Totuuden ja epäilyn henki perheenyhdistämisessä

Kirjoittaja: Anna-Maria Tapaninen, VTT. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Euroopassa per­he­si­teet ovat olleet viime vuosina yleisin oles­ke­lu­lu­pa­ha­ke­mus­ten peruste. Suomessa niiden osuus on ollut noin nel­jä­kym­men­tä pro­sent­tia. Tämä suuntaus on tuonut suku­lai­suu­den – yhden ant­ro­po­lo­gian omimmista kysy­myk­sis­tä – muut­to­liik­keen keskiöön. 

Antropologiassa suku­lai­suus ei tarkoita perhettä laajempaa sosi­aa­lis­ta koko­nai­suut­ta, kuten taval­li­ses­sa kie­len­käy­tös­sä. Sukulaisuus on läpi­tun­ke­va idea, joka niveltyy osaksi suku­puo­len, sek­su­aa­li­suu­den, sosi­aa­li­sen persoonan, ruu­miil­li­suu­den ja poli­tii­kan tut­ki­mus­ta. Se luo jat­ku­vuut­ta, mutta vain jatkuvien muutosten kautta. Sukulaisuus on siis toimintaa. Perheenyhdistäminen on yksi lukui­sis­ta nyky­maa­il­man ilmiöistä, joita voidaan kutsua glo­baa­lik­si tai yli­ra­jai­sek­si sukulaisuudeksi. 

refugees-1156245_1280

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain).

Maahanmuuttopolitiikassa per­hee­nyh­dis­tä­mi­nen ymmär­re­tään sel­vä­ra­jais­ta perhettä piirtävän ideo­lo­gian kautta. Lainsäädännössä perhe on pro­to­tyyp­pi­nen, his­to­rial­li­set ja kult­tuu­ri­set vaihtelut ylittävä luomus. Perheen idea on kuitenkin aina läpi­ko­tai­sin poliit­ti­nen, eli his­to­rial­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti erityinen ja muuttuva. 

Selvimmin tämä eri­tyi­syys näkyy Maahanmuuttoviraston pää­tök­sis­sä, joista piirtyy kuva moni­mut­kais­ten tapausten arvioin­nis­ta abstrak­tia perheen ideaa vasten. Näin suku­lai­suu­den dyna­mii­kas­ta keh­key­ty­vät, outoina pidetyt tavat ja käsi­tyk­set voivat herättää epäilyjä. 

Ihmisoikeuksien yleis­maa­il­mal­li­sen julis­tuk­sen 16. artiklan mukaan ”[p]erhe on yhteis­kun­nan luon­nol­li­nen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteis­kun­nan ja valtion suojaan”. Mutta kenellä tämä oikeus on? Miten perhe voidaan tunnistaa ja tunnustaa tai vaih­toeh­toi­ses­ti katsoa epäilyttäväksi?

Bodies of Evidence – pro­jek­tis­sa tar­kas­te­lem­me doku­ment­tien, nar­ra­tii­vien ja bio­tek­no­lo­gioi­den – DNA-tut­ki­muk­sen ja lää­ke­tie­teel­li­sen ikä­ar­vioin­nin – yhteen kie­tou­tu­mis­ta todis­tei­na, arvioi­taes­sa haki­joi­den uskot­ta­vuut­ta. Totuuden tavoit­te­lu ja epäilyn henki punou­tu­vat yhteen todis­tei­den arvioin­nis­sa. Harkinnassa on kyse faktojen ja tiedon luo­mi­ses­ta. Vastikään ilmes­ty­nees­sä kirjassa Perheenyhdistäminen – kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? tar­kas­te­lem­me ennen kaikkea sitä, keneltä ja miten oikeus per­hee­seen evätään. Kirjan luvuissa piirtyy kuva vahvasta epäilyn ilmapiiristä. 

