Totuuden ja epäilyn henki perheenyhdistämisessä

Kirjoittaja: Anna-Maria Tapaninen, VTT. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Euroopassa per­he­si­teet ovat olleet viime vuosina yleisin oles­ke­lu­lu­pa­ha­ke­mus­ten peruste. Suomessa niiden osuus on ollut noin nel­jä­kym­men­tä pro­sent­tia. Tämä suuntaus on tuonut suku­lai­suu­den – yhden ant­ro­po­lo­gian omimmista kysy­myk­sis­tä – muut­to­liik­keen keskiöön.

Antropologiassa suku­lai­suus ei tarkoita perhettä laajempaa sosi­aa­lis­ta koko­nai­suut­ta, kuten taval­li­ses­sa kie­len­käy­tös­sä. Sukulaisuus on läpi­tun­ke­va idea, joka niveltyy osaksi suku­puo­len, sek­su­aa­li­suu­den, sosi­aa­li­sen persoonan, ruu­miil­li­suu­den ja poli­tii­kan tut­ki­mus­ta. Se luo jat­ku­vuut­ta, mutta vain jatkuvien muutosten kautta. Sukulaisuus on siis toimintaa. Perheenyhdistäminen on yksi lukui­sis­ta nyky­maa­il­man ilmiöistä, joita voidaan kutsua glo­baa­lik­si tai yli­ra­jai­sek­si suku­lai­suu­dek­si.

refugees-1156245_1280

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain).

Maahanmuuttopolitiikassa per­hee­nyh­dis­tä­mi­nen ymmär­re­tään sel­vä­ra­jais­ta perhettä piirtävän ideo­lo­gian kautta. Lainsäädännössä perhe on pro­to­tyyp­pi­nen, his­to­rial­li­set ja kult­tuu­ri­set vaihtelut ylittävä luomus. Perheen idea on kuitenkin aina läpi­ko­tai­sin poliit­ti­nen, eli his­to­rial­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti erityinen ja muuttuva.

Selvimmin tämä eri­tyi­syys näkyy Maahanmuuttoviraston pää­tök­sis­sä, joista piirtyy kuva moni­mut­kais­ten tapausten arvioin­nis­ta abstrak­tia perheen ideaa vasten. Näin suku­lai­suu­den dyna­mii­kas­ta keh­key­ty­vät, outoina pidetyt tavat ja käsi­tyk­set voivat herättää epäilyjä. 

Ihmisoikeuksien yleis­maa­il­mal­li­sen julis­tuk­sen 16. artiklan mukaan ”[p]erhe on yhteis­kun­nan luon­nol­li­nen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteis­kun­nan ja valtion suojaan”. Mutta kenellä tämä oikeus on? Miten perhe voidaan tunnistaa ja tunnustaa tai vaih­toeh­toi­ses­ti katsoa epäi­lyt­tä­väk­si?

Bodies of Evidence – pro­jek­tis­sa tar­kas­te­lem­me doku­ment­tien, nar­ra­tii­vien ja bio­tek­no­lo­gioi­den – DNA-tut­ki­muk­sen ja lää­ke­tie­teel­li­sen ikä­ar­vioin­nin – yhteen kie­tou­tu­mis­ta todis­tei­na, arvioi­taes­sa haki­joi­den uskot­ta­vuut­ta. Totuuden tavoit­te­lu ja epäilyn henki punou­tu­vat yhteen todis­tei­den arvioin­nis­sa. Harkinnassa on kyse faktojen ja tiedon luo­mi­ses­ta. Vastikään ilmes­ty­nees­sä kirjassa Perheenyhdistäminen – kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? tar­kas­te­lem­me ennen kaikkea sitä, keneltä ja miten oikeus per­hee­seen evätään. Kirjan luvuissa piirtyy kuva vahvasta epäilyn ilma­pii­ris­tä.

