Dokumentit ovat väylä uusiin näkökulmiin tutuista ja vähemmän tutuista asioista. Viime vuosina on yleistynyt etnografinen, havainnollistava kuvaus, jolla halutaan tuoda esiin kuvattavien ihmisten maailmankuvaa. Suositut ohjelmat, kuten Arman Alizadin Täällä pohjantähden alla, antavat katsojalle mahdollisuuden kurkistaa kanssaeläjien maailmaan.
Voiko antropologian opinnoista olla hyötyä dokumenttien teossa? Mitä eroa on antropologisen kenttätyön ja dokumentin teolla? Näihin kysymyksiin lähdimme hakemaan vastauksia palkitulta dokumentaristi Mirja Metsolalta.
Metsolan töitä on ollut nähtävillä televisiossa ja lukuisilla festivaaleilla, Suomessa ja maailmalla. Hänen töissään tulee esiin ihmiselämän monimuotoisuus, ja dokumenttien aiheet ovatkin kietoutuneet hänen elämänkaareensa.
Protestista liikkeelle
Metsola tiesi jo nuorena, että haluaa toimittajaksi. Hän on tehnyt pitkän uran journalismin ja dokumenttien parissa. Opiskellessaan kansanrunouden tutkimusta Matti Kuusen ja antropologiaa Arne Runebergin ja Marja-Liisa Swantzin oppilaana hän ymmärsi näiden tieteenalojen tarjoavan aiheita ja näkökulmia, joista on hyötyä myös suurelle yleisölle.
“Tapa, jolla antropologit katsovat maailmaa on sellainen, joka katsojienkin olisi syytä tuntea paremmin. Antropologeja voisi olla enemmänkin tiedotusvälineissä töissä ja paljon jo onkin. Ja se on hyvä. Antropologinen tietämys antaa myös yleisölle uusia työkaluja maailman hahmottamiseen.”
Metsola työskenteli 1970-luvulla Yleisradion ulkomaanpalvelussa tekemässä ajankohtaisohjelmia ruotsinsuomalaisille. 1970-luvun lopulla alettiin ajatella, ettei ruotsinsuomalaisia tarvitsisikaan houkutella takaisin Suomeen. Metsola pääsi BBC-Walesiin opiskelemaan dokumenttien tekoa ja siirtyi osaksi juuri perustettua TV 1:n dokumenttitoimitusta.
Aiheita dokumenteille Metsola sai ehdottaa itse, vaikka teki tilaustöitä ja kulttuuriohjelmiakin. 27-vuotiaana hän teki gradunsa pohjalta ensimmäisen pitkän dokumenttinsa, joka kertoi suomalaisesta sosiaaliantropologi Edward Westermarckista (1977). Dokumenttia kuvattiin sekä Marokossa että Englannissa. Dokumentteja syntyi myös kansanperinteen kerääjästä Samuli Paulaharjusta (1979) ja tutkimusmatkailija Sakari Pälsistä (1995). 1990-luvulla Metsola toteutti kolme eri projektia tutkimusmatkailija Helinä Rautavaarasta.
Antropologian opinnot olivat innostavia. Metsola onkin pitänyt yhteyttä antropologeihin ja omistanut osan urastaan tutkijoiden kenttätyömateriaalien siirtämiseksi televisioon. Valokuvia Thaimaasta (1986) rakentui antropologi Matti Sarmelan Thaimaasta ottamien valokuvien ja haastatteluiden ympärille, Inmarin lapset (1993) taas hyödynsi uskontotieteilijä Uno Harvan vanhoja valokuvia ja folkloristiikan professori Anna-Leena Siikalan videoita udmurtialaisten pyhien lehtojen rituaaleista.
“Se oli mun mielestä hyvin kätevää perheenäidille, joka edelleen halusi näitä kaikkia asioita kehittää, seurata ja tuoda tiedettäväksi. Mä en enää oikein itse päässyt pitkille keikoille, vaan mulla oli se tutkija, joka toi materiaalinsa siihen. Ja sitten katsottiin, että mitä niistä saadaan aikaan”, Metsola kertoo.
Kenttätyössä ja dokumentin teossa on yhteisiä piirteitä. Molemmissa mennään paikan päälle kohtaamaan ihmisiä, jotka kertovat elämästään. Dokumentaristi yrittää tehdä tutuksi heidän elämäänsä: erityisesti näkökulmaa, josta he katsovat maailmaa. Metsolan dokumenttien kohteena ovat tavalliset ihmiset.
Suurin ero dokumentaristin ja antropologin välillä on aikatauluissa. Dokumentaristin työssä tahti on nopea eikä pitkälle taustatyölle ole aikaa. Metsola on mieluusti usein tukeutunut paikalliset olosuhteet paremmin tunteviin tutkijoihin.
“Halusin tehdä dokumenttia sillä tavalla, että tutkitaan, perehdytään ja tehdään taustatyötä ja jollain tavalla tunnetaan ne ihmiset, joista juttua tehdään. Ja se, että kun sen läväyttää tuonne maailmalle muiden katseltavaksi olohuoneistansa, täytyy niiden ihmisten myös tunnistaa itsensä siitä mun tuotoksestani. Niiden on hyvä itse myöskin tietää, mihin ovat lähteneet, ja että me ollaan tehty samaa ohjelmaa.”
