Miten ulkomaalaishallinto ‘muukalaistaa’ myös siirtolaisen suomalaiset perheenjäsenet prosessissa maahanmuutosta kansalaisuuteen? Tutkija Mervi Leppäkorpi havainnollistaa tätä autoetnografisella kuvailulla kumppaninsa kansalaisuuspäätöstä seuranneen vuorokauden kokemuksista. Hän kuvaa, miten rajoittavat käytännöt vaikuttavat koko perheen arjessa.
Helmikuisena lauantaiaamuna kumppanini sai viestin Maahanmuuttovirastolta (Migri): “Sinulle on annettu tiedoksi uusi päätös”. Olimme jättäneet – siis kumppanini jätti – elokuussa kansalaisuushakemuksen. Jo vuotta aiemmin yhteiseen kalenteriin merkittiin päivämäärät, jolloin pitäisi täyttää hakemus, varata asiointiaika ja tarkistaa kaikki liitteet. Tekstiviestin tullessa epäilin jonkin menneen pieleen. Käsittelyaika-arvio oli 7–16 kuukautta, mutta päätös tuli jo puolessa vuodessa. Asiointikansiossa odotti tieto myönteisestä päätöksestä.
Rajoitukset ja vaatimukset luonnehtivat pitkää prosessia maahanmuutosta kansalaisuuteen. Myönteinen kansalaisuuspäätös vapauttaa siirtolaisen ja hänen suomalaiset perheenjäsenensä maahanmuuttohallinnon kontrollista. Muukalaistavat käytännöt elävät kuitenkin syvemmällä yhteiskuntamme rakenteissa ja asenteissa – ‘muukalaistaminen’ kyseenalaistaakin yksinkertaisen jaon siirtolaisuuden ja kansalaisuuden välillä.
Tarkastelen muukalaistavia käytäntöjä oman perheeni kokemusten ja siirtolaisuustutkimuksen teorioiden valossa. Olen toiminut aiemmin siirtolaisia tukevassa verkostossa, joten tiesin poikkeuksellisen paljon maahanmuuttohallinnosta jo ennen kumppanini kansalaisuusprosessia. Lisäksi olen tutkinut siirtolaisuutta reilun vuosikymmenen ajan.
Muukalaistaminen
Siirtolaisuustutkimuksessa pyritään irti metodologisesta nationalismista eli siirtolaisuuden tarkastelusta kansallisvaltiokehyksestä käsin. Muuttoliikkeitä tutkiva Janine Dahinden on korostanut tarvetta tarkastella siirtolaisuuteen liittyviä ilmiöitä ja siirtolaisia myös muiden tekijöiden kautta. Hän korostaa kansallisvaltiota kehikkona, jonka rajat ja instituutiot tuottavat puitteet siirtolaisuuden tarkastelulle poikkeuksena normista. Dahindenin ratkaisu on siirtolaisuuden kategorian purkaminen tutkimuksessa (eng. de-migranticization). Tutkimuksen kategorioita ja teorioita tulisi tarkastella kriittisesti, ja fokus pitäisi siirtää siirtolaisista erilaisiin, yleisempiin otantoihin.
Siirtolaisuustutkija Bridget Anderson taas on ehdottanut kansalainen/siirtolainen-jaon kyseenalaistamista, jotta siirtolaisuuden hallinnoinnin rajoitukset kansalaisten elämään saataisiin näkyväksi. Andersonin käsite ”muukalaistaminen” (eng. ‘migrantizing’ the citizen) kuvaa sitä, miten ensisijaisesti ulkomaalaisiin kohdistetut rajoitukset käytännössä rajoittavat myös kansalaisia.
Rajoittavat mekanismit voivat muun muassa liittyä kansalaisen “rotuun”, esimerkiksi kun kansalaisuuden jo saaneita ihmisiä ja Suomessa syntyneitä lapsia tarkastellaan yhteiskunnassa “maahanmuuttajataustan” kautta sekä puheissa että arjen kontrolleissa.
Toisaalta rajoitukset kohdistuvat kaltaisiini ihmisiin, jotka ovat ulkomaalaiseen nähden sellaisessa asemassa, joka mahdollistaa oleskeluluvan. Myös ilman oleskelulupaa Euroopassa liikkuvien ihmisten auttamisen kriminalisointi kohdistuu potentiaalisesti kansalaisiin.
Keskityn tässä tekstissä yhtäältä rodullistaviin erontekoihin ja toisaalta käytäntöihin, jotka ovat muukalaistaneet minua ulkomaalaisen perheenjäsenenä.
Rajoitettu liikkuvuus
Kumppanini saatua Suomen kansalaisuuden riemuitsin aluksi vähän hölmösti siitä, että enää ei tarvitsisi lentää sukuloimaan Latinalaiseen Amerikkaan Yhdysvaltoja vältellen. Kumppanini on tähän asti tarvinnut kauttakulkuviisumin.