Suomen lain­sää­dän­nös­sä ei ole — eikä voi olla — kattavaa mää­ri­tel­mää siitä, mikä on kel­vol­li­nen perhe. Kun Suomen kan­sa­lai­nen menee naimisiin toisen Suomen kan­sa­lai­sen kanssa, näyttö suhteen laadusta ei joudu puntariin. Näissä tapauk­sis­sa avio­lii­ton aitoutta ei tarvitse todistaa esi­mer­kik­si yhteisen lapsen kautta DNA-tut­ki­muk­sel­la. Oikeus yhteiseen perhe-elämään ei edellytä tuloja, jotka neli­hen­ki­sen perheen tapauk­ses­sa ylittävät suo­ma­lais­ten kes­ki­mää­räi­set tulot. Puolisoiden ikäero, suku­puol­ten tai suku­pol­vien välinen työnjako eivät herätä epäilyjä. Siirtolaisten kohdalla tilanne on toinen: kaikkea voidaan epäillä, ja vaa­ti­muk­set voivat olla koh­tuut­to­mia.

family-1227834_1920

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain)

Kerron tässä artik­ke­lis­sa per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen moni­mut­kai­ses­ta ja alati muut­tu­vas­ta kentästä DNA-tut­ki­muk­sen kautta. Jos ihmisellä ei ole esittää viran­omais­ten hyväk­sy­miä asia­kir­jo­ja (esi­mer­kik­si vih­ki­to­dis­tuk­sia tai syn­ty­mä­to­dis­tuk­sia), Maahanmuuttovirasto voi tarjota DNA-testausta. Sitä pidetään objek­tii­vi­se­na ja tarkkana näyttönä. Tämä pätee lähinnä ihmisiin, jotka tulevat epä­va­kais­ta tai romah­ta­neis­ta val­tiois­ta — siis tyy­pil­li­ses­ti pako­lais­taus­tai­siin per­hei­siin. 

DNA-analyysin käyttö kertoo suo­ma­lai­sen jär­jes­tel­män eri­tyis­piir­teis­tä. Järjestelmä on vahvasti kes­kit­ty­nyt ja nojautuu tiukasti lain­sää­dän­töön. Testausta on luon­neh­ti­nut huo­mat­ta­va konsensus siitä saakka, kun se vuonna 2000 sisäl­ly­tet­tiin ulko­maa­lais­la­kiin. Hakijat eivät itse joudu jär­jes­tä­mään tai maksamaan testausta, toisin kuin monissa muissa maissa, mutta he eivät myöskään voi vaatia sitä. Suomessa DNA-pro­fi­loin­nin var­mis­ta­ma suku­lai­suus ei ole oles­ke­lu­lu­van vält­tä­mä­tön eikä riittävä ehto.

Oheinen Terveyden ja hyvin­voin­nin laitoksen kuva DNA-tut­ki­muk­sen tulok­ses­ta ja sen tul­kin­nas­ta kertoo geneet­ti­sen suku­lai­suu­den ”mark­ke­reis­ta”. Kaaviosta näkyy, miten ne voidaan kääntää todis­teik­si (onnel­li­sis­ta) perheistä. On kuitenkin itsestään selvää, että kysymys on nime­no­maan kään­tä­mi­ses­tä. Analyysi ei voi todistaa perheen ole­mas­sao­loa, vaan se esittää ainoas­taan geneet­ti­sen suku­lai­suu­den toden­nä­köi­syy­den. 

thl

Kuvio: Terveyden ja hyvin­voin­nin laitos (THL /​thl​.fi)

DNA-pro­fi­loin­nin kohdalla viimeiset vii­si­tois­ta vuotta ovat olleet hyvin vakaita, vaikka maa­han­muu­ton kenttä muuten on käynyt läpi monia muutoksia. Siksi en halua arvioida sitä, onko DNA-tut­ki­muk­sen käyttö biovallan muoto vai kenties haki­joi­den oikeuksia vah­vis­ta­va tek­no­lo­gi­nen keino. Yksinään se ei ole kum­paa­kaan, vaan saa mer­ki­tyk­sen­sä suhteessa muihin, jat­ku­vas­ti muut­tu­viin koe­tin­ki­viin. 

Minä ja kollegani Miia Halme-Tuomisaari olemme kir­joit­ta­neet Perheenyhdistäminen -kirjassa Helsingin hallinto-oikeuden pää­tök­sis­tä. DNA-tutkimus mainitaan niissä useim­mi­ten siksi, että valit­ta­jat vaativat sitä. Suomessa monet per­heen­ko­koa­jat ja heitä avustavat ihmiset ovatkin pitäneet DNA-analyysiä todella vii­me­kä­ti­se­nä tai kenties ainoana mah­dol­li­suu­te­na, koska hakijoita ei muuten uskota.

Maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus taas ovat usein todenneet, että testaus ei ole tar­peel­lis­ta, koska perhe-elämän ehdot eivät muu­ten­kaan täyty. Valitusten hyl­kää­mi­sen perusteet ovat tul­kin­nan­va­rai­sia pikemmin kuin tarkkoja. Perusteena on tyy­pil­li­ses­ti väite maa­han­muut­to­sään­nös­ten kier­tä­mi­ses­tä. Tavallinen peruste on myös per­he­si­teen kat­kea­mi­nen pit­kit­ty­neen eron aikana tai jo per­heen­ko­koa­jan lähtiessä hakemaan tur­va­paik­kaa. Todiste geneet­ti­ses­tä suku­lai­suu­des­ta ei kumoa näitä epäilyjä.

Bioteknologiset keinot koros­ta­vat sitä, että ihmisten väit­tei­siin ei luoteta. Ne eivät siis pel­käs­tään hälvennä epäilyjä, vaan myös vah­vis­ta­vat epäilyn ilma­pii­riä. Kun aja­tel­laan, että totuuteen päästään parhaiten mah­dol­li­sim­man objek­tii­vi­sil­la ja tarkoilla bio­tek­no­lo­gi­sil­la keinoilla, vah­vis­te­taan oletusta haki­joi­den val­heel­li­suu­des­ta. Väitän, että DNA-tutkimus tarjoaa mallin todis­tei­den etsi­mi­sel­le yleensä.

25739574552_0b6b8dcb20_o

Kuva: Josh Zakary /​Flickr, CC BY 2.0

Vastaavalla tavalla haas­tat­te­luis­sa esi­tet­ty­jä ker­to­muk­sia tutkitaan tarkkaan. Niissä etsitään epä­joh­don­mu­kai­suuk­sia eri per­heen­jä­sen­ten vas­tauk­sis­ta; mil­lai­ses­sa talossa asuttiin, millaisia kotie­läi­miä perheellä oli tai miten ja milloin joku per­heen­jä­se­nis­tä kuoli tai katosi. Lähes kaikkia kuullaan pitkissä haas­tat­te­luis­sa, myös yli 12-vuotiaita ja nuo­rem­pia­kin lapsia. Maahanmuuttovirasto tavoit­te­lee totuutta kysy­mys­ten ”yksi­tyis­koh­tai­suu­den ja yllät­tä­vyy­den” kautta. 

Näin luodaan faktoja, jotka voisivat osoittaa ker­to­mus­ten uskot­ta­vuu­den mutta vielä helpommin epä­us­kot­ta­vuu­den. On selvää, että eletyn elämän jatkuvat muutokset ja erilaiset tavat kertoa niistä eivät ole helposti pel­kis­tet­tä­vis­sä yksi­se­lit­tei­sik­si faktoiksi. Yksi haas­tat­te­le­ma­ni suo­men­so­ma­lia­lai­nen kysyi kes­kus­te­lum­me aikana reto­ri­ses­ti kolmesti: ”Miksi DNA ei riitä?” DNA-analyysin näyt­tö­ar­vo on suh­teel­li­nen. Maahanmuuttovirasto onkin linjannut että pelkkä bio­lo­gi­nen suku­lai­suus ei riitä myön­tei­seen oles­ke­lu­lu­pa­pää­tök­seen, vaan taustalla on oltava aitoa ja kiinteää perhe-elämää.

Miten pakosalla olevat ihmiset voivat todistaa, että perhe-elämä on ollut pit­kit­ty­neen kriisin ja eron aikana riittävän kiinteää? Miten suo­ma­lai­set viran­omai­set voivat arvioida perhe-elämän aitoutta eri­lai­sis­ta kult­tuu­ri­sis­ta taus­tois­ta tulevien ihmisten kohdalla? Selviytyminen poik­keus­ti­lan aikana edel­lyt­tää usein jous­ta­vuut­ta, esi­mer­kik­si kadon­nei­den tai kuol­lei­den suku­lais­ten lapsista huo­leh­ti­mis­ta suku­lai­suu­den ideoista kum­pua­vien käy­tän­tei­den mukai­ses­ti.

Perheenyhdistäminen on melkeinpä läh­tö­koh­tai­ses­ti mah­dol­li­nen petos. Epäilyn ilmapiiri on niin vahva, että jotkut per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen läpi käyneet tai sitä sivusta seu­ran­neet välttävät puhumista omista tai yhtei­sis­tä koke­muk­sis­taan. Haastattelin neljää suo­men­so­ma­lia­lais­ta, jotka olivat saaneet kiel­tei­set päätökset per­hee­nyh­dis­tä­mis­ha­ke­muk­siin­sa. He olivat siksi roh­kais­tu­neet kertomaan ahdin­gos­taan. Heidän mie­les­tään Maahanmuuttoviraston pitäisi kertoa suoraan, kuinka vaikeaa per­hee­nyh­dis­tä­mi­nen on, ennen kuin perhe jättää kaiken odot­taak­seen turhaan kenties vuo­si­kausia. ”Perhettänne ette tule saamaan Suomeen”, kiteytti yksi heistä.

