Jo vuosikymmeniä jatkunut Länsi-Saharan konflikti harvoin ylittää uutiskynnyksen Suomessa. Se nousi kuitenkin valtakunnallisiin otsikoihin helmikuussa 2025, kun Marokko esti europarlamentaarikko Jussi Saramon vierailun Länsi-Saharassa. Marokon kansainvälisen oikeuden rikkomukset ja ihmisoikeusloukkaukset Länsi-Saharassa jatkuvat, mutta kansainvälisen yhteisön tuki Länsi-Saharan sahrawien itsemääräämisoikeudelle horjuu.
Helmikuussa 2025 Vasemmistoliiton Jussi Saramo ja kaksi muuta europarlamentaarikkoa matkustivat Marokon hallinnoimaan Länsi-Saharaan tutustumaan alueen ihmisoikeustilanteeseen ja YK:n paikallisen rauhanturvaoperaatio MINURSOn toimintaan. Marokko ei kuitenkaan päästänyt seuruetta lentokoneesta El Aaiúnin lentokentällä, eikä virallista syytä käännytykselle annettu.
Marokko on aiemminkin estänyt ihmisoikeuksista kiinnostuneiden henkilöiden maahanpääsyn. Muun muassa Rauhanpuolustajat ry:n toiminnanjohtaja käännytettiin samaan tapaan tammikuussa 2023. Marraskuussa 2024 Marokko puolestaan karkotti maasta kaksi norjalaista aktivistia, joiden tarkoituksena oli tutkia Marokon suunnittelemien aurinkovoimalahankkeiden vaikutusta sahrawiväestön ihmisoikeustilanteeseen.
Miksi Marokko peittelee Länsi-Saharan ihmisoikeustilannetta ja mistä sahrawien kamppailussa on kyse?
Afrikan viimeinen siirtomaa
Afrikan luoteisrannikolla sijaitseva Länsi-Sahara on ollut vuodesta 1975 alkaen Marokon vallan alaisena. Espanjan entisenä siirtomaana Länsi-Sahara sai autonomian ja lupauksen kansanäänestyksestä vuonna 1974. Pian sen jälkeen Marokko ja Mauritania miehittivät alueen. Alkoi sota länsisaharalaisten itsenäisyysliikkeen, Polisarion, ja miehittäjävaltioiden välillä. Kymmenet tuhannet sahrawit pakenivat sotaa aavikolle Algerian puolelle. Myöhemmin Mauritania vetäytyi alueelta, mutta Marokko jäi, ja se hallinnoi yhä koko Länsi-Saharan aluetta.
Polisario julisti Saharan demokraattisen arabitasavallan (SADR) itsenäiseksi valtioksi vuonna 1976. Saharan demokraattisen arabitasavallan on tunnustanut 44 valtiota, mukaan lukien naapurimaat Algeria ja Mauritania, ja se on Afrikan unionin täysimääräinen jäsen.
Marokon ja Mauritanian historiallisia vaateita Länsi-Saharan alueeseen selvitettiin Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ) vuonna 1975, kun YK:n yleiskokous vei asian tuomioistuimeen. Tuomioistuin hylkäsi Marokon ja Mauritanian vaateet ja totesi, etteivät kummankaan maan esikoloniaaliset siteet alueeseen olleet riittäviä ylittämään sahrawien alueellista suvereniteettia. Näin ollen ne eivät voi olla esteenä Länsi-Saharan dekolonisaatiolle, jonka on tapahduttava sahrawien itsemääräämisoikeuden ja vapaan tahdon ehdoilla.
Marokon ja Mauritanian miehityssotaa 50 vuotta sitten paenneet sahrawit asuvat edelleen pakolaisleireillä Saharan autiomaassa Algeriassa. Tindoufin kaupungista kaakkoon sijaitsee kuusi pakolaisleiriä, jotka on nimetty Länsi-Saharassa sijaitsevien kaupunkien mukaan. Viidessäkymmenessä vuodessa jo useampi sahrawisukupolvi on syntynyt leireille. Pakolaisleirien asukkaita erottavat Länsi-Saharan miehitetystä alueesta Marokon rakentamat miinoitetut hiekkamuurit, joista pisin on jopa 2500 kilometriä pitkä. Uloimman muurin ja Algeriassa sijaitsevien pakolaisleirien väliin jää kapea kaistale, jota länsisaharalaiset kutsuvat vapautetuksi vyöhykkeeksi.