Tosiasiallisesti tästä on ollut harmia ainoastaan, kun covid-rajoitusten vuoksi Yhdysvaltojen lähetystöön ei saanut aikoja. Paradoksaalisesti perheemme toisesta kansalaisuudesta tuli este sille, että lapseni olisi päässyt vierailemaan ensimmäistä kertaa toisessa kotimaassaan.
Muuttoliikkeisiin ja niiden hallintaan erikoistunut sosiologi Stephen Castles on tarkastellut kansalaisuuden hierarkioita sen perusteella, millaiseen liikkuvuuteen kunkin valtion kansalaisuus oikeuttaa. Hierarkiat kertovat siitä, millaiseen yhteisöön meidän ajatellaan kansallisvaltion jäseninä kuuluvan.
Yhdysvalloista käsin Latinalainen Amerikka näyttää resurssivarannon ohella alueelta, josta muutetaan maahan ilman lupia. Laittoman maahanmuuton kontrollin nimissä ylläpidetään viisumivaatimuksia ja raja-aitoja.
Maahanmuuttoviraston lauantaisen työrupeaman seurauksena kumppanini uusi kansalaisuus teki hänestä kerralla kategorisesti vähemmän epäilyttävän henkilön Yhdysvaltojen ulkomaalaishallinnon silmissä. Käytännössä koko perheen rajoitukset poistuivat samalla.
Muuttoliiketutkijat Nicolas de Genova ja Hein de Haas ovat käsitelleet ulkomaalaislakien ja hallinnon liikkumattomuutta lisäävää vaikutusta suhteessa ihmisiin ilman oleskelulupia. Käytännöt, joiden on tarkoitus estää maahantulo, pitävät maahan päässeet ihmiset tiukasti paikallaan.
Liikkumattomuuteen kannustavien käytäntöjen muukalaistava vaikutus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ulkomaalaisen pitää asua Suomessa oleskeluluvalla tietty aika voidakseen saada maan kansalaisuuden. Asumisaikavaatimus kertoo kansallisvaltion näkökulmasta, kuinka sitoutunut ihminen on asumaan maassa pysyvästi. Samalla se välillisesti edellyttää perheenjäsenten osoittavan samaa sitoutumista.
Liikkumisen rajoitukset konkretisoituivat itselleni, kun jätin asumisaikavaatimuksen takia hakematta kiinnostavia töitä ulkomailta. Oleskeluluvan hakeminen uudesta maasta on maahanmuuttohallinnon näkökulmasta aina uusi prosessi. On ollut järkevää odotella kumppanini kansalaisuuspäätöstä, mikä on sitonut meidät yhdessä Suomeen.
Luottamus
Muutettuaan Suomeen kumppanini haki ensimmäistä oleskelulupaansa. Saimme lisäselvityspyynnön ja vastattavaksemme 43 jatkokysymystä. Muisto episodista on edelleen niin voimakas, että koin valtavaa helpotusta tajutessani, että en enää joutuisi selittämään valtiolle perhetilannettani.
Kansalaisuuspäätöksen jälkeen kuitenkin epäilin, että se olisi sittenkin annettu jotenkin vahingossa ilman lisäkysymyksiä.
Politiikan tutkija Mark E. Warrenin mukaan demokraattinen kansallisvaltio on luonteeltaan jossain määrin epäluottamukseen perustuva instituutio. Kansallisvaltio lähtökohtaisesti kieltää muiden kuin kansalaisten oleskelun kansallisvaltion alueella. Tähän luodaan poikkeukset ulkomaalaislaissa, jonka tehtävä on seuloa halutut ja tarvittavat ulkomaalaiset muista, ja epäluottamus on prosessin sisäänrakennettu piirre.
Koska kumppanini oleskelun perusteena oli perhe, epäluottamus kohdistui muun ohessa myös minuun.
Tutkijan ja vapaaehtoisen roolissa olin usein istunut pöydän toisella puolella auttamassa samoista kysymyksistä ärsyyntyneitä ihmisiä kuvailemaan perhe-elämäänsä Migrille. Yllätyin siitä, että hermostuin itse tilanteen osuessa omalle kohdalleni.
Luottamusta instituutioihin pidetään toimivan demokraattisen yhteiskunnan mittarina ja edellytyksenä. Oma institutionaalinen epäluottamukseni maahanmuuttohallintoa kohtaan oli syntynyt vuosien varrella.
Osoitin vastauksissani epäluottamusta ja turhautumistani ja piikittelin instituutiota sen omista käytänteistä. Vastasin pyytämättä kysymykseen, jota ei esitetty. Oletin kokemuksesta, että kysymyksillä haetaan tiettyjä vastauksia, joihin ei ehkä arjen kokemuksella tulisi vastanneeksi “oikein”. En siis luottanut siihen, että normaalit asiointitaidot riittäisivät.