Suomen lain­sää­dän­nös­sä ei ole — eikä voi olla — kattavaa mää­ri­tel­mää siitä, mikä on kel­vol­li­nen perhe. Kun Suomen kan­sa­lai­nen menee naimisiin toisen Suomen kan­sa­lai­sen kanssa, näyttö suhteen laadusta ei joudu puntariin. Näissä tapauk­sis­sa avio­lii­ton aitoutta ei tarvitse todistaa esi­mer­kik­si yhteisen lapsen kautta DNA-tut­ki­muk­sel­la. Oikeus yhteiseen perhe-elämään ei edellytä tuloja, jotka neli­hen­ki­sen perheen tapauk­ses­sa ylittävät suo­ma­lais­ten kes­ki­mää­räi­set tulot. Puolisoiden ikäero, suku­puol­ten tai suku­pol­vien välinen työnjako eivät herätä epäilyjä. Siirtolaisten kohdalla tilanne on toinen: kaikkea voidaan epäillä, ja vaa­ti­muk­set voivat olla kohtuuttomia. 

family-1227834_1920

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain)

Kerron tässä artik­ke­lis­sa per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen moni­mut­kai­ses­ta ja alati muut­tu­vas­ta kentästä DNA-tut­ki­muk­sen kautta. Jos ihmisellä ei ole esittää viran­omais­ten hyväk­sy­miä asia­kir­jo­ja (esi­mer­kik­si vih­ki­to­dis­tuk­sia tai syn­ty­mä­to­dis­tuk­sia), Maahanmuuttovirasto voi tarjota DNA-testausta. Sitä pidetään objek­tii­vi­se­na ja tarkkana näyttönä. Tämä pätee lähinnä ihmisiin, jotka tulevat epä­va­kais­ta tai romah­ta­neis­ta val­tiois­ta — siis tyy­pil­li­ses­ti pako­lais­taus­tai­siin perheisiin. 

DNA-analyysin käyttö kertoo suo­ma­lai­sen jär­jes­tel­män eri­tyis­piir­teis­tä. Järjestelmä on vahvasti kes­kit­ty­nyt ja nojautuu tiukasti lain­sää­dän­töön. Testausta on luon­neh­ti­nut huo­mat­ta­va konsensus siitä saakka, kun se vuonna 2000 sisäl­ly­tet­tiin ulko­maa­lais­la­kiin. Hakijat eivät itse joudu jär­jes­tä­mään tai maksamaan testausta, toisin kuin monissa muissa maissa, mutta he eivät myöskään voi vaatia sitä. Suomessa DNA-pro­fi­loin­nin var­mis­ta­ma suku­lai­suus ei ole oles­ke­lu­lu­van vält­tä­mä­tön eikä riittävä ehto. 

Oheinen Terveyden ja hyvin­voin­nin laitoksen kuva DNA-tut­ki­muk­sen tulok­ses­ta ja sen tul­kin­nas­ta kertoo geneet­ti­sen suku­lai­suu­den ”mark­ke­reis­ta”. Kaaviosta näkyy, miten ne voidaan kääntää todis­teik­si (onnel­li­sis­ta) perheistä. On kuitenkin itsestään selvää, että kysymys on nime­no­maan kään­tä­mi­ses­tä. Analyysi ei voi todistaa perheen ole­mas­sao­loa, vaan se esittää ainoas­taan geneet­ti­sen suku­lai­suu­den todennäköisyyden. 

thl

Kuvio: Terveyden ja hyvin­voin­nin laitos (THL /​thl​.fi)

DNA-pro­fi­loin­nin kohdalla viimeiset vii­si­tois­ta vuotta ovat olleet hyvin vakaita, vaikka maa­han­muu­ton kenttä muuten on käynyt läpi monia muutoksia. Siksi en halua arvioida sitä, onko DNA-tut­ki­muk­sen käyttö biovallan muoto vai kenties haki­joi­den oikeuksia vah­vis­ta­va tek­no­lo­gi­nen keino. Yksinään se ei ole kum­paa­kaan, vaan saa mer­ki­tyk­sen­sä suhteessa muihin, jat­ku­vas­ti muut­tu­viin koetinkiviin. 

Minä ja kollegani Miia Halme-Tuomisaari olemme kir­joit­ta­neet Perheenyhdistäminen ‑kirjassa Helsingin hallinto-oikeuden pää­tök­sis­tä. DNA-tutkimus mainitaan niissä useim­mi­ten siksi, että valit­ta­jat vaativat sitä. Suomessa monet per­heen­ko­koa­jat ja heitä avustavat ihmiset ovatkin pitäneet DNA-analyysiä todella vii­me­kä­ti­se­nä tai kenties ainoana mah­dol­li­suu­te­na, koska hakijoita ei muuten uskota. 

Maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus taas ovat usein todenneet, että testaus ei ole tar­peel­lis­ta, koska perhe-elämän ehdot eivät muu­ten­kaan täyty. Valitusten hyl­kää­mi­sen perusteet ovat tul­kin­nan­va­rai­sia pikemmin kuin tarkkoja. Perusteena on tyy­pil­li­ses­ti väite maa­han­muut­to­sään­nös­ten kier­tä­mi­ses­tä. Tavallinen peruste on myös per­he­si­teen kat­kea­mi­nen pit­kit­ty­neen eron aikana tai jo per­heen­ko­koa­jan lähtiessä hakemaan tur­va­paik­kaa. Todiste geneet­ti­ses­tä suku­lai­suu­des­ta ei kumoa näitä epäilyjä. 

Bioteknologiset keinot koros­ta­vat sitä, että ihmisten väit­tei­siin ei luoteta. Ne eivät siis pel­käs­tään hälvennä epäilyjä, vaan myös vah­vis­ta­vat epäilyn ilma­pii­riä. Kun aja­tel­laan, että totuuteen päästään parhaiten mah­dol­li­sim­man objek­tii­vi­sil­la ja tarkoilla bio­tek­no­lo­gi­sil­la keinoilla, vah­vis­te­taan oletusta haki­joi­den val­heel­li­suu­des­ta. Väitän, että DNA-tutkimus tarjoaa mallin todis­tei­den etsi­mi­sel­le yleensä. 

25739574552_0b6b8dcb20_o

Kuva: Josh Zakary /​Flickr, CC BY 2.0

Vastaavalla tavalla haas­tat­te­luis­sa esi­tet­ty­jä ker­to­muk­sia tutkitaan tarkkaan. Niissä etsitään epä­joh­don­mu­kai­suuk­sia eri per­heen­jä­sen­ten vas­tauk­sis­ta; mil­lai­ses­sa talossa asuttiin, millaisia kotie­läi­miä perheellä oli tai miten ja milloin joku per­heen­jä­se­nis­tä kuoli tai katosi. Lähes kaikkia kuullaan pitkissä haas­tat­te­luis­sa, myös yli 12-vuotiaita ja nuo­rem­pia­kin lapsia. Maahanmuuttovirasto tavoit­te­lee totuutta kysy­mys­ten ”yksi­tyis­koh­tai­suu­den ja yllät­tä­vyy­den” kautta. 

Näin luodaan faktoja, jotka voisivat osoittaa ker­to­mus­ten uskot­ta­vuu­den mutta vielä helpommin epä­us­kot­ta­vuu­den. On selvää, että eletyn elämän jatkuvat muutokset ja erilaiset tavat kertoa niistä eivät ole helposti pel­kis­tet­tä­vis­sä yksi­se­lit­tei­sik­si faktoiksi. Yksi haas­tat­te­le­ma­ni suo­men­so­ma­lia­lai­nen kysyi kes­kus­te­lum­me aikana reto­ri­ses­ti kolmesti: ”Miksi DNA ei riitä?” DNA-analyysin näyt­tö­ar­vo on suh­teel­li­nen. Maahanmuuttovirasto onkin linjannut että pelkkä bio­lo­gi­nen suku­lai­suus ei riitä myön­tei­seen oles­ke­lu­lu­pa­pää­tök­seen, vaan taustalla on oltava aitoa ja kiinteää perhe-elämää.

Miten pakosalla olevat ihmiset voivat todistaa, että perhe-elämä on ollut pit­kit­ty­neen kriisin ja eron aikana riittävän kiinteää? Miten suo­ma­lai­set viran­omai­set voivat arvioida perhe-elämän aitoutta eri­lai­sis­ta kult­tuu­ri­sis­ta taus­tois­ta tulevien ihmisten kohdalla? Selviytyminen poik­keus­ti­lan aikana edel­lyt­tää usein jous­ta­vuut­ta, esi­mer­kik­si kadon­nei­den tai kuol­lei­den suku­lais­ten lapsista huo­leh­ti­mis­ta suku­lai­suu­den ideoista kum­pua­vien käy­tän­tei­den mukaisesti. 