Elämänkaarta seuraten
Oman elämän käänteet ovat ohjailleet Metsolan aihevalintoja. Välillä sattuma on puuttunut peliin. Elettiin 1980-luvun puoliväliä, kun Metsola tutustui Cambridgen yliopiston antropologi Sheila Kitzingerin synnytyskirjoihin. Kitzinger oli tuohon aikaan maailman kuuluisin synnytysvalmentaja.
“Ja sit mä kekkasin, et mähän voisin tehdä sarjan ihmisen elämän kierrosta ylipäänsä. Syntymästä mä tein sitten kaksi juttua Lontoossa,” Metsola muistelee.
Synnytyksen kulttuurikuvan (1988) jälkeen Metsola tapasi Pärnun visuaalisen antropologian festivaalilla visuaalisen antropologian gurun Jay Rubyn, joka esitteli hänelle aineistojaan kuolleiden kuvauksesta USA:ssa. Lapsuudenystävän isän kuollessa Metsola sai luvan dokumentoida hautajaiset. Tämän materiaalin hän yhdisti antropologi Peter Metcalfin Borneolla kuvaamaan kuoleman rituaaliin. Kuoleman juhlat –dokumentista (1991) tuli kulttuurivertailu, joka esitettiin Yleisradion Prisma-sarjassa.
Seuraavaksi tarkasteluun tuli avioliitto ja häärituaalit Suomessa, häärituaalien jälkeen avioero. Dokumentti Antin kultakone (1999) kertoi viisivuotiaista lapsista ja heidän tavastaan prosessoida maailmaa. Samaan dokumenttiin oli tarkoitus tulla vertailumateriaalia vanhemmista lapsista, mutta lopulta 10-vuotiaista videoivista lähiöpojista syntyi oma dokumentti nimeltä Tappajalepakko. Metsolalle on käynyt useasti niin, että yhden dokumentin sijasta filmejä onkin lopulta kaksin kappalein.
Metsola haluaa tehdä dokumentteja, jotka kestävät aikaa. Suomi juhlii -projekti (2003–2005) on kalenteriperinnettä käsittelevä sarja. Se toteutettiin yhteistyössä Joensuun yliopiston mediakulttuurin opiskelijoiden ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.
Antropologisesta näkökulmasta tehdyssä projektissa kuvataan tavallisten ihmisten eri juhlapyhien viettoa Suomessa. Metsolan viimeinen dokumentti Yleisradiossa oli Kylän jatkoaika (2007). Neljän vuosikymmenen ajan yliopistotutkijat ovat tutkineet kahta eri kylää Pohjois-Karjalassa, ja tutkimus on dokumentoitu kymmenen vuoden välein. Metsola seurasi toimittaja ja tv-ohjaaja Jorma Molariuksen jalanjäljissä projektiin.
“Nyt siitäkin on kymmenen vuotta ja nyt sit tää traditio on ilmeisesti katkennut. Se on mun mielestä hirveän sääli,” Metsola sanoo.
Ohjeita dokumentaristin urasta haaveilevalle
Metsolan mukaan dokumentaristin erottaa toimittajasta se, ettei dokumentaristi pyri päähenkilöksi. Dokumentaristi on mahdollistamassa äänen ja näkyvyyden ihmisille ja etnisille ryhmille, joiden on tarpeen tulla kuulluksi; joilla on jotakin sanottavaa, ja jotka voivat ja haluavat jakaa elämäänsä katselijoiden kanssa.
“Sitten täytyy antaa niiden olla siinä sillä tavalla, että ne kans jakaa sen. Huolehtia siitä, että se on semmoista huolehtimista ihmisistä, ihmisistä välittämistä, niiden kunnioittamista. Joskus ne ovat tämmöisiä herkkiä asioita, mutta painopiste on niissä ihmisissä.”
Metsolan mielestä tosi-tv -tarinat eivät ole hyviä, koska ne ovat käsikirjoitettuja.
“Ihmisten täytyy käyttäytyä tietyllä tavalla. Ne eivät toimi tavallaan niiden ihmisten ehdoilla. Ne ihmiset eivät pääse yllättämään milloinkaan. Silloin kun tehdään oikeaa dokumenttia, ihmiset ja elämä yllättää tekijän. Koskaan ei voi tietää mitä sieltä tulee, kun on ihmisen kanssa tekemisissä. Ihmiset ovat niin kauhean mielenkiintoisia, ja niillä on erilaisia elämäntapoja.”
Eri elämäntavat ja niiden ymmärtäminen kuuluvat Metsolan sanojen mukaan “antropologin työsarkaan”. Metsola kokee tehtäväkseen esitellä, ettei ole olemassa vain yhtä tapaa olla. Länsimainen elämäntapa ei ole se ainoa oikea. Metsola korostaa ymmärtämisen olevan viisauden alku.
“Jo pikkulapsena ärsytti, kun sanottiin, että valkoinen mies on kehityksen huipulla, ja valkoisen miehen kulttuuri. Ja mua rupesi raivostuttamaan sellainen ajattelu, että ihmiset ovat nykyään muka niin viisaita. Kun lukee vanhaa kansanrunoutta, huomaa, kuinka älykästä, hauskaa ja nokkelaa se on. Oikeastaan se lähti vähän niin kuin siitä protestista liikkeelle koko juttu. Piti saada sanottua.”
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
Lukemista
- Mirja Metsola, 2017. Etnografinen filmi ja visuaalinen antropologia Suomessa. ”Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan”, toim. Jari Kupiainen ja Liisa Häkkinen, SKS 2017