Polisarion ja miehittäjävaltioiden välistä sotaa on seurannut yksi nykyajan pisimmistä humanitaarisista kriiseistä. YK:n pakolaisjärjestö UNCHR:n arvioiden mukaan pakolaisleirejä asuttaa 173 600 sahrawia, jotka ovat humanitaarisen avun varassa. Marokon hallitsemalla alueella asuu vastaavasti arviolta 160 000 sahrawia, joiden ihmisoikeuksia rikotaan jatkuasti. Katoamiset ja väkivaltaiset kohtaamiset Marokon viranomaisten kanssa ovat yleisiä. Sahraweja vainotaan, heidän sananvapauttaan rajoitetaan ja kotejaan tuhotaan.
Yhdistyneet kansakunnat määrittelee Länsi-Saharan ei-itsehallinnolliseksi alueeksi, ja sen tulevaisuudesta tulisi YK:n päätöslauselmien mukaan järjestää kansanäänestys. YK:n rauhanturvaoperaatio MINURSO perustettiin vuonna 1991 tehtävänään valvoa Marokon ja Polisarion välistä tulitaukoa ja järjestää kansanäänestys Länsi-Saharan tulevaisuudesta. Marokko on jarruttanut äänestyksen toteuttamista tähän päivään saakka. Marokko on muun muassa asuttanut Länsi-Saharan alueelle uudisasukkaita, ja ajan kuluessa on yhä monimutkaisempaa määritellä, kenelle äänestysoikeus kuuluu. Kansainvälisen yhteisön konfliktinratkaisuyritykset ovat tähän mennessä kaatuneet. Marokko vastustaa vaihtoehtoja, joissa sahrawit saisivat täyden itsenäisyyden, ja Polisario, jonka YK on tunnustanut sahrawien lailliseksi edustajaksi, on hylännyt ehdotukset osittaisesta autonomiasta.
Suomen kanta muuttui vain parissa vuodessa
Kansainvälisen yhteisön tuki sahrawien itsemääräämisoikeudelle vaikuttaa muuttaneen viime vuosina suuntaa. Länsi-Saharan konfliktia ja kansainvälisiä suhteita laajasti tutkineet Stephen Zunes ja Jacob Mundy kuvaavat 2010–2020-lukua “menetettynä vuosikymmenenä”, jolloin uusia aloitteita ratkaisun saavuttamiseksi ei nähty. Siinä missä aiemmin korostettiin sahrawien oikeutta äänestää omasta tulevaisuudestaan, on viime aikoina yhä useammin kuultu kaikuja tuesta Marokon vaateille.
Marokon ehdotus konfliktin ratkaisemiseksi, niin kutsuttu Marokon autonomiasuunnitelma, liittäisi Länsi-Saharan osaksi Marokkoa. Suunnitelman toteutuessa lupaus kansanäänestyksestä haudattaisiin lopullisesti ja sahrawit saisivat vain näennäisen itsehallinnon, joka ei koskisi esimerkiksi alueen luonnonvaroja. Marokon suunnitelmaa tukevat esimerkiksi Yhdysvallat, Ranska ja Espanja. Marokon autonomiasuunnitelman tukemista perustellaan kansainvälisessä yhteisössä sillä, että Marokolla on jo de facto suvereniteetti Länsi-Saharan alueella.
Vuonna 2024 Petteri Orpon hallituksen johdolla myös Suomen virallinen kanta Länsi-Saharan kysymykseen näyttää muuttuneen. Marokon ulkoministeri Nasser Bourita vieraili Suomessa elokuussa 2024 tapaamassa ulkoministeri Elina Valtosta. Vierailun jälkeen Suomen ulkoministeriö julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Suomi pitää Marokon autonomiasuunnitelmaa ”vahvana ja realistisena” ratkaisuna Länsi-Saharan tilanteeseen. Aikaisempi Suomen ulkopoliittinen linja oli toinen: Suomi tunnusti sahrawien itsemääräämisoikeuden ja piti Marokon aluevaatimuksia oikeudellisesti puutteellisina. Linjamuutokset kielivät laajemmasta muutoksesta suhteessa Länsi-Saharan kysymykseen.
