Siirry suoraan sisältöön

Totuuden ja epäilyn henki perheenyhdistämisessä

Euroopassa perhesiteet ovat olleet viime vuosina yleisin oleskelulupahakemusten peruste. Suomessa niiden osuus on ollut noin neljäkymmentä prosenttia. Tämä suuntaus on tuonut sukulaisuuden – yhden antropologian omimmista kysymyksistä – muuttoliikkeen keskiöön.

Antropologiassa sukulaisuus ei tarkoita perhettä laajempaa sosiaalista kokonaisuutta, kuten tavallisessa kielenkäytössä. Sukulaisuus on läpitunkeva idea, joka niveltyy osaksi sukupuolen, seksuaalisuuden, sosiaalisen persoonan, ruumiillisuuden ja politiikan tutkimusta. Se luo jatkuvuutta, mutta vain jatkuvien muutosten kautta. Sukulaisuus on siis toimintaa. Perheenyhdistäminen on yksi lukuisista nykymaailman ilmiöistä, joita voidaan kutsua globaaliksi tai ylirajaiseksi sukulaisuudeksi.

refugees-1156245_1280
Kuva: Pixabay.com (CC0 Public Domain).

Maahanmuuttopolitiikassa perheenyhdistäminen ymmärretään selvärajaista perhettä piirtävän ideologian kautta. Lainsäädännössä perhe on prototyyppinen, historialliset ja kulttuuriset vaihtelut ylittävä luomus. Perheen idea on kuitenkin aina läpikotaisin poliittinen, eli historiallisesti ja kulttuurisesti erityinen ja muuttuva.

Selvimmin tämä erityisyys näkyy Maahanmuuttoviraston päätöksissä, joista piirtyy kuva monimutkaisten tapausten arvioinnista abstraktia perheen ideaa vasten. Näin sukulaisuuden dynamiikasta kehkeytyvät, outoina pidetyt tavat ja käsitykset voivat herättää epäilyjä.  

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 16. artiklan mukaan ”[p]erhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan”.  Mutta kenellä tämä oikeus on? Miten perhe voidaan tunnistaa ja tunnustaa tai vaihtoehtoisesti katsoa epäilyttäväksi?

Bodies of Evidence – projektissa tarkastelemme dokumenttien, narratiivien ja bioteknologioiden – DNA-tutkimuksen ja lääketieteellisen ikäarvioinnin – yhteen kietoutumista todisteina, arvioitaessa hakijoiden uskottavuutta. Totuuden tavoittelu ja epäilyn henki punoutuvat yhteen todisteiden arvioinnissa. Harkinnassa on kyse faktojen ja tiedon luomisesta. Vastikään ilmestyneessä kirjassa Perheenyhdistäminen – kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? tarkastelemme ennen kaikkea sitä, keneltä ja miten oikeus perheeseen evätään. Kirjan luvuissa piirtyy kuva vahvasta epäilyn ilmapiiristä.

Suomen lainsäädännössä ei ole – eikä voi olla – kattavaa määritelmää siitä, mikä on kelvollinen perhe. Kun Suomen kansalainen menee naimisiin toisen Suomen kansalaisen kanssa, näyttö suhteen laadusta ei joudu puntariin. Näissä tapauksissa avioliiton aitoutta ei tarvitse todistaa esimerkiksi yhteisen lapsen kautta DNA-tutkimuksella. Oikeus yhteiseen perhe-elämään ei edellytä tuloja, jotka nelihenkisen perheen tapauksessa ylittävät suomalaisten keskimääräiset tulot. Puolisoiden ikäero, sukupuolten tai sukupolvien välinen työnjako eivät herätä epäilyjä. Siirtolaisten kohdalla tilanne on toinen: kaikkea voidaan epäillä, ja vaatimukset voivat olla kohtuuttomia.

family-1227834_1920
Kuva: Pixabay.com (CC0 Public Domain)

Kerron tässä artikkelissa perheenyhdistämisen monimutkaisesta ja alati muuttuvasta kentästä DNA-tutkimuksen kautta. Jos ihmisellä ei ole esittää viranomaisten hyväksymiä asiakirjoja (esimerkiksi vihkitodistuksia tai syntymätodistuksia), Maahanmuuttovirasto voi tarjota DNA-testausta. Sitä pidetään objektiivisena ja tarkkana näyttönä. Tämä pätee lähinnä ihmisiin, jotka tulevat epävakaista tai romahtaneista valtioista – siis tyypillisesti pakolaistaustaisiin perheisiin.  

