua tehdään. Ja se, että kun sen läväyttää tuonne maa­il­mal­le muiden kat­sel­ta­vak­si olo­huo­neis­tan­sa, täytyy niiden ihmisten myös tunnistaa itsensä siitä mun tuo­tok­ses­ta­ni. Niiden on hyvä itse myöskin tietää, mihin ovat lähteneet, ja että me ollaan tehty samaa ohjelmaa.”

Elämänkaarta seuraten

Oman elämän käänteet ovat ohjail­leet Metsolan aihe­va­lin­to­ja. Välillä sattuma on puuttunut peliin. Elettiin 1980-luvun puo­li­vä­liä, kun Metsola tutustui Cambridgen yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gi Sheila Kitzingerin syn­ny­tys­kir­joi­hin. Kitzinger oli tuohon aikaan maailman kuuluisin syn­ny­tys­val­men­ta­ja. 

Ja sit mä kekkasin, et mähän voisin tehdä sarjan ihmisen elämän kierrosta ylipäänsä. Syntymästä mä tein sitten kaksi juttua Lontoossa,” Metsola muistelee. 

Synnytyksen kult­tuu­ri­ku­van (1988) jälkeen Metsola tapasi Pärnun visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian fes­ti­vaa­lil­la visu­aa­li­sen ant­ro­po­lo­gian gurun Jay Rubyn, joka esitteli hänelle aineis­to­jaan kuol­lei­den kuvauk­ses­ta USA:ssa. Lapsuudenystävän isän kuollessa Metsola sai luvan doku­men­toi­da hau­ta­jai­set. Tämän mate­ri­aa­lin hän yhdisti ant­ro­po­lo­gi Peter Metcalfin Borneolla kuvaamaan kuoleman ritu­aa­liin. Kuoleman juhlat –doku­men­tis­ta (1991) tuli kult­tuu­ri­ver­tai­lu, joka esi­tet­tiin Yleisradion Prisma-sarjassa.

Seuraavaksi tar­kas­te­luun tuli avio­liit­to ja hää­ri­tu­aa­lit Suomessa, hää­ri­tu­aa­lien jälkeen avioero. Dokumentti Antin kultakone (1999) kertoi vii­si­vuo­tiais­ta lapsista ja heidän tavastaan pro­ses­soi­da maailmaa. Samaan doku­ment­tiin oli tarkoitus tulla ver­tai­lu­ma­te­ri­aa­lia van­hem­mis­ta lapsista, mutta lopulta 10-vuo­tiais­ta videoi­vis­ta lähiö­po­jis­ta syntyi oma doku­ment­ti nimeltä Tappajalepakko. Metsolalle on käynyt useasti niin, että yhden doku­men­tin sijasta filmejä onkin lopulta kaksin kappalein.

Metsola haluaa tehdä doku­ment­te­ja, jotka kestävät aikaa. Suomi juhlii -projekti (2003 – 2005) on kalen­te­ri­pe­rin­net­tä käsit­te­le­vä sarja. Se toteu­tet­tiin yhteis­työs­sä Joensuun yli­opis­ton media­kult­tuu­rin opis­ke­li­joi­den ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta tehdyssä pro­jek­tis­sa kuvataan taval­lis­ten ihmisten eri juh­la­py­hien viettoa Suomessa. Metsolan viimeinen doku­ment­ti Yleisradiossa oli Kylän jatkoaika (2007). Neljän vuo­si­kym­me­nen ajan yli­opis­to­tut­ki­jat ovat tutkineet kahta eri kylää Pohjois-Karjalassa, ja tutkimus on doku­men­toi­tu kymmenen vuoden välein. Metsola seurasi toi­mit­ta­ja ja tv-ohjaaja Jorma Molariuksen jalan­jäl­jis­sä pro­jek­tiin.

Nyt siitäkin on kymmenen vuotta ja nyt sit tää traditio on ilmei­ses­ti katkennut. Se on mun mielestä hirveän sääli,” Metsola sanoo.