Perheenyhdistäminen on melkeinpä läh­tö­koh­tai­ses­ti mah­dol­li­nen petos. Epäilyn ilmapiiri on niin vahva, että jotkut per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen läpi käyneet tai sitä sivusta seu­ran­neet välttävät puhumista omista tai yhtei­sis­tä koke­muk­sis­taan. Haastattelin neljää suo­men­so­ma­lia­lais­ta, jotka olivat saaneet kiel­tei­set päätökset per­hee­nyh­dis­tä­mis­ha­ke­muk­siin­sa. He olivat siksi roh­kais­tu­neet kertomaan ahdin­gos­taan. Heidän mie­les­tään Maahanmuuttoviraston pitäisi kertoa suoraan, kuinka vaikeaa per­hee­nyh­dis­tä­mi­nen on, ennen kuin perhe jättää kaiken odot­taak­seen turhaan kenties vuo­si­kausia. ”Perhettänne ette tule saamaan Suomeen”, kiteytti yksi heistä. 

8972220637_a1b3e5080e_o

Kuva: Climatalk. in /​Flickr, CC BY 2.0

Tämä tyly varoitus lienee jatkossa entistä osuvampi, joskin syyt muuttuvat. Tilanne on muut­tu­mas­sa radi­kaa­lis­ti uuden, par­hail­laan käsi­tel­tä­vä­nä olevan hal­li­tuk­sen esityksen myötä (HE 43/​2016). Jo vuodesta 2010 alkaen lain­sää­dän­nön muutokset ovat karsineet hakijoita tehok­kaas­ti. Syksyllä 2015 niin kutsuttu pako­lais­krii­si sai hal­li­tuk­sen pikai­ses­ti ja suo­ra­su­kai­ses­ti suun­nit­te­le­maan per­hee­nyh­dis­tä­mi­sen kri­tee­rien tiu­ken­ta­mis­ta. Ratkaisuksi esi­tet­tiin toi­meen­tu­lo­vaa­ti­mus­ten laajentamista. 

Nykyiset kiris­tyk­set ovat jatkumoa kil­pa­juok­sul­le kohti pohjaa, joka kuvaa nykyistä suh­dan­net­ta kaik­kial­la Euroopassa. Perheenyhdistämispolitiikka on myös per­hee­ne­rot­ta­mis­po­li­tiik­kaa. Olen varma, etten ole ainoa Perheenyhdistäminen ‑kirjan kir­joit­ta­jis­ta, joka toivoo, että kirja ei olisi näin ajan­koh­tai­nen — ja jo ilmes­tyes­sään pitkälti lähihistoriaa. 

murals-1320739_1920

Kuva: Pixabay​.com (CC0 Public Domain)

Viranomaisille työläs ja asian­osai­sil­le raskas todis­tei­den tut­ki­mi­nen vähenee, kun oikeus per­hee­seen saa hin­ta­la­pun. Jo nyt prosessi on vaativa ja kallis, mistä kertoo Pakolaisavun tiivistys. Epäilen, että tämän jälkeen olen­nai­sin­ta ei enää ole jat­ku­vas­ti tehostuva hake­mus­ten käsittely eikä DNA-tutkimuskaan. 

Suomessa DNA-analyysin alku­pe­räi­se­nä tar­koi­tuk­se­na oli petosten pal­jas­ta­mi­sen ja ennal­taeh­käi­syn ohella mah­dol­li­suu­den tar­joa­mi­nen kaikille, myös todis­tuk­sia vailla oleville. Jatkossa jäl­kim­mäi­nen tavoite ei enää voi toteutua. Kaikkein haa­voit­tu­vim­mas­sa asemassa oleville, kuten yksin tulleille lapsille, perheen saaminen Suomeen on varmasti entistä mah­dot­to­mam­paa. Sen sijaan suku­lai­set saattavat lähteä vaa­ral­li­sel­le matkalle sala­kul­jet­ta­jien mukana. Tämä näkyy jo nyt, sillä syksyllä 2015 puolet Kreikkaan saa­pu­neis­ta tur­va­pai­kan­ha­ki­jois­ta oli naisia ja lapsia.

Entä suku­lai­suus? Kuvitelma aidon ja kiinteän perhe-elämän kri­tee­reis­tä, jotka ylit­täi­si­vät kult­tuu­ri­set ja his­to­rial­li­set erot, on absurdi. Tämä on ant­ro­po­lo­gi­sis­sa kes­kus­te­luis­sa niin itsestään selvää, ettei ole mitään mieltä varustaa tätä näkemystä viit­tauk­sil­la. Se, mikä voidaan tulkita todis­teek­si petok­ses­ta, voikin olla vält­tä­mä­tön osa suku­lai­suu­den dyna­miik­kaa. Yllä oleva kuvio DNA-analyysin tul­kin­nas­ta kuvaa vain pientä osaa perheiden koetinkivistä.

DNA-tutkimus voi todistaa väitetyt suku­lais­suh­teet, mutta ennen sitä ihmisten on täytynyt taittaa pitkä, vaa­ral­li­nen ja kallis matka, mah­dol­li­ses­ti suku­lais­ten tuella. Lisäksi heidän on täytynyt esittää uskot­ta­via ker­to­muk­sia perhe-elämänsä yksi­tyis­koh­dis­ta. Jatkossa, mitä toden­nä­köi­sim­min, myön­tei­sen päätöksen edel­ly­tyk­se­nä on myös osoitus riit­tä­väs­tä toi­meen­tu­los­ta. Tässä moni­mut­kai­ses­sa ja arvaa­mat­to­mas­sa koko­nai­suu­des­sa mää­ri­tel­lään aidon perheen kri­tee­rei­tä tämän päivän Suomessa. 


Kirjallisuutta

Collier, Jane F., Michelle Z. Rosaldo & Sylvia Yanagisako (1982) Is There a Family?: New Anthropological Views. Teoksessa Rethinking the Family: Some Feminist Questions, toim. B. Thorne and M. Yalom. New York: Longman:. 25 – 39. 

Dove, Edward S. (2014) Back to Blood: The Sociopolitics and Law of Compulsory DNA Testing of Refugees. University of Massachusetts Law Review 8 (2): 466 – 530. 

Fingerroos Outi, Anna-Maria Tapaninen & Marja Tiilikainen (toim. 2016) Perheenyhdistäminen – kuka voi saada perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino

Franklin, Sarah & Susan McKinnon (toim. 2001) Relative Values: Reconfiguring Kinship Studies. Durham, N.C.; Duke University Press. 

Heinemann, Torsten, Ilpo Helén, Thomas Lemke, Ursula Naue & Martin G. Weiss (toim. 2015) Suspect Families: DNA Analysis, Family Reunification and Migration Policies. Lontoo & New York: Routledge.

Helén, Ilpo & Anna-Maria Tapaninen (2013) Closer to the Truth: DNA Profiling for Family Reunification and the Rationales of Immigration Policy in Finland. Nordic Journal of Migration Research 3 (3): 153 – 161. 

Helén, Ilpo (2014) Biological citizens­hip across the borders: politics of DNA profiling for family reu­ni­fica­tion, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 15:3, 343 – 360.

Sahlins, Marshall (2013) What Kinship Is — And Is Not? Chicago: University of Chicago Press.

Villiers, Janice D. (2010) Brave New World: The Use and Potential Misuse of DNA Technology in Immigration Law. Boston College Third World Law Journal 3 (2): 239 – 271. http://​law​di​gi​talcom​mons​.bc​.edu/​c​g​i​/​v​i​e​w​c​o​n​t​e​n​t​.​c​g​i​?​a​r​t​i​c​l​e​=​1​0​1​6​&​c​o​n​t​e​x​t​=​t​wlj 

Kirjoittaja

Anna-Maria Tapaninen on antropologi ja valtiotieteiden tohtori, joka tutkii perheenyhdistämistä Itä-Suomen yliopistossa Koneen säätiön rahoittamassa projektissa Kehon todisteet - Asiakirjojen, kertomusten ja bioteknologioiden keskinäisvaikutukset maahanmuuton valvonnassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • ”Voitko kertoa tarinani suo­ma­lai­sil­le” – kertomus pape­rit­to­muu­des­ta — AntroBlogi 27.1.2017 klo 07:32

    […] Anna-Maria Tapaninen, Totuuden ja epäilyn henki perheenyhdistämisessä […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Mitä merkitystä hauskanpidolla, aistillisuudella ja nautinnolla on etnografisessa kenttätyössä? Antropologi Siru Auran esikoisromaani Myötäjäiset haastaa kaikkivoipaisen sankaritutkijan myyttiä ja ohjaa lukijaa näkemään nautinnon poliittisuuden.