DNA-analyysin käyttö kertoo suomalaisen järjestelmän erityispiirteistä. Järjestelmä on vahvasti keskittynyt ja nojautuu tiukasti lainsäädäntöön. Testausta on luonnehtinut huomattava konsensus siitä saakka, kun se vuonna 2000 sisällytettiin ulkomaalaislakiin. Hakijat eivät itse joudu järjestämään tai maksamaan testausta, toisin kuin monissa muissa maissa, mutta he eivät myöskään voi vaatia sitä. Suomessa DNA-profiloinnin varmistama sukulaisuus ei ole oleskeluluvan välttämätön eikä riittävä ehto.

Oheinen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kuva DNA-tutkimuksen tuloksesta ja sen tulkinnasta kertoo geneettisen sukulaisuuden ”markkereista”. Kaaviosta näkyy, miten ne voidaan kääntää todisteiksi (onnellisista) perheistä. On kuitenkin itsestään selvää, että kysymys on nimenomaan kääntämisestä. Analyysi ei voi todistaa perheen olemassaoloa, vaan se esittää ainoastaan geneettisen sukulaisuuden todennäköisyyden.   

thl
Kuvio: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL / thl.fi)

DNA-profiloinnin kohdalla viimeiset viisitoista vuotta ovat olleet hyvin vakaita, vaikka maahanmuuton kenttä muuten on käynyt läpi monia muutoksia. Siksi en halua arvioida sitä, onko DNA-tutkimuksen käyttö biovallan muoto vai kenties hakijoiden oikeuksia vahvistava teknologinen keino. Yksinään se ei ole kumpaakaan, vaan saa merkityksensä suhteessa muihin, jatkuvasti muuttuviin koetinkiviin.  

Minä ja kollegani Miia Halme-Tuomisaari olemme kirjoittaneet Perheenyhdistäminen -kirjassa Helsingin hallinto-oikeuden päätöksistä. DNA-tutkimus mainitaan niissä useimmiten siksi, että valittajat vaativat sitä. Suomessa monet perheenkokoajat ja heitä avustavat ihmiset ovatkin pitäneet DNA-analyysiä todella viimekätisenä tai kenties ainoana mahdollisuutena, koska hakijoita ei muuten uskota.

Maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus taas ovat usein todenneet, että testaus ei ole tarpeellista, koska perhe-elämän ehdot eivät muutenkaan täyty. Valitusten hylkäämisen perusteet ovat tulkinnanvaraisia pikemmin kuin tarkkoja. Perusteena on tyypillisesti väite maahanmuuttosäännösten kiertämisestä. Tavallinen peruste on myös perhesiteen katkeaminen pitkittyneen eron aikana tai jo perheenkokoajan lähtiessä hakemaan turvapaikkaa. Todiste geneettisestä sukulaisuudesta ei kumoa näitä epäilyjä.

Bioteknologiset keinot korostavat sitä, että ihmisten väitteisiin ei luoteta. Ne eivät siis pelkästään hälvennä epäilyjä, vaan myös vahvistavat epäilyn ilmapiiriä. Kun ajatellaan, että totuuteen päästään parhaiten mahdollisimman objektiivisilla ja tarkoilla bioteknologisilla keinoilla, vahvistetaan oletusta hakijoiden valheellisuudesta. Väitän, että DNA-tutkimus tarjoaa mallin todisteiden etsimiselle yleensä.

25739574552_0b6b8dcb20_o
Kuva: Josh Zakary / Flickr, CC BY 2.0

Vastaavalla tavalla haastatteluissa esitettyjä kertomuksia tutkitaan tarkkaan. Niissä etsitään epäjohdonmukaisuuksia eri perheenjäsenten vastauksista; millaisessa talossa asuttiin, millaisia kotieläimiä perheellä oli tai miten ja milloin joku perheenjäsenistä kuoli tai katosi. Lähes kaikkia kuullaan pitkissä haastatteluissa, myös yli 12-vuotiaita ja nuorempiakin lapsia. Maahanmuuttovirasto tavoittelee totuutta kysymysten ”yksityiskohtaisuuden ja yllättävyyden”  kautta.  