Marraskuussa 2024 Helsingissä vieraili Suomen ulkopoliittisesta suunnanmuutoksesta huolestunut kuusihenkinen sahrawiopiskelijoiden delegaatio. Pakolaisleiriltä saapuneet sahrawinuoret tapasivat ulkoministeriön virkamiehiä, kansanedustajia ja kansalaisjärjestöjen edustajia. He myös esittelivät suomalaisille opiskelijajärjestöille Tifaritin yliopistohanketta, joka on yksi esimerkki sahrawien väkivallattomasta vastarinnasta.
Luonnonvarapolitiikka valtasuhteiden pönkittäjänä
Kansainvälisten instituutioiden rooli konfliktissa ei rajoitu ainoastaan lausuntoihin Marokon autonomiasuunnitelman tai Länsi-Saharan itsenäisyyden puolesta. Länsi-Saharan luonnonvarat houkuttelevat kansainvälisiä yrityksiä, ja kaupankäynti Marokon kanssa tukee Marokon asemaa miehitetyillä alueilla.
Miehitettyjen alueiden luonnonvarojen käytölle on määritelty selkeät ehdot kansainvälisessä oikeudessa. YK:n kansainvälisen oikeuden komitea (ILC) ja useat YK:n päätöslauselmat toteavat, että luonnonvaroja voidaan hyödyntää vain, jos se tapahtuu miehitetyn alueen asukkaiden suostumuksella ja hyödyttää heitä. Länsi-Saharan vapautusrintama Polisario on ilmaissut selkeästi ja yksiselitteisesti kielteisen kantansa Länsi-Saharan luonnonvarojen käyttöön. Tällä hetkellä Länsi-Saharan luonnonvaroista hyötyvät kuitenkin ainoastaan ulkoiset vallat Marokon johdolla.
EU osallistuu luonnonvarojen hyödyntämiseen käymällä kauppaa Marokon kanssa Länsi-Saharan alueella tuotetuista hyödykkeistä ilman länsisaharalaisten suostumusta. EU ja Marokko ovat esimerkiksi solmineet erityisen kalastus- ja kauppasopimuksen, joka sallii kalastuksen miehitetyllä alueella ja takaa alhaisemmat tullimaksut Marokosta tuotaville maataloustuotteille.
Kyseenalaiselle oikeuspohjalle nojaava kauppasopimus on viety Euroopan unionin tuomioistuimeen useita kertoja, ja tuomioistuin on toistuvasti todennut, että Marokon ja EU:n välinen kauppasopimus ei kata Länsi-Saharan aluetta ilman länsisaharalaisten nimenomaista suostumusta. Tuomioistuimen viimeisin päätös annettiin lokakuussa 2024 sen jälkeen, kun Euroopan komissio ja Eurooppa-neuvosto olivat valittaneet tuomioistuimen edellisestä, vuonna 2021 tekemästä päätöksestä, joka niinikään kiisti Marokon yksinoikeuden päättää alueen kaupankäynnistä. Tuomioistuimen lopullisessa päätöksessä todetaan, että Länsi-Sahara on Marokosta erillinen, suvereeni alue, eikä EU:n ja Marokon välinen halvemman tuontitullin kauppa- ja kalastussopimus voi koskea sitä ilman länsisaharalaisten suostumusta.
Päätöksessä todetaan myös, että Länsi-Saharassa viljeltyjä maataloustuotteita ei voi merkitä marokkolaista alkuperää oleviksi, ja että Länsi-Saharan asukkaiden on saatava “erityinen, konkreettinen, merkittävä ja todennettavissa oleva hyöty kyseisen alueen luonnonvarojen hyödyntämisestä”. Tämän hyödyn on oltava “suhteessa luonnonvarojen hyödyntämisen laajuuteen”. Samalla päätöksellä tuomioistuin määräsi voimassaolevat EU:n ja Marokon solmimat kauppa- ja kalastussopimukset lopetettaviksi vuoden kuluessa.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Vanhan kauppasopimuksen oli määrä umpeutua tämän vuoden lokakuussa ja vastikään paljastui, että Euroopan komissio on valmistellut Marokon kanssa uuden kauppasopimuksen, joka seuraa laittomaksi todetun edeltäjänsä jalanjäljissä kattaen yhä miehitetyn Länsi-Saharan alueet ja jättäen sahrawit taas päätöksenteon ulkopuolelle. Tässä uudessa, 2. lokakuuta 2025 allekirjoitetussa sopimuksessa huomioidaan EU-tuomioistuimen päätös sahrawien oikeuksista ainoastaan lupaamalla lisää humanitaarista apua Tindoufin pakolaisleireille.
Hämmennystä sopimuksen laatimisessa on herättänyt myös se, että siihen liittyvät suunnitteluasiakirjat olivat viimeiseen asti salassapidettäviä. Salassapito herättää kysymyksiä, kun ottaa huomioon sopimuksen poliittisen merkityksen ja tuoreen käsittelyn EU-tuomioistuimessa. Länsi-Saharan resurssienkäyttöä monitoroiva Western Sahara Resource Watch (WSRW) -järjestö vuosi neuvotteluasiakirjat julkisuuteen muutamaa päivää ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Vuodetuista asiakirjoista selviää, että komissio on neuvotellut uudesta kauppasopimuksesta erittäin nopealla aikataululla, vain viidessä päivässä.
Uunituore kauppasopimus on ristiriidassa tuomioistuimen päätöksen kanssa myös siitä syystä, että sopimuksessa Euroopan unioni lupaa rahoittaa Marokon energia-, kastelu- ja suolanpoistoinfrastruktuuria Länsi-Saharassa. Infrastruktuurin rahoittaminen johtaa Marokon hallussa olevan viljelymaan laajentumiseen alueella, ja juuri tällainen sahrawien mielipiteen ohittava, miehitetyllä alueella tapahtuva maankäyttö loukkaa tuomioistuimen päätöksen mukaan sahrawien itsemääräämisoikeutta.
Marokko hyödyntää Länsi-Saharan runsaita fosfaattivarantoja, ja hiljattain alueelta on etsitty öljy- ja maakaasuesiintymiä. Energiatalouden ja kulttuurin suhdetta tutkineen Joanna Allanin mukaan sahrawiaktivistit kokevat suurimmaksi uhaksi öljyn sijaan kuitenkin uusiutuvan energian. Vuodesta 2009 alkaen Marokko on rakentanut nopeasti tuuli- ja aurinkoenergian infrastruktuuria miehitetyllä alueella. Kehitys sitoo Marokon yhä tiukemmin miehitettyyn alueeseen ja lisää maan riippuvuutta Länsi-Saharassa tuotettuun sähköön. Sähkölinjat yhdistävät Marokon ja Länsi-Saharan yhdeksi sähköverkoksi. Marokon sähköverkko on puolestaan liitetty EU:n markkinoihin entisen siirtomaaisännän Espanjan kautta, ja näin myös EU:hun päätyy miehitetyllä alueella tuotettua sähköä. Marokossa ja Länsi-Saharassa tuotettua energiaa on käytännössä mahdotonta erottaa, sillä ne kulkevat saman kaapelin kautta Gibraltarin salmen ali.
Uusiutuvan energian infrastruktuuri vahvistaa Marokon asemaa ja ylläpitää kolonialistista energiataloutta Länsi-Saharan alueella viherän siirtymän varjolla. Western Sahara Resource Watch (WSRW) -järjestön mukaan myös YK sulkee silmänsä Marokon energiahankkeiden epäkohdilta, sillä ne palvelevat Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita.
Sahrawien oma ilmastojalanjälki on pieni, ja Saharan autiomaassa pakolaisleireillä asuvat sahrawit ovat etulinjassa kokemassa ilmastonmuutoksen vaikutukset. Marokon energiahankkeet työntävät Sahraweita yhä kauemmaksi rannikosta, alueille joilla ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat yhä raskaammin. Samalla sahrawit on suljettu ulos kansainvälisestä ilmastopäätöksenteosta, sillä kysymys itsemääräämisoikeudesta on yhä auki.
”Ihmiskunta etsii tapoja vastata ilmastonmuutokseen uusiutuvan energian avulla. Yritysjättiläiset kuten Siemens käyttävät Länsi-Saharan luonnonvaroja hyötyäkseen ilmastokriisistä taloudellisesti meidän kustannuksellamme. He jatkavat kolonialistista perinnettä,” kommentoi Suomessa vierailleen sahrawidelegaation edustaja Jalihenna Mohamed. Mohamed toimii “sahrawit Marokon luonnonvarojen ryöstöä vastaan” -kansalaisliikkeessä.
WSRWn mukaan Siemens on merkittävä toimija Länsi-Saharassa toteutetuissa tuulivoimahankkeissa. Yhtiö johtaa yhdessä Enel Green Energyn ja Narevan kanssa konsortiota, joka vastaa kahden alueelle rakennetun tuulipuiston, Boujdourin ja Aftissatin, toteutuksesta. WSRW huomauttaa, että Siemens ei ole suostunut kertomaan, kuinka se huomioi sahrawien mielipiteen tai palvelee heidän etuaan, vaikka kansainvälinen oikeus sitä edellyttää.
Myös suomalainen energia-alan pörssiyhtiö Wärtsilä Oyj toimii Marokon hallinnoimalla Länsi-Saharan alueella toimittaen sähkövoimaloita Marokon valtion energiayhtiölle. Wärtsilä on toiminut alueella jo pitkään, ja viimeksi vuosi sitten se uusi sopimuksensa Marokon kanssa koskien sähkövoimaloiden operointia Länsi-Saharassa sijaitsevassa Dakhlan kaupungissa. WSRW ja Suomen Rauhanpuolustajat ry ovat pyytäneet yhtiöltä selvitystä siitä, onko sen toiminta Länsi-Saharassa linjassa viimeisimmän EU-tuomioistuimen päätöksen kanssa. Järjestöt kysyivät, onko Marokon kanssa tehty kauppasopimus saanut suostumuksen Polisariolta, joka on YKn mukaan sahrawien virallinen edustaja. Wärtsilä ei vastauksessaan mainitse sanallakaan sahraweita, Länsi-Saharaa tai Polisariota, vaan vakuuttaa, että yhtiö toimii Marokon hallinnoimalla alueella Marokon valtionyhtiön kanssa ja että alueen turvallisuustilanne on hyvä. Yhtiö sanoo, ettei ota kantaa Marokon lailliseen statukseen Länsi-Saharassa. Nettisivuillaan yhtiö ilmoittaa operoivansa sähkövoimalaa “Etelä-Marokon Dakhlassa”.
Voisiko tuuli olla muutakin kuin resurssi?
Ekstraktivismi ymmärretään yleisimmin luonnonvarojen intensiivisenä hyödyntämisenä raaka-aineiden vientiä varten. Käsite juontaa juurensa 1900-luvun lopun Etelä-Amerikasta, mutta sitä on sovellettu vastaaviin prosesseihin myös muualla maailmassa. Vaikka käsite on akateemisesti melko nuori, ilmiö perustuu kolonialismin luomiin valtasuhteisiin: eurooppalainen kolonialismi loi epätasa-arvoiset työ- ja omistussuhteet, jotka edelleen ylläpitävät halvan työvoiman ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä ja muodostavat perustan nykyiselle suuressa mittakaavassa harjoitetulle ekstraktivismille osana globaalia järjestelmää. Chagnon ja kumppanit esittävät, että ekstraktivismi ei ole vain taloudellinen käytäntö, vaan sen voi nähdä laajemmin tapana järjestää elämää. Se on riippuvainen vallan keskittymisestä, epätasa-arvoisista valtasuhteista ja toiseuttamisesta; luonnosta ja sen asukkaista tehdään resursseja, jolloin toimijuus häivytetään.
Poliittisen ontologian tutkijat, kuten Blaser ja de la Cadena, korostavat, että ekstraktivismi tuo esiin tietämisen ja olemisen tapojen poliittisuuden ja epätasa-arvon. De la Cadena esittää, että ekstraktivistinen tapa nähdä kohteet mahdollistaa tuhojen aiheuttamisen: tietyt elämisen muodot ja maailmankuvat ymmärretään toisarvoisina tai mitättöminä – maa esitetään “terra nulliuksena”, ei-kenenkään-maana, tai pelkkänä resurssina, johon ei liity muita merkityksiä. Tällaista aluetta voi vapaasti hallita ja hyödyntää. Poliittisen ontologian tutkijoiden näkemyksen mukaan ekstraktivismissa ei ole kyse vain resurssien hyväksikäytöstä, vaan sen avulla pyyhitään pois kokonaisia olemisen ja tietämisen tapoja.
