Niin sanotulle maailmanlaajuiselle lihavuusepidemialle on povailtu löytyneen ratkaisu. Diabeteslääke semaglutidin on havaittu pudottavan jopa viidenneksen käyttäjänsä painosta. Aiemmat laihdutuslääkkeet eivät ole pystyneet vastaavaan. Ozempicilla on kuitenkin myös pimeä puoli.
Tanskalaisen Novo Nordisk -yrityksen kehittämä diabeteslääke semaglutidi tunnetaan esimerkiksi nimillä Wegovyn, Rybelsus tai Ozempic.
Tämän viikoittaisena injektiona otetun lääkkeen maailmanvalloitus alkoi niin kuin se usein nykypäivänä alkaa. Ensin Hollywoodin kuvastosta katosivat ne harvat isommat kehot, joita siellä vielä oli. Sitten lääkkeen markkinat ulottuivat koko Yhdysvaltoihin ja löysivät tiensä myös Eurooppaan.
Oli kyse sitten ei-koskaan-tarpeeksi-laihoista julkimoista tai lihavuushoitojen kanssa kamppailevista potilaista, ihmelääke osui kultasuoneen. Novo Nordiskin nettotulot nousivat vuonna 2024 13,4 miljardiin euroon tehden siitä Euroopan arvokkaimman yrityksen.
Seuraavaksi päämääränä on valloittaa Australia, Afrikka, Aasia ja Etelä-Amerikka, joissa kaikissa ylipaino ja lihavuus yleistyvät. Tuleeko maailmanlaajuinen lihavuuskriisi päätökseensä Ozempicin ansiosta?
Mitä lihavuus on?
Kun me länsimaissa puhumme lihavuudesta, puhumme yleensä lääketieteellisestä lihavuudesta. Lihavuus määritellään lääketieteessä painoindeksin ja vyötärönympäryksen mukaan. Suomessa aikuisista noin puolet on ylipainoisia ja viidennes lihavia.
WHO:n selvityksen mukaan vuonna 2022 joka kahdeksas ihminen maailmassa oli lihava. Vaikka lihavuutta on perinteisesti pidetty yltäkylläisten länsimaiden ongelmana, on lihavien osuus väestöstä kasvanut nopeaa tahtia koko maailmassa.
Lihavuudesta puhutaankin usein globaalina terveyskriisinä – jopa epidemiana, joka voidaan voittaa vain, jos ihmiset maailmanlaajuisesti pudottavat painoa.
Viime vuosina lihavuutta on yhä useammin alettu määritellä krooniseksi pitkäaikaissairaudeksi. Lihavuuden nähdään nyt johtuvan genetiikasta ja hormonaalisen aineenvaihdunnan häiriöistä, ei pelkästään yksilön kyvystä hallita energiankulutustaan.
Edistykselliset lääketieteilijät kannustavat käsittämään lihavuuden nimenomaan sairautena, jota täytyy hoitaa perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa.
Todellisuudessa lihavuus ei ole pelkkiä lukuja ja biologisia merkkejä.
Lihavuustutkija Hannele Harjunen esittää, että lihavuutta koskevan tiedon tuottamista ja tulkintoja on pitkään hallinnut virheellisen itsestäänselvänä pidetty biolääketieteellinen näkökulma. Siinä tiettyjen numeraalisten raja-arvojen ylittäminen nähdään terveysriskinä ja näin ollen yksinomaan kielteisenä.
Lihavuuden ja painonnousun nähdään heikentävän toimintakykyä ja elämänlaatua.
Riippumattomiksi tutkimustiedon puolestapuhujiksi julistetuissa Käypä Hoito -suosituksissa lihavuuden haittapuoliksi luetellaan esimerkiksi psyykkinen huonovointisuus, heikompi itsetunto, masennus ja suurentunut riski moniin sairauksiin.
Yleisen lääketieteellisen näkökulman kanssa linjassa olevien Käypä hoito -suositusten väite kätkee taakseen muun muassa sen, että lihavuuden ohella negatiivisen kehonkuvan on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi masennukseen, huonoon itsetuntoon, itsemurha-ajatuksiin, syömishäiriökäyttäytymiseen, diabetekseen ja sydänsairauksiin.
Painokeskeisessä lähestymistavassa nähdään, että jokainen voi pudottaa painoa ja parantaa hyvinvointiaan joko energiankulutuksen vähentämisen tai terveydenhuollon palveluiden kautta.
Tämä lähestymistapa havainnollistuu hyvin suomalaisiakin mainostauluja koristavassa Novo Nordiskin mainoksessa, jossa todetaan: ”Lihavuus ei ole oma valinta – siihen avun hakeminen on.”
Kehon kokoon ja muotoon vaikuttavat kuitenkin monet syyt myös energiankulutuksen tai hormonitoiminnan ulkopuolella. Lihavuuden taustalla on lukuisia kulttuuriin, ympäristöön ja ylisukupolvisiin haavoittuvuuksiin linkittyviä tekijöitä.