Osa ulkomaalaisiin kohdistuvasta epäluulosta kohdistuu nimenomaan perhesuhteiden “aitouteen” eli siihen, millaista perhe-elämää vietetään. Rajankäyntiä todellisen perhe-elämän luonteesta käydään oikeuslaitoksessa.
Karnevalisoin vastauksissani todellisen perhe-elämän määrittelyä käyttämällä lapsesta termiä ”lumelapsi”. Viittasin tällä epäiltyihin lumeliittoihin eli avioliittoihin, jotka eivät täytä hallinnon odotuksia.
Vaikka olin vastauksissani kriittinen ja kyseenalaistin, tuotin myös sellaisia narratiiveja, joita ajattelin minulta oletettavan:
14. Miten kotityöt on jaettu?
Kotityöt on enemmän jakautuneet kuin jaettu. Minä teen enemmän ruokaa, [kumppani] keittää lähes aina aamupuuron, tiskaa enemmän, imuroi useammin, järjestelee [lapsen] aiheuttaman kaaoksen ja vie roskia. [Kumppani] ja [lapsi] käyvät aamupäivisin yhdessä kaupassa, koska se yhdistyy tällä hetkellä kätevästi päiväuniaikaan. Minä vastaan lapsen vaatehankinnoista ja yleisesti pyykkihuollosta, [kumppani] kasveista. Meille on tärkeää, että kotityöt jakautuvat tasaisesti tai “tasaisen tuntuisesti” huomioiden muun ajankäytön.
Minun vastuullani on enemmän kielitaitoa vaativat asiat: kaikki byrokratia, neuvolan kanssa asiointi (vaikka käymmekin yhdessä ja [kumppani] alkaa jo vähän ymmärtää), etc.
Epäluottamukseni instituutioon näkyy tavoissa, joilla pyrin korostamaan piirteitä, joihin ajattelin virkailijan osaavan samaistua. Samalla pyrin tietoisesti häivyttämään tekijöitä, joiden ajattelin poikkeavan suomalaisesta, oman ikäluokkani perheen normista. Tuotin siis kirjallisesti todellisen perhe-elämän performanssia.
Korostin tasa-arvon ideaalia luettelemalla kumppanin tekemisistä erityisesti perinteisesti naisten kotitöihin lukeutuvia tehtäviä, ja samalla häivytin omaa rooliani. Perhesiteen perusteella haettuja oleskelulupia tutkineet Saara Pellander ja Johanna Leinonen ovat todenneet kielteisistä päätöksistä hallinto-oikeuteen valittavien usein korostavan nimenomaan päinvastaista roolijakoa.
Samalla sanallistin, miten vastuu metatöistä on äidinkielellään yhteiskunnassa operoivan tehtävä, koska kielitaito ja kontekstin tunteminen helpottaa asiointia. Mainitsemalla kumppanin neuvolan yhteydessä korostin hänen sitoutumistaan vanhemmuuteen, ja samalla toin esiin ohimennen kielitaidon alkeita merkkinä kotoutumispyrkimyksestä.
Yhteisöön kuuluminen
Kansalaisuuspäätöksen illalla kutsuimme ystäviä juhlistamaan byrokraattista voittoa. Vitsailimme stereotyypeille. Käänsimme siis puheen kansalaisuudesta muodollisena kuulumisena kansalaisuuteen yhteisön jäsenyytenä.
Neljä vuotta perhe-elämää Suomessa sekä riittävä kielitaito osoittavat sitoutumista kansallisvaltioon. Ajallaan hoidetut maksut ja nuhteettomuus taas kertovat omillaan pärjäämisestä ja yhteisön sääntöjen hyväksymisestä. Nämä tekijät määrittelevät jonkinlaiset minimikriteerit sille, millainen hyvä kansalaisten yhteisön jäsen on. Ihanteesta lipsuminen ei kuitenkaan vaaranna niitä, joilla kansalaisuus on muodollisesti.
Naureskelin, että kumppanini sai kansalaisuuden myötä vapaakortin tehtailla rikoksia.
Samalla viikolla Ylen MOT-ohjelmassa oli kerrottu suomalaisten lasten karkotetuista isistä. Ystäväni tunnusti menneensä paniikkiin: jos hänen ulkomaalainen kumppaninsa tekisi ajovirheen ja ajaisi jalankulkijaa päin, miten perheelle kävisi?
Itse olen pyytänyt kumppaniani osallistumaan harkiten mielenosoituksiin, ettei kansalaisuushakemuksen yhteydessä tarvitsisi selvitellä putkareissua parhain päin.