Näin luodaan faktoja, jotka voisivat osoittaa kertomusten uskottavuuden mutta vielä helpommin epäuskottavuuden. On selvää, että eletyn elämän jatkuvat muutokset ja erilaiset tavat kertoa niistä eivät ole helposti pelkistettävissä yksiselitteisiksi faktoiksi. Yksi haastattelemani suomensomalialainen kysyi keskustelumme aikana retorisesti kolmesti: ”Miksi DNA ei riitä?” DNA-analyysin näyttöarvo on suhteellinen. Maahanmuuttovirasto onkin linjannut että pelkkä biologinen sukulaisuus ei riitä myönteiseen oleskelulupapäätökseen, vaan taustalla on oltava aitoa ja kiinteää perhe-elämää.

Miten pakosalla olevat ihmiset voivat todistaa, että perhe-elämä on ollut pitkittyneen kriisin ja eron aikana riittävän kiinteää? Miten suomalaiset viranomaiset voivat arvioida perhe-elämän aitoutta erilaisista kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten kohdalla? Selviytyminen poikkeustilan aikana edellyttää usein joustavuutta, esimerkiksi kadonneiden tai kuolleiden sukulaisten lapsista huolehtimista sukulaisuuden ideoista kumpuavien käytänteiden mukaisesti.

Perheenyhdistäminen on melkeinpä lähtökohtaisesti mahdollinen petos. Epäilyn ilmapiiri on niin vahva, että jotkut perheenyhdistämisen läpi käyneet tai sitä sivusta seuranneet välttävät puhumista omista tai yhteisistä kokemuksistaan. Haastattelin neljää suomensomalialaista, jotka olivat saaneet kielteiset päätökset perheenyhdistämishakemuksiinsa. He olivat siksi rohkaistuneet kertomaan ahdingostaan. Heidän mielestään Maahanmuuttoviraston pitäisi kertoa suoraan, kuinka vaikeaa perheenyhdistäminen on, ennen kuin perhe jättää kaiken odottaakseen turhaan kenties vuosikausia. ”Perhettänne ette tule saamaan Suomeen”, kiteytti yksi heistä.

8972220637_a1b3e5080e_o
Kuva: Climatalk. in / Flickr, CC BY 2.0

Tämä tyly varoitus lienee jatkossa entistä osuvampi, joskin syyt muuttuvat. Tilanne on muuttumassa radikaalisti uuden, parhaillaan käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen myötä (HE 43/2016). Jo vuodesta 2010 alkaen lainsäädännön muutokset ovat karsineet hakijoita tehokkaasti. Syksyllä 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi sai hallituksen pikaisesti ja suorasukaisesti suunnittelemaan perheenyhdistämisen kriteerien tiukentamista. Ratkaisuksi esitettiin toimeentulovaatimusten laajentamista.

Nykyiset kiristykset ovat jatkumoa kilpajuoksulle kohti pohjaa, joka kuvaa nykyistä suhdannetta kaikkialla Euroopassa. Perheenyhdistämispolitiikka on myös perheenerottamispolitiikkaa. Olen varma, etten ole ainoa Perheenyhdistäminen -kirjan kirjoittajista, joka toivoo, että kirja ei olisi näin ajankohtainen — ja jo ilmestyessään pitkälti lähihistoriaa.

murals-1320739_1920
Kuva: Pixabay.com (CC0 Public Domain)

Viranomaisille työläs ja asianosaisille raskas todisteiden tutkiminen vähenee, kun oikeus perheeseen saa hintalapun. Jo nyt prosessi on vaativa ja kallis, mistä kertoo Pakolaisavun tiivistys. Epäilen, että tämän jälkeen olennaisinta ei enää ole jatkuvasti tehostuva hakemusten käsittely eikä DNA-tutkimuskaan.  