Ohjeita dokumentaristin urasta haaveilevalle

Metsolan mukaan doku­men­ta­ris­tin erottaa toi­mit­ta­jas­ta se, ettei doku­men­ta­ris­ti pyri pää­hen­ki­lök­si. Dokumentaristi on mah­dol­lis­ta­mas­sa äänen ja näky­vyy­den ihmisille ja etnisille ryhmille, joiden on tarpeen tulla kuulluksi; joilla on jotakin sanot­ta­vaa, ja jotka voivat ja haluavat jakaa elämäänsä kat­se­li­joi­den kanssa.

Sitten täytyy antaa niiden olla siinä sillä tavalla, että ne kans jakaa sen. Huolehtia siitä, että se on semmoista huo­leh­ti­mis­ta ihmisistä, ihmisistä välit­tä­mis­tä, niiden kun­nioit­ta­mis­ta. Joskus ne ovat tämmöisiä herkkiä asioita, mutta pain­opis­te on niissä ihmisissä.”

Metsolan mielestä tosi-tv -tarinat eivät ole hyviä, koska ne ovat käsi­kir­joi­tet­tu­ja.

Ihmisten täytyy käyt­täy­tyä tietyllä tavalla. Ne eivät toimi tavallaan niiden ihmisten ehdoilla. Ne ihmiset eivät pääse yllät­tä­mään mil­loin­kaan. Silloin kun tehdään oikeaa doku­ment­tia, ihmiset ja elämä yllättää tekijän. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä tulee, kun on ihmisen kanssa teke­mi­sis­sä. Ihmiset ovat niin kauhean mie­len­kiin­toi­sia, ja niillä on erilaisia elä­män­ta­po­ja.”

Eri elä­män­ta­vat ja niiden ymmär­tä­mi­nen kuuluvat Metsolan sanojen mukaan “ant­ro­po­lo­gin työ­sar­kaan”. Metsola kokee teh­tä­väk­seen esitellä, ettei ole olemassa vain yhtä tapaa olla. Länsimainen elä­män­ta­pa ei ole se ainoa oikea. Metsola korostaa ymmär­tä­mi­sen olevan viisauden alku.

Jo pik­ku­lap­se­na ärsytti, kun sanottiin, että valkoinen mies on kehi­tyk­sen huipulla, ja valkoisen miehen kulttuuri. Ja mua rupesi rai­vos­tut­ta­maan sellainen ajattelu, että ihmiset ovat nykyään muka niin viisaita. Kun lukee vanhaa kan­san­ru­nout­ta, huomaa, kuinka älykästä, hauskaa ja nokkelaa se on. Oikeastaan se lähti vähän niin kuin siitä pro­tes­tis­ta liik­keel­le koko juttu. Piti saada sanottua.”

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  1. Mirja Metsola, 2017. Etnografinen filmi ja visu­aa­li­nen ant­ro­po­lo­gia Suomessa. ”Kuvatut kult­tuu­rit. Johdatus visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan, toim. Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen, SKS 2017

Kirjoittaja

Julia Granroth on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Kandidaatintutkielmassaan hän tarkasteli addiktioita terveydellisen epätasa-arvon ilmentyminä. Julia työskentelee kesällä 2017 tutkimusavustajana Kuluttajatutkimuskeskuksen projektissa, joka tutkii, kuinka arkipäivän kokemukset tietotekniikan algoritmeista vaikuttavat ihmisten ymmärrykseen koneiden maailmasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Peliala on maailmanlaajuinen miljardibisnes, eikä kasvulle näy loppua. Tietokone- ja konsolipelien lisäksi mobiilipelit kasvattavat suosiotaan jatkuvasti. Kansainvälisellä tasolla huippupelaajat pääsevät turnauksissa miljoona-ansioille. Miten antropologinen osaaminen näkyy pelialalla? Miten sinne päädytään? Työelämätoimituksen haastattelussa erityisesti mobiilipelien parissa työskennellyt Ari-Matti Piippo.