Sairausperustainen suhtautuminen lihavuuteen jättää myös huomiotta sen, että lihavuuden ja kroonisten tautien välistä suoraa yhteyttä kyseenalaistetaan laajasti.
Kaikilla lihavilla ei ole terveysongelmia tai tyytymättömyyttä kehoonsa. Todellisuudessa suuri osa lihavuuden taustalla olevista ongelmista ei johdu lihavista kehoista, vaan lihavuusfobisesta kulttuurista.
Lihavuuden hinta
Lääketieteellä on niin vahva asema lihavuuden määrittelyssä, että lihavuustietoa pidetään yleisesti muuttumattomana ja vapaana ideologioista. Normaalia ja ihanteellista kehoa määrittävät kuitenkin vahvat kulttuurisesti muovautuneet ja moraaliset ajatukset siitä, millainen keho on viehättävä tai taloudellisesti tuottava.
Antropologi Tina Moffatin mukaan kehot symboloivat sitä, keitä me olemme. Ne määrittävät oikeuksiamme resursseihin ja sosiaalisiin verkostoihin. Kehot ovat jatkuvan tarkkailun kohteina: miltä näytämme, miten toimimme, puhumme, kulutamme ja pukeudumme, sillä kaikella on väliä.
Lihava keho on korostuneen näkyvä ja symbolisesti merkitsevä. Lihavuuden voikin sanoa olevan kulttuurisesti ja sosiaalisesti muotoutunut kehomielen kategoria.
Kehomieli viittaa kokonaisuuteen, jossa kehon ja mielen nähdään olevan niin tiiviisti yhteydessä, ettei niitä eroteta toisistaan. Lihavuus ei siis ole vain kehon ominaisuus, vaan se vaikuttaa ihmisen koko olemiseen ja siihen, miten muut hänet näkevät.
Lihavuuden sosiaalinen ulottuvuus havainnollistuu lihavuuden stigmassa. Etenkin länsimaissa lihavuuteen liitetään monia kielteisenä pidettyjä ominaisuuksia, kuten laiskuus, itsehillinnän puute ja ahneus.
Yhteiskunnan ja yhteisöjen tasolla stigma johtaa rakenteelliseen väkivaltaan ja järjestelmälliseen syrjintään. Lihavilla on tutkitusti muita huonommat mahdollisuudet saada opiskelu- tai työpaikka, minkä lisäksi he saavat muita matalampaa palkkaa.
Seuraukset ovat kahdensuuntaisia. Pienituloiset ovat muita todennäköisemmin lihavia, koska köyhyys on yksi merkittävimpiä terveellisen syömisen rakenteellisia esteitä. Lihavuusstigma osuu myös erityisen kovaa naisiin ja rodullistettuihin ihmisiin.
Terveydenhuollossa ennakkoluulot aiheuttavat lihaville häpeää ja terveysongelmia. Vuonna 2021 tehdyn kansainvälisen meta-analyysin mukaan on tavallista, että lihavat peruvat ja välttelevät vastaanottoaikoja syrjinnän takia.
Lisäksi lihavuusstigma lihottaa. Sen aiheuttama stressi voi johtaa ruokahalun ja hormonitoiminnan häiriöihin ja kasvattaa liikuntaan liittyvää häpeää.
Lihavuuden vastaiset asenteet siis lisäävät lihomista. Voi olla syytä pohtia, hyötyvätkö Novo Nordiskin kaltaiset lääkeyhtiöt lihavuusstigmasta tehdessään voittoa ihmisten tarpeella laihtua.
Vaikka lääketieteessä lihavuus nähdään enenevissä määrin sairautena, johon yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, lihavuuden hoitoon hakeutumista pidetään yksilön valintana.
Lihavuus nähdään näistä näkökulmista yhteiskunnan kulueränä. Lihavuuden yhteiskunnalle aiheuttamien terveydenhuoltokulujen liiallinen korostaminen lisää lihavuuden moraalista latautuneisuutta.
Näkökulman mukaan ylipaino on eettisesti kyseenalaista ja yksilön tulisi laihtua, jotta ei ole taakka yhteiskunnalle. Lihavuutta halutaan torjua hinnalla millä hyvänsä, ja maksajaksi joutuvat lihavat.
Ruumiillinen kolonialismi
Kun Ozempicia esitetään maailmanlaajuiseksi ratkaisuksi lihavuuden torjuntaan, antropologille herää kysymys, millaisia kolonialistisia kytköksiä liittyy siihen, että länsimaisia kehoihanteita ja laihdutuslääkkeitä levitetään erilaisiin kulttuurisiin konteksteihin.
Lihavuusfobialla on kolonialistiset juuret. Kielteiset asenteet lihavaa kehoa kohtaan ovat saaneet alkunsa siirtomaa-ajan rotuun, sukupuoleen ja luokkaan liittyvistä arvojärjestyksistä.
Sosiologi Sabrina Strings kuvailee, miten uskonnollisiin ja rasistisiin ideologioihin pohjaavan lihavuusstigman tarkoitus on paitsi nöyryyttää mustia naisia myös kontrolloida valkoisia naisia.