Oleskelulupa on sidottu tiettyihin edellytyksiin, ja edellytysten päättyessä oleskelulle ei enää ole perustetta. Meidän perheissämme tämä on tarkoittanut piilevää uhkaa.
Nicholas de Genova kuvaa karkotettavuuden olevan uhka, joka tosiasiallisesti koskettaa muitakin kuin niitä, jotka ovat juridisesti poistettavissa maasta. Vaikka oleskelulupa perhesiteen perusteella on yksi vahvimmista oleskelulupakategorioista, sen menettämisen pelko koskee välillisesti myös ihmisiä, joiden oma kansalaisuus suojaa maasta poistamiselta.
Kumppanini muuttaessa Suomeen opastin häntä pitämään aina oleskeluluvan ja henkilötodistuksen mukanaan. Olin tietoinen etnisestä profiloinnista ulkomaalaiskontrollien yhteydessä, ja ajattelin elämän sujuvuutta enemmän kuin poliittisia ulottuvuuksia. Varautumisella normalisoin tällaisen eronteon kumppanini silmissä.
Kun lähiömme metroasemalla oli tarkastettu kaikki ”ulkomaalaisen näköiset”, kumppanini ei edes maininnut tapahtunutta kuukausiin, koska oli käsittänyt tarkastusten kuuluvan asiaan. Jos ulkonäköön perustuva kontrolli tehtäisiin nyt, kumppanini tarkastettaisiin edelleen.
Hänen poikkeavuutensa “rodullisesta” normista tekee hänestä edelleen potentiaalisesti ei-kansalaisen muiden silmissä.
”Maahanmuuttajuus” on osoittautunut periytyväksi ominaisuudeksi. Lapseni toista kansalaisuutta on korostettu päiväkodissa monikulttuurisuuskasvatuksen nimissä tavalla, joka herättää itsessäni kysymyksiä siitä, mitä lapseni oletetaan edustavan.
Toisin sanoen, vaikka päätös muodollisesta kansalaisuudesta vapautti perheemme monenlaisista ulkomaalaisiin kohdistuvista kontrolleista, emme vielä vapautuneet kaikista muukalaistavista käytännöistä ja asenteista yhteiskunnassa.
Toimitus
- Teksti: Mervi Leppäkorpi
- Toimittaja: Saara Toukolehto
- Arvioija: Jelena Salmi
- Taittaja: Taru Äkräs
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Artikkelikuva: Pixabay.com (Pixabay License)
Luettavaa
- Anderson, B. New directions in migration studies: towards methodological de-nationalism. Comparative Migration Studies 7, 36 (2019). https://doi.org/10.1186/s40878-019-0140-8
- Castles, Stephen. 2005. “Nation and Empire: Hierarchies of Citizenship in the New Global Order.” International Politics 42, no. 2 (June): 203–24. https://doi.org/10.1057/palgrave.ip.8800107.
- Janine Dahinden (2016) A plea for the ‘de-migranticization’ of research on migration and integration, Ethnic and Racial Studies, 39:13, 2207-2225, DOI: 10.1080/01419870.2015.1124129.
- De Genova, Nicholas. 2002. “Migrant ‘Illegality’ and Deportability in Everyday Life.” Annual Review of Anthropology 31 (October): 419–47. https://doi.org/10.1146/annurev.anthro.31.040402.085432.
- de Haas, Hein. 2007. “Turning the Tide? Why Development Will Not Stop Migration.” Development and Change 38, no. 5 (September): 819–41. https://doi.org/10.1111/j.1467-7660.2007.00435.x.
- Keskinen, Suvi, Aminkeng Atabong Alemanji, Markus Himanen, Antti Kivijärvi, Uyi Osazee, Nirosha Pöyhölä, and Venla Rousku. 2018. The Stopped: Ethnic Profiling in Finland. SSKH notat – SSKH reports and discussion papers 1/2018. Helsinki: Swedish School of Social Science, University of Helsinki. http://www.profiling.fi/.
- Leppäkorpi 2022. In Search of a Normal Life: An ethnography of migrant irregularity in Northern Europe. Väitöskirja, Itä-Suomen yliopisto.
- Pellander, Saara ja Johanna Leinonen. 2016. “Aidon” avioliiton ehdot: suomalaisten ulkomaalaiset puolisot oleskelulupaa hakemassa. Teoksessa: Perheenyhdistäminen: Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Toim. Outi Fingeroos, Anna-Maria Tapaninen ja Marja Tiilikainen. Vastapaino.
- Warren, Mark E. 2018. “Trust and Democracy”. Teoksessa The Oxford Handbook of Social and Political Trust, toimittanut Eric M. Uslaner. New York: Oxford University Press. 75–94.
- Wimmer, A., & Glick Schiller, N. (2002). Methodological nationalism and beyond: Nation–state building, migration and the social sciences. Global Networks, 2(4), 301–334.