Suomessa DNA-analyysin alkuperäisenä tarkoituksena oli petosten paljastamisen ja ennaltaehkäisyn ohella mahdollisuuden tarjoaminen kaikille, myös todistuksia vailla oleville. Jatkossa jälkimmäinen tavoite ei enää voi toteutua. Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville, kuten yksin tulleille lapsille, perheen saaminen Suomeen on varmasti entistä mahdottomampaa. Sen sijaan sukulaiset saattavat lähteä vaaralliselle matkalle salakuljettajien mukana. Tämä näkyy jo nyt, sillä syksyllä 2015  puolet Kreikkaan saapuneista turvapaikanhakijoista oli naisia ja lapsia.

Entä sukulaisuus? Kuvitelma aidon ja kiinteän perhe-elämän kriteereistä, jotka ylittäisivät kulttuuriset ja historialliset erot, on absurdi. Tämä on antropologisissa keskusteluissa niin itsestään selvää, ettei ole mitään mieltä varustaa tätä näkemystä viittauksilla. Se, mikä voidaan tulkita todisteeksi petoksesta, voikin olla välttämätön osa sukulaisuuden dynamiikkaa. Yllä oleva kuvio DNA-analyysin tulkinnasta kuvaa vain pientä osaa perheiden koetinkivistä.

DNA-tutkimus voi todistaa väitetyt sukulaissuhteet, mutta ennen sitä ihmisten on täytynyt taittaa pitkä, vaarallinen ja kallis matka, mahdollisesti sukulaisten tuella. Lisäksi heidän on täytynyt esittää uskottavia kertomuksia perhe-elämänsä yksityiskohdista. Jatkossa, mitä todennäköisimmin, myönteisen päätöksen edellytyksenä on myös osoitus riittävästä  toimeentulosta. Tässä monimutkaisessa ja arvaamattomassa kokonaisuudessa määritellään aidon perheen kriteereitä tämän päivän Suomessa.   

Podcast-lukija: Bea Bergholm.


Kirjallisuutta

Collier, Jane F., Michelle Z. Rosaldo & Sylvia Yanagisako (1982) Is There a Family?: New Anthropological Views. Teoksessa Rethinking the Family: Some Feminist Questions, toim.  B. Thorne and M. Yalom. New York: Longman:. 25-39.  

Dove, Edward S. (2014) Back to Blood: The Sociopolitics and Law of Compulsory DNA Testing of Refugees. University of Massachusetts Law Review 8 (2): 466-530.

Fingerroos Outi, Anna-Maria Tapaninen & Marja Tiilikainen (toim. 2016) Perheenyhdistäminen – kuka voi saada perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino

Franklin, Sarah & Susan McKinnon (toim. 2001) Relative Values: Reconfiguring Kinship Studies. Durham, N.C.; Duke  University Press.

Heinemann, Torsten, Ilpo Helén, Thomas Lemke, Ursula Naue & Martin G. Weiss (toim. 2015) Suspect Families: DNA Analysis, Family Reunification and Migration Policies. Lontoo & New York: Routledge.

Helén, Ilpo & Anna-Maria Tapaninen (2013) Closer to the Truth: DNA Profiling for Family Reunification and the Rationales of Immigration Policy in Finland. Nordic Journal of Migration Research 3 (3): 153-161.  

Helén, Ilpo (2014) Biological citizenship across the borders: politics of DNA profiling for family reunification, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 15:3, 343-360.

Sahlins, Marshall (2013) What Kinship Is  – And Is Not? Chicago: University of Chicago Press.

Villiers, Janice D. (2010) Brave New World: The Use and Potential Misuse of DNA Technology in Immigration Law. Boston College Third World Law Journal 3 (2):  239-271. http://lawdigitalcommons.bc.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1016&context=twlj           

Jaa tämä artikkeli:
Anna-Maria Tapaninen

Anna-Maria Tapaninen

Anna-Maria Tapaninen on antropologi ja valtiotieteiden tohtori, joka tutkii perheenyhdistämistä Itä-Suomen yliopistossa Koneen säätiön rahoittamassa projektissa Kehon todisteet - Asiakirjojen, kertomusten ja bioteknologioiden keskinäisvaikutukset maahanmuuton valvonnassa.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *