Mittayksiköt asettavat usein rajoituksia sille, millaisena ne maailman esittävät. Nuo rajoitukset voivat olla äärimmäisen poliittisia, vaikka mittareiden tuottamat numerot mielletään puolueettomiksi faktoiksi. Fidžiläiset kookospähkinänumerot havainnollistavat sitä, miten arkisenkin laskuopin taakse kätkeytyy erilaisia tiedostamattomia valintoja, jotka vaikuttavat siihen kuinka laskemme.
Kookospähkinä on Fidžillä tärkeä ravintoaine sekä kauppa- ja lahjatavara. Siksi kookospähkinöitä annetaan lahjoiksi myös osana suuria, sukuryhmien välisiä elinkausiriittejä, jollaisia järjestetään hautajaisten tai lapsen syntymän yhteydessä. Näihin tilanteisiin liittyy aivan erityinen numerosanojen järjestelmä.
”Fidžiläisen laskemisen” (wiliwili vaka-Viti) nimellä tunnetut numerosanat ovat lista termejä, joita käytetään kymmenen kappaleen nipuista perinteisessä lahjavaihdossa käytettäviä tavaroita. Tähän tapaan:
10 mattoa = yksi sasa
10 valaanhammasta = yksi vulo
10 taskurapua = yksi vatu (”kivi”)
10 haita = yksi laca (”purje”)
Seremoniallisia lukusanoja on yhteensä noin kolmellekymmenelle arvotavarasortille, ja useimmat fidžiläiset joutuvat harjoittelemaan numerosanojen listan koulussa samaan tapaan kuin kertotaulut tai epäsäännöllisten verbien taivutuksen.
Myös kookospähkinöille löytyy omat lukusanansa: kymmenen kookospähkinää on yksi qali (”nippu”), sata kookospähkinää yksi koro (”kylä”) ja tuhat kookospähkinää yksi selavo (sana ei tarkoita mitään muuta). Torilla fidžiläiset myyvät kookospähkinänsä tusinoina, fidžiksi doseni, mutta kukaan ei veisi rahvaanomaista ”tusinaa” hautajaislahjaksi surevalle perheelle sen enempää kuin myisi torilla kookospähkinöitä qaleittain.
Fidžin kielen seremonialliset numerosanat ovat hyvä esimerkki rinnakkaisina elävistä mitta-asteikoista. Ilmiö on meillekin tuttu erilaisista täsmätavaroista: puoli litraa muutoin, mutta olutta tuoppi; 20 kappaletta muutoin, mutta kananmunia tiu; viisi litraa muutoin, mutta perunoita kappa.
Materiaalisuus sanelee asteikon?
Käytännössä asia on mutkikkaampi. Kun kookospähkinöitä viedään lahjoina muodollisiin tilaisuuksiin, perinteinen ja sananmukaisesti kymmentä pähkinää tarkoittava ”nippu”, qali, on kuitenkin käytännössä usein 12 pähkinää olematta silti tusina, doseni. Tämä on suoraa seurausta siitä, miten kookospähkinät pakataan – voisi jopa sanoa, että ne kantavat asteikkoaan mukanaan, sillä ainakin säkkien puuttuessa kookospähkinät kulkevat parhaiten tusinatavarana.
Suomessa kaupassa myytävät kookospähkinät ovat puussa kasvavan kookospähkinän kuorittu ydin. Luonnossa tätä ydintä ympäröi säikeisestä kuidusta muodostuva ulkokuori, jonka irti repimällä pähkinän ulkomitta vähintäänkin puolittuu.
Fidžiläiset eivät kuitenkaan kuori pähkinää aivan kokonaan, vaan jättävät siihen kiinni sen verran narumaista ulkokuoren kuitua, että pähkinät voi siitä solmia yhteen pareiksi. Kaksi pähkinäparia puolestaan kiepautetaan yhteen neljän pähkinän ryppäiksi, ja kolme tällaista nelikkoa asettuu hyvin päällekkäin tiiviiksi, helposti kannettavaksi tusinaksi, joka sidotaan yhteen kantokahvan sijaa tekevällä kuorenkappaleella tai pakettinarulla.
Koska kookospähkinät kulkevat tällä tavoin pakattuina vaivattomasti, ei kookospähkinöitä Fidžillä pakata kymmenittäin, vaan pähkinät lasketaan 12-perustaisessa järjestelmässä. Näin siitä huolimatta, että kaikki ystäväni Fidžillä pitävät ”tusinaa” rahvaanomaisena kauppiaiden yksikkönä, jolla ei ole mitään sijaa arvokkaissa perinteisissä tapahtumissa. Aina kun mahdollista, he mieluummin tuovat hautajaisiin ja vastaaviin tilaisuuksiin kookospähkinöitä säkkeihin pakattuna välttääkseen kaupantekoon ja voitontavoitteluun liitetyn tusinan käyttämistä.
Kyse ei ole mistään suuresta ongelmasta: jos säkkejä ei ole saatavilla, ihmiset pakkaavat pähkinänsä tusinoiksi ja luovuttavat ne sellaisina juhlapuheiden saattelemina, jos kohta vähän nolostellen. Haluan tällä esimerkillä kuitenkin nostaa esille sen, kuinka kookospähkinän muoto ja muut ominaisuudet ohjaavat tai ”yllyttävät” ihmisiä käyttämään vulgaariksi koettua tusinaa kymmenasteikon sijaan. Jokin kookospähkinässä itsessään auttaa ratkaisemaan sen, millaiselle numeroasteikolle ne asettautuvat.
Ei mitään determinismiä
Edellinen väittämä voidaan kuitenkin helposti myös kyseenalaistaa. Salomonsaarilla, kaksituhatta kilometriä Fidžiltä luoteeseen, torikauppiaat pakkaavat kookospähkinänsä viidestä parista muodostuviksi kymmenen pähkinän nipuiksi.
Papua-Uudessa-Guineassa sijaitsevalla Uuden Britannian saarella niitä puolestaan kuljetetaan pareiksi sidottuina kantokepin varassa. Kookospähkinän materiaaliset ominaisuudet eivät siis yksinään määritä sitä, millaisia numeroita kookospähkinän avulla lasketaan – olkoonkin että tapa, jolla pähkinät saa helposti sidottua pareiksi, ehdottelee parillisia lukuja kaikissa näistä kolmesta kulttuurista.
Kuva: Pauliina Mäkelä
Antropologi Webb Keane on ehdottanut, että voisimme käsitteellistää tällaista pehmeää tai osittaista määräytymistä affordanssin, eräänlaisen käyttömahdollisuuden, käsitteellä.
Käsite on alkujaan psykologi James J. Gibsonin kehittämä, ja Gibsonille se tarkoitti ennen kaikkea materiaalisen ympäristön eläimille tarjoamia mahdollisuuksia: ihmiselle tuoli tarjoaa istumisen mahdollisuuden, kissalle ehkä kiipeilemisen tai kynsimisen mahdollisuuden.
Keane puolestaan ulottaa termin materiaalisten objektien lisäksi ideoihin ja käsitteisiin osoittaen samalla, että niin esineiden kuin käsitteidenkin käyttömahdollisuudet muuttuvat sen myötä, millä tavalla ihmiset niitä käyttävät. Kookospähkinän affordanssit toteutuvat Fidžillä eri tavalla kuin naapurisaarilla, mutta kaikkien välillä on kuitenkin nähtävissä myös selviä yhteneväisyyksiä.
Käyttömahdollisuuden näkökulma toimii myös yritettäessä hahmottaa sitä, mitä tapahtuu, kun muodostamme ympäröivään maailmaan pohjautuvia numeroita. Voidaksemme laskea asioita yhteen meidän on ensin luokiteltava, mitä oikein lasketaan: kookospähkinöitä ja taskurapuja, kuten Fidžillä, mutta myös vaikkapa onnellisuutta tai ”konkreettisia kasvutoimia”.