Sahrawien vastarintaa runouden kautta tutkinut Joanna Allan kuvaa, kuinka fossiilikapitalismiin ja kolonialismiin kytkeytyvässä energiajärjestelmässä tuuli, aurinko ja muut luonnonvarat ymmärretään ensisijaisesti resursseina, jotka voidaan teknologian avulla valjastaa mitattavaksi ja kulutettavaksi energiaksi. Tämä Allanin petrokulttuurin logiikaksi kutsuma tapa ymmärtää maailmaa ei muutu riippumatta siitä, onko lähteenä öljy, hiili, aurinko tai tuuli – siinä luonto näyttäytyy aina hallittavana resurssina, jonka tehtävä on tuottaa vaurautta ja ylläpitää kulutuskeskeistä elämäntapaa. Sahrawirunoilijoiden Limam Boishan ja Fatma Galia Mohammed Salemin teksteistä puolestaan välittyy tapa hahmottaa maailmaa, jossa tuulella on toisenlainen merkitys. Tuulen mukana kulkevat äänet, vesi, hiekan pintaan piirtyvät jäljet sekä maisemaa muovaavat muodot ovat vuosituhansien ajan olleet keskeisiä sahrawien nomadisen elämän edellytyksiä. Sahrawirunous esittää vaihtoehtoisia suhteita luontoon ja energiaan, joissa tuuli ei ole hallittava hyödyke vaan yhteisen elämän ja kulttuurin osa.
Allan näkee Sahrawien tavan kuvata tuulta tapana vastustaa kolonialistista ja kapitalistista käsitystä energiasta resurssina ja keinona haastaa petrokulttuuri. Aavikko ei ole “tyhjä tila”, ei-kenenkään-maa, tai raaka-ainevarasto, vaan suhdeverkosto, jonka osana ihmiset ja muut olennot elävät. Tuuli, kivet ja dyynit näyttäytyvät sahrawirunoudessa aktiivisina toimijoina, joiden liikkeet ja muodot ohjaavat nomadien elämää ja selviytymistä autiomaassa. Sahrawien kamppailussa itsemäärämisoikeudesta oikeus omaan maahan ja luonnonvaroihin merkitsee myös mahdollisuutta vaihtoehtoiseen tapaan jäsentää maailmaa, mahdollisuutta nähdä maa, vesi ja elämä jonain muuna kuin siirtomaaresurssina.
Akatemiaa aavikolla
Noin puolet sahraweista asuu maanpaossa Tindoufin pakolaisleireillä Algeriassa. Jo vuosikymmeniä jatkunut leirielämä katkaisee yhteyden luonnon kanssa yhteenkietoutuneeseen elämäntapaan ja rajoittaa perinteiden ylläpitämästä. Leireillä asuville sahraweille yksi merkittävimmistä miehitysvallan vastustamisen muodoista on kuulluksi tuleminen. Yksi toivon symboleista on pakolaisleirille perustettu Tifaritin yliopisto, joka vastustaa Marokon valtaa akatemian ja koulutuksen keinoin.
Tifaritin yliopisto, kuten Saharan demokraattisen arabitasavallan (SADR) muutkin instituutiot, on sahrawien omasta aloitteesta syntynyt hanke, eikä esimerkiksi kansainvälisten avustusjärjestöjen perustama. Useat Länsi-Saharaa tutkineet sosiaaliantropologit osoittavat, että SADR on perustanut valtiolle tyypillisiä instituutioita, lakeja ja osallistumisen muotoja ilman alueensa fyysistä hallintaa. Tämä haastaa perinteisen suvereniteetin käsityksen, jonka mukaan valtion olemassaolo edellyttää maantieteellistä aluetta ja sen suoraa hallintaa. Valtion kaltaisen institutionaalisen järjestelmän perustaminen maanpaossa voidaan nähdä pyrkymyksenä vahvistaa pienen vähemmistökansan asemaa taistelussa suvereniteetista Marokon kaltaista suurvaltaa vastaan.
Suomessa vieraillut opiskelijadelegaatio kertoi Tifaritin yliopiston laajemmaksi tavoitteeksi nostaa Länsi-Saharan konflikti osaksi kansainvälistä akateemista keskustelua ja tukea verkostoitumista kansainvälisen tiedeyhteisön kanssa.
“Yliopiston olemassaololla haluamme viestiä miehitysvallalle, että olemme olemassa ja olemme määrätietoisia kansanäänestyksen saavuttamiseksi”, delegaation edustaja Jalihenna Mohamed kertoo. Hän kannustaa myös suomalaisia tutkijoita ja opiskelijoita yhteistyöhön ja pohtii esimerkiksi vaihto-opiskelun mahdollisuutta Tifaritin yliopistossa akateemisen yhteistyön muotona. Yliopistovaihdon kautta viesti Algerian aavikolta voisi nousta yhä useammin myös akateemiseen keskusteluun ja tutkimukseen.
Huolimatta aiheen saamasta marginaalisesta huomiosta, on Länsi-Saharaa koskevissa tilaisuuksissa usein tavattu suoranaista häirintää. Myös Helsingissä vieraillut delegaatio joutui todistamaan tätä kirjakauppa Rosebud Sivullisessa järjestetyssä paneelikeskustelussa. Vierailun yhteydessä järjesttettyyn paneelikeskusteluun “Kahden kolonialismin anatomia: Länsi-Saharan ja Palestiinan miehitys” saapunut marokkolaisaktivisti piti yleisöstä käsin hyökkääviä puheenvuoroja ja kiisti sahrawivierailijoiden kertomukset Marokon miehityksestä. Suomalaisten Länsi-Sahara-solidaarisuustyötä tekevien järjestöjen edustajat kertovat, ettei aggressiivinen vastustus ole tilaisuuksissa poikkeuksellista, vaan ennemminkin systemaattista. Vaikkei Länsi-Saharaa koskevia yleisötilaisuuksia järjestetä Suomessa usein ja tilaisuuksien tiedotus painottuu pienten kansalaisjärjestöjen omille kanaville, lähes aina paikalle löytää muutama kovaääninen vastustaja.
Myös Jalihenna Mohamed kertoo provosoinnin ja häirinnän olevan tavallista Länsi-Saharaan liittyvissä tilaisuuksissa. Joskus häirintä saa vakaviakin mittasuhteita. Esimerkiksi tammikuussa 2025 Kööpenhaminassa sijaitsevan Global Aktion -järjestön toimisto joutui tuhopolton kohteeksi. Global Aktion on kampanjoinut pitkään sahrawien itsemääräämisoikeuden puolesta. Talon edustalle oli maalattu “Sahara kuuluu Marokolle” ja “Fuck Polisario”.
Talouden ja ihmisoikeuksien välinen kamppailu
Sahrawit ovat jo vuosikymmeniä vaatineet itsemääräämisoikeutensa toteutumista. Kansainvälinen luonnonvarapolitiikka, ulkopoliittiset linjamuutokset ja välinpitämättömyys EU-tuomioistuimen päätöstä kohtaan kuitenkin osoittavat, että Marokon narratiivi on saanut kansainvälisen yhteisön tuen.
Länsi-Saharan konfliktin oikeudenmukainen ratkaisu vaatisi kansainväliseltä yhteisöltä näkyviä toimia Marokon myötäilyn sijaan. Useiden maiden ulkopoliittinen suunnanmuutos viestii kuitenkin, että hyvät suhteet Marokkoon asetetaan ihmisoikeusperiaatteiden edelle. EU:n kansainvälisen oikeuden vastainen toiminta paljastaa ekstraktivistisen väkivallan, jossa sahrawit ollaan valmiita sivuuttamaan taloudellisten etujen nimissä. EU ja Suomi eivät voi väittää puolustavansa ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta, jos ne samaan aikaan hyötyvät Länsi-Saharan luonnonvaroista ja eväävät sahraweilta kansainvälisen oikeuden turvaaman itsemääräämisoikeuden.
Luettavaa
- Maiche, Karim ja Räsänen, Syksy 2021: Palestiina ja Länsi-Sahara: Kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia. Lähi-itä NYT.
- Paneelikeskustelu “Kahden kolonialismin anatomia: Länsi-Saharan ja Palestiinan miehitys” Helsingissä 21.11.2024:
- Dokumenttielokuva “Kolme sukupolvea pakolaisuudessa” (ohj. Kerttu Matinpuro).
- Allan, Joanna 2020: Decolonizing renewable energy: Aeolian aesthetics in the poetry of Fatma Galia Mohammed Salem and Limam Boisha. Bulletin of Hispanic Studies, 97(4), 421–437.
- Deubel, Tara F. 2020: Ethnography of the Western Sahara: An Overview of Anthropological Research in Sahrawi Communities. L’Ouest Saharien, 12(2), 33-53.