8972220637_a1b3e5080e_o

Kuva: Climatalk. in /​Flickr, CC BY 2.0

Tämä tyly varoitus lienee jatkossa entistä osuvampi, joskin syyt muuttuvat. Tilanne on muut­tu­mas­sa radi­kaa­lis­ti uuden, par­hail­laan käsi­tel­tä­vä­nä olevan hal­li­tuk­sen esityksen myötä (HE 43/​2016). Jo vuodesta 2010 alkaen lain­sää­dän­nön muutokset ovat karsineet hakijoita tehok­kaas­ti. Syksyllä 2015 niin kutsuttu pako­lais­krii­si sai hal­li­tuk­sen pikai­ses­ti ja suo­ra­su­kai­ses­ti suun­nit­te­le­maan per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen kri­tee­rien tiu­ken­ta­mis­ta. Ratkaisuksi esi­tet­tiin toi­meen­tu­lo­vaa­ti­mus­ten laa­jen­ta­mis­ta.

Nykyiset kiris­tyk­set ovat jatkumoa kil­pa­juok­sul­le kohti pohjaa, joka kuvaa nykyistä suh­dan­net­ta kaik­kial­la Euroopassa. Perheenyhdistämispolitiikka on myös per­hee­ne­rot­ta­mis­po­li­tiik­kaa. Olen varma, etten ole ainoa Perheenyhdistäminen -kirjan kir­joit­ta­jis­ta, joka toivoo, että kirja ei olisi näin ajan­koh­tai­nen — ja jo ilmes­tyes­sään pitkälti lähi­his­to­ri­aa.

murals-1320739_1920

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain)

Viranomaisille työläs ja asian­osai­sil­le raskas todis­tei­den tut­ki­mi­nen vähenee, kun oikeus per­hee­seen saa hin­ta­la­pun. Jo nyt prosessi on vaativa ja kallis, mistä kertoo Pakolaisavun tiivistys. Epäilen, että tämän jälkeen olen­nai­sin­ta ei enää ole jat­ku­vas­ti tehostuva hake­mus­ten käsittely eikä DNA-tut­ki­mus­kaan. 

Suomessa DNA-analyysin alku­pe­räi­se­nä tar­koi­tuk­se­na oli petosten pal­jas­ta­mi­sen ja ennal­taeh­käi­syn ohella mah­dol­li­suu­den tar­joa­mi­nen kaikille, myös todis­tuk­sia vailla oleville. Jatkossa jäl­kim­mäi­nen tavoite ei enää voi toteutua. Kaikkein haa­voit­tu­vim­mas­sa asemassa oleville, kuten yksin tulleille lapsille, perheen saaminen Suomeen on varmasti entistä mah­dot­to­mam­paa. Sen sijaan suku­lai­set saattavat lähteä vaa­ral­li­sel­le matkalle sala­kul­jet­ta­jien mukana. Tämä näkyy jo nyt, sillä syksyllä 2015 puolet Kreikkaan saa­pu­neis­ta tur­va­pai­kan­ha­ki­jois­ta oli naisia ja lapsia.

Entä suku­lai­suus? Kuvitelma aidon ja kiinteän perhe-elämän kri­tee­reis­tä, jotka ylit­täi­si­vät kult­tuu­ri­set ja his­to­rial­li­set erot, on absurdi. Tämä on ant­ro­po­lo­gi­sis­sa kes­kus­te­luis­sa niin itsestään selvää, ettei ole mitään mieltä varustaa tätä näkemystä viit­tauk­sil­la. Se, mikä voidaan tulkita todis­teek­si petok­ses­ta, voikin olla vält­tä­mä­tön osa suku­lai­suu­den dyna­miik­kaa. Yllä oleva kuvio DNA-analyysin tul­kin­nas­ta kuvaa vain pientä osaa perheiden koe­tin­ki­vis­tä.