Yleensä emme kuitenkaan laske yhteen esimerkiksi kolmea poutapilveä, kahta päiväunta ja neljää paistinpannua, vaan asioita, jotka jonkin ominaisuutensa vuoksi voidaan laskea saman joukon osaksi. (Sen vuoksi istuvan hallituksen kasvutoimilista syksyllä 2024 näytti niin hupaisalta – sen lisäksi, etteivät monet listan kohdat täyttäneet ”toimenpiteen” kriteereitä, niitä oli vaikea nähdä minkään muunkaan luontevasti määriteltävissä olevan joukon jäseninä.)
Manipuloitavat mittarit
Antropologi Claude Lévi-Strauss kirjoitti aikoinaan toivovansa, että jokainen etnologi olisi myös geologi, kasvitieteilijä, eläintieteilijä ja tähtitieteilijä voidakseen ymmärtää, millaisten erojen varaan ihmiset rakentavat merkityksiään. Sama pätee myös laskettavuuden ymmärtämiseen. Silti jo Lévi-Straussin toivelistaa vähäisemmälläkin koulutuksella voimme ymmärtää, että erilaiset mittayksiköt tuottavat erilaisia numeroita: laskettavat asiat luokitellaan yhteen ominaisuuksiensa perusteella, mutta ominaisuudet vaikuttavat helposti siihen, millaisia numeroita niistä muodostetaan.
Hyvä esimerkki ovat vanhat vitsit Neuvostoliiton kansantalouden korkeista tuotantoluvuista, joita mitattiin painossa. Vitseissä lukuja saatiin hilattua suuremmiksi lisäämällä milloin mihinkin teollisuuden tuotteeseen vaikkapa sementtiä, jolloin sen paino nousi. Monet nykyään käyttämistämme indikaattoreista tarjoavat aivan samankaltaisia manipuloinnin mahdollisuuksia, vaikkemme usein ymmärräkään niistä sen vertaa, että voisimme edes nauraa sille, kuinka niitä manipuloidaan.
Olen tämän juttusarjan aiemmassa osassa kuvannut, kuinka työaikakirjaukset yliopistolla edustavat erästä tällaista manipuloitavissa olevaa mittaria. Yllä esittämääni ideaa kuvastaa kuitenkin vielä paremmin Helsingin yliopiston vuonna 2015 laatima suunnitelma muuttaa rahalliset säästötavoitteensa neliömetreiksi. Tarkemmin sanoen yliopiston säästötavoitteeksi muodostui 60 000 m².
Aiheesta käytiin yliopistolla vilkasta keskustelua vuosina 2018–2019, eikä hanketta ole täysin hylätty vieläkään. Säästämisen yksikkönä neliömetri toimii kuitenkin eri tavalla kuin euro: esimerkiksi vuonna 2018 väläytelty ajatus neliömääräisten säästötavoitteiden jakamisesta yliopiston eri kampusten kesken nosti keskiöön sen, kuinka työlästä tiivistäminen on Keskustakampuksen vanhoissa arvorakennuksissa, joiden neliöistä merkittävä osa koostuu auloista, käytävistä ja muusta avotilasta. Laskennallisena yksikkönä neliömetri ei tee eroa päärakennuksen aulan, pahviseinien jakaman elementtitalon tai yliopiston hallinnoiman maatilan välillä.
Konventiot ruumiillistuvat vakiintuneissa mittareissa
Yleensä me emme kuitenkaan kiinnitä huomiota mittajärjestelmiin. Toimiva, vakiintunut mittari on usein täysin näkymätön; piilossa kaikkien näkyvillä. Standardointia ja luokittelemista tutkineet Geoffrey Bowker ja Susan Leigh Star ovat luonnehtineet niitä luokittelujärjestelmiksi, joissa ruumiillistuvat kauaskantoiset moraaliset ja esteettiset valinnat. Jotain tämän kaltaista olen yrittänyt tavoitella esimerkilläni fidžiläisistä kookospähkinöistä.
Vakiintuneen tavan mukaan pakattu tusina ei ole vain laskettava yksikkö, vaan siinä myös ruumiillistuvat tietyt esteettiset konventiot ja yhteisön käsitykset siitä, mikä on soveliasta tietyissä tilanteissa. Samaan aikaan kyseessä on kuitenkin täysin yhdentekevä pikkujuttu: oikeasti kukaan ei juuri pysähdy miettimään sitä, missä muodossa kookospähkinöitään kantaa.
Kookospähkinöiden 12-perustainen asteikko on käytännössä huomaamaton niin, että tusinoihin, kymmeniin ja säkkeihin kiinnittämäni huomio näyttäytyi fidžiläisille ystävilleni lähinnä hölmönä päähänpinttymänä (”kaikkea sekin kyselee”). Ja ehkä ero kymmen- ja kaksitoistaperustaisen asteikon välillä ei todellakaan ole kaiken tämän vaivannäön arvoinen. Olen kuitenkin kookospähkinöiden avulla yrittänyt nostaa esiin sinänsä itsestään selvän ajatuksen, jonka mukaan mittayksiköt kuvastavat mittaamaansa maailmaa omien ominaisuuksiensa mukaan.
Ne muuntavat todellisuutta numeroiksi ja luvuiksi, joita ilmaisunaan käyttävät asteikot ovat vain puoliksi matematiikkaa. Toinen puoli pohjautuu joskus konventioihin ja kätevästi käsillä oleviin materiaaleihin, joskus huolella harkittuihin päätöksiin ja joskus poliittis-taloudellisiin valintoihin siitä, mitkä numerot palvelevat kenenkin tarkoitusperiä.
Hyvän mitta? -juttusarja
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaaren juttusarja esittelee Hyvän mitta? -tutkimushanketta. Hanke keskittyy tutkimaan erilaisia mittayksiköitä, joita otetaan käyttöön, kun pyritään antamaan numeroin mitattava muoto arvoille – siis erilaisille vastauksille kysymykseen ”mikä on tärkeää?”
Sarjassa tarkastellaan arvon mittaamista ja sen erilaisia vaikutuksia mittaukseen käytettyjen yksiköiden näkökulmasta: millaisia numeroita voidaan muodostaa ihmisillä, kookospähkinöillä tai ”vatsoilla”? Entä millaisten yksiköiden avulla aikaa, maata tai mainetta voidaan muuntaa numeroiksi?
Neutraaleja, ominaisuuksia vailla olevia mittayksiköitä ei ole olemassa. Juttusarjan ja tutkimushankkeen tavoitteena on löytää arvon mittaamista käsittelevä näkökulma ja sanasto, joka mahdollistaa mitattavan tai laskettavan arvon käsittelemisen arkisena ilmiönä – jonakin sellaisena, mitä ihmisyhteisöt aina ja kaikkialla tekevät. Sarja esittelee esimerkkejä niin Eteläiseltä Tyyneltämereltä kuin Euroopastakin.
Toimitus
- Toimittaja: Emmi Huhtaniemi
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Emmi Huhtaniemi
- Artikkelikuva: Pauliina Mäkelä
Luettavaa
- Claude Lévi-Strauss 1966. The Savage Mind. Chicago: University of Chicago Press.
- Webb Keane 2018. Perspectives on affordances, or the anthropologically real. HAU: Journal of Ethnographic Theory 8 (1/2): 27–38.
- Geoffrey C. Bowker ja Susan Leigh Star 1999. Sorting Things Out: Classification and Its Consequences. Cambridge, Massachusetts: MIT Press.
- Heikki Patomäki, Yliopistokäänne-sivusto: 2018 ja 2019.
- Lue AntroBlogin Hyvän mitta? -sarjan muut osat