Toimitus
- Toimittaja: Laura Menard
- Seniorilukija: Liina Mustonen
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Artikkelikuva: Wikimedia Commons
Tämä artikkeli on täynnä Marokon Saharaa koskevia virheellisiä väitteitä. Olet esittänyt lukuisia valheita, joilla ei ole todellisuuspohjaa: Marokko ei miehitä Marokon Saharaa, vaan puolustaa maataan palkkasotureilta… Uskon, että käytät lukijoiden tietämättömyyttä tästä asiasta levittääksesi valheita… Herra Saramo ja hänen kumppaninsa tunnetaan äärimmäisistä näkemyksistään Marokon Saharan kysymyksessä, joten hänen pääsykieltonsa Marokon Saharaan oli odotettavissa, ja hän tietää sen oikein hyvin… Marokko on aina toivottanut puolueettomat vieraansa kaikkialta maailmasta tervetulleiksi näkemään totuuden sellaisena kuin se on: marokkolainen sahrawilainen kansa, joka elää rauhassa ja turvassa ja nauttii kaikista oikeuksistaan. Herra Saramon olisi pitänyt ensin mennä Tindoufiin tutkimaan ääriryhmän Polisario ja Algerian sotilashallinnon vankeina pitämien sahrawilaisten veljiemme olosuhteita ja tiedustellakseen Tindoufin Rashidin vankilassa tapahtuvasta sahrawien kidutuksesta ja tappamisesta… Näitä asioita et joko mainitse artikkelissasi tai et halua mainita. Hän mainitsi, että kaikki Polisario-johtajat ovat marokkolaisia… esimerkiksi Abdelaziz al-Marrakchi ja Ibrahim Ghali, joiden perheet asuvat edelleen Marokossa… Kaikki Polisario-johtajat ovat pelinappuloita Algerian hallinnon käsissä… Algerian hallinto ja Gaddafi loivat Polisarion… Puhut MINURSOsta ja MINURSO-raporteista, mutta eikö sinulle riitä se, mitä herra de Mistura sanoi äskettäisessä televisiohaastattelussaan ISPI:llä? Hän sanoi yhdellä lauseella, että hänen sanomansa murskasi puolen vuosisadan propagandan: Saharan konflikti ei aseta ”kansaa” ”miehittäjää” vastaan, vaan kaksi valtiota, Marokon ja Algerian… Yksi lause ei riittänyt paljastamaan Algerian lähes puoli vuosisataa levittämää valhetta… Mielestäni asiat ovat nyt aivan selkeitä… Puhuitte Helsingissä pidetystä kokouksesta, johon osallistui kuusi Polisario-palkkasoturia ja jossa Kirto esitteli dokumentin länsisaharalaisten traagisista oloista Tindoufissa… Kirto yritti painottaa. Tunnepuolta käsiteltiin, ja onnistuin siinä. Mutta kysymys kuuluu, miksi nämä länsisaharalaiset asuvat Algeriassa? Miksi Algeria suojelee heitä maillaan? Mikä on heidän tarinansa? Ja miksi suurin osa länsisaharalaisista asuu Marokon Saharassa? Vastaus on yksinkertainen: Polisario-terroristiryhmä pidätti ja sieppasi monia länsisaharalaisia veljiämme ja pakotti heidät asumaan Tindoufiin (Algeria) yhteistyössä Algerian hallinnon kanssa. Suurin osa Tindoufin asukkaista ei ole sahrawilaisia, vaan palkkasotureita Malista, Tšadista ja muista Saharan eteläpuolisista maista. Muuten, olin läsnä Helsingissä pidetyssä kokouksessa. Minä puutuin asiaan paljastaakseni valheenne. Kokous kuvattiin, eikä kukaan osallistujista voinut kommentoida tai vastata tallennettuun puheeseeni. Julkaisitte kokouksen YouTubessa ja poistitte puheenvuoroni. Kysymys kuuluu, miksi? Väitteesi, että loukkasin osallistujia, on valhe. Jo tämä valhe kertoo paljon epäuskottavuudestanne. Totuus on selvinnyt kaikille, ja huomenna kuulette järkyttävän uutisen. Valmistautukaa shokkiin, joka vaientaa teidät ja lamauttaa kynänne. Ja kaikille niille, jotka hyötyvät Marokon Saharan ongelmasta, joka on jo ratkaistu, sanon: etsikää toinen asia, josta saatatte löytää typeryksiä, jotka uskovat teitä ja puolustavat heitä. Sahara on marokkolainen ja pysyy marokkolaisena, kunnes Jumala perii maan ja kaiken, mitä siinä on. Ystävällisin terveisin.
Olen sahrawilainen marokkolainen Laayounen kaupungista. Miksi ette puhuneet Laayounen kaupungissa asuvista sahrawilaisista marokkolaisista, joita on paljon?
Tuemme autonomiaa ja uskomme, että se on sopivin ratkaisu meille Marokon itsemääräämisoikeuden alaisena sahrawilaisena.