DNA-tutkimus voi todistaa väitetyt suku­lais­suh­teet, mutta ennen sitä ihmisten on täytynyt taittaa pitkä, vaa­ral­li­nen ja kallis matka, mah­dol­li­ses­ti suku­lais­ten tuella. Lisäksi heidän on täytynyt esittää uskot­ta­via ker­to­muk­sia perhe-elämänsä yksi­tyis­koh­dis­ta. Jatkossa, mitä toden­nä­köi­sim­min, myön­tei­sen päätöksen edel­ly­tyk­se­nä on myös osoitus riit­tä­väs­tä toi­meen­tu­los­ta. Tässä moni­mut­kai­ses­sa ja arvaa­mat­to­mas­sa koko­nai­suu­des­sa mää­ri­tel­lään aidon perheen kri­tee­rei­tä tämän päivän Suomessa. 


Kirjallisuutta

Collier, Jane F., Michelle Z. Rosaldo & Sylvia Yanagisako (1982) Is There a Family?: New Anthropological Views. Teoksessa Rethinking the Family: Some Feminist Questions, toim. B. Thorne and M. Yalom. New York: Longman:. 25 – 39. 

Dove, Edward S. (2014) Back to Blood: The Sociopolitics and Law of Compulsory DNA Testing of Refugees. University of Massachusetts Law Review 8 (2): 466 – 530.

Fingerroos Outi, Anna-Maria Tapaninen & Marja Tiilikainen (toim. 2016) Perheenyhdistäminen – kuka voi saada perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino

Franklin, Sarah & Susan McKinnon (toim. 2001) Relative Values: Reconfiguring Kinship Studies. Durham, N.C.; Duke University Press.

Heinemann, Torsten, Ilpo Helén, Thomas Lemke, Ursula Naue & Martin G. Weiss (toim. 2015) Suspect Families: DNA Analysis, Family Reunification and Migration Policies. Lontoo & New York: Routledge.

Helén, Ilpo & Anna-Maria Tapaninen (2013) Closer to the Truth: DNA Profiling for Family Reunification and the Rationales of Immigration Policy in Finland. Nordic Journal of Migration Research 3 (3): 153 – 161. 

Helén, Ilpo (2014) Biological citizens­hip across the borders: politics of DNA profiling for family reu­ni­fica­tion, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 15:3, 343 – 360.

Sahlins, Marshall (2013) What Kinship Is — And Is Not? Chicago: University of Chicago Press.

Villiers, Janice D. (2010) Brave New World: The Use and Potential Misuse of DNA Technology in Immigration Law. Boston College Third World Law Journal 3 (2): 239 – 271. http://​law​di​gi​talcom​mons​.bc​.edu/​c​g​i​/​v​i​e​w​c​o​n​t​e​n​t​.​c​g​i​?​a​r​t​i​c​l​e​=​1​0​1​6​&​c​o​n​t​e​x​t​=​t​wlj 

Kirjoittaja

Anna-Maria Tapaninen on antropologi ja valtiotieteiden tohtori, joka tutkii perheenyhdistämistä Itä-Suomen yliopistossa Koneen säätiön rahoittamassa projektissa Kehon todisteet - Asiakirjojen, kertomusten ja bioteknologioiden keskinäisvaikutukset maahanmuuton valvonnassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • ”Voitko kertoa tarinani suo­ma­lai­sil­le” – kertomus pape­rit­to­muu­des­ta — AntroBlogi 27.1.2017 klo 07:32

    […] Anna-Maria Tapaninen, Totuuden ja epäilyn henki per­hee­nyh­dis­tä­mi­sessä […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Miltä sukulaisuus näyttää, kun veren tai geenien merkitystä tarkastellaan uudessa valossa? Voiko sukulaisia saada tekemällä? Entä voiko suvun valita? Sukulaisuussuhteet ovat aina kulttuurin muovaamia. Adoptio haastaa käsityksiämme sukulaisuudesta, sillä se sijaitsee biologian ja kulttuurin rajapinnassa.

Kuolema ei ole yksiselitteinen biologinen fakta. Antropologinen kuolemantutkimus osoittaa kuolemaan liittyvän valtavasti sosiokulttuurista ja historiallista vaihtelua. Kuolema on myös poliittinen kysymys. 

Viime aikoina valtamediassa on nähty yhä enemmän sanaa “rodullistettu”. HS uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan poliisikoulutukseen tulisi sisällyttää mm. keskusteluja siitä, miten kohdata rodullistettuja vähemmistöjä. Rodullistaminen viittaa kansakunnan sisäisiin ja ulkoisiin valtasuhteisiin. Se viittaa prosesseihin, joiden kautta ihmisen ominaisuuksia aletaan pitää luonnollisina tai muuttumattomina.