Etenkin Yhdysvalloissa hoikan kehon suosion leviäminen pohjasi tarpeeseen erotella eliittiin kuuluvat valkoiset naiset työväenluokkaisista ei-valkoisista. Hoikkaan, valkoiseen kehoon yhdistettiin positiivisia piirteitä, kuten älykkyys, kauneus ja vahva moraali.
Lihavuusstigma yllä kuvatussa muodossa on siis länsimaista käsialaa.
Perinteisesti esimerkiksi Samoaa, Paraguayta ja Nigeriaa on käytetty esimerkkeinä lihavuuspositiivisista yhteiskunnista, joissa lihava keho yhdistetään vaurauden, hedelmällisyyden ja herttaisuuden kaltaisiin myönteisinä pidettyihin piirteisiin.
Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana länsimaiset terveyskampanjat, kehonormit ja ajatukset yksilön vastuusta suhteessa kehoon ovat levittäytyneet kaikkialle – myös edellä mainittuihin yhteisöihin.
Samalla monet lihavuutta lisäävät rakenteet, kuten työelämän kasvavat vaatimukset, urbaanit kaupunkitilat ja ruokajärjestelmät, ovat peruja länsimaisesta uusliberalismista.
Etnografisessa tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu, että kehonormit eivät siirry muihin kulttuurisiin konteksteihin sellaisinaan. Lihavuutta ja lihavuusstigmaa tulkitaan eri tavoin erilaisissa paikallisissa yhteisöissä.
Antropologien Alexandra A. Brewisin ja Amber Wutichin tutkimuksessa esimerkiksi huomattiin, että vaikka kaikissa kulttuureissa länsimaisia kehonormeja myötäillen lihavuuden sanotaan olevan pahasta, ei sen välttämättä ajatella olevan pahasta.
Siinä missä moni amerikkalainen opiskelija olisi valmis olemaan mieluummin sokea kuin lihava, bolivialaiset ja Yhdysvaltojen muslimit yhdistävät lihavuuteen enemmän myönteisiä kuin kielteisiä ominaisuuksia.
Samoalla taas lihava keho nähdään osoituksena siitä, että henkilöllä on paljon läheisiä, jotka ruokkivat häntä. Ehkäpä lihavuuteen liittyvä kärsimys vähenisi, jos suuntaisimme katseen maailman moninaisiin kehonormeihin hoikkuuden ylivertaisuuden sijaan.
Ozempic lääkitsee ja sairastuttaa
Ozempic on saanut lääketieteellisessä ja julkisessa keskustelussa lähes utopistisen aseman globaalin kriisin ratkaisijana. Se ei kuitenkaan voi ratkaista lihavuuden ongelmia niin kauan, kun kulttuuri luo lihavan kehon ja on vihamielinen sitä kohtaan.
Ozempicilla ja muilla semaglutideilla on mahdollisuus lievittää yksilöiden lihavuuteen liittyvää kärsimystä. Samalla sillä on kuitenkin voimaa muuttaa lihavuuteen liittyvää keskustelua, eikä suunta ole välttämättä hyvä.
Lihavuuslääke voi siis sekä vapauttaa lihavuudesta että vahvistaa olemassa olevia kehonormeja ja ajatuksia lihavuuden sairaalloisuudesta. Molemmat mahdollisuudet ja niiden seuraukset erilaisiin ihmisryhmiin täytyy ottaa huomioon esitettäessä lääkettä lihavuusepidemian ratkaisuksi.
Lihavuutta vastustavan terveysargumentin kanssa ristiriidassa on myös se, että Ozempicin haittavaikutuksista on vain vähän tietoa, mutta lääkkeen käyttö on jo yhdistetty moniin terveysriskeihin: vastikään esimerkiksi nivelrikkoon, munuaiskivitautiin ja suolistosairauksiin.
Klassisessa antropologisessa lääkeaineiden tutkimuksessa lääkkeen symbolinen voima perustuu sen kykyyn materialisoitua ottajansa kehossa.
Lääkkeisiin liittyy voimakkaita mielikuvia ja asenteita siis siksi, että niiden vaikutus kehoon on niin konkreettinen. Lääke tarjoaa paitsi toivoa ruumiillisesta muutoksesta myös mahdollisuuden hoitaa häpeällisiäkin oireita yksityisesti, ilman muiden apua.
Lääkkeillä on merkityksiä, jotka muovaavat käsityksiä sairaudesta. Lihavuuslääkkeellä on mahdollisuus muokata lihavuuden kulttuurisia merkityksiä. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi lihavuuden hoidon yksityisyyden, lihavuuden sairaalloisuuden sekä hoikkuusnormin vankistumista.
Lihavuuslääkkeen pimeä puoli
Antropologisen tutkimuksen valossa Ozempicin maailmanlaajuisesta levityksestä voi olla perustellusti huolissaan.
Länsimainen terveyskampanjointi on jo nyt lisännyt painoon liittyvän huolen ja stressin määrää globaalisti. Lihavuusmyönteisimmissäkin yhteisöissä on omaksuttu biolääketieteellisen tiedon monopolinen käsitys yksilönvastuusta painonhallinnassa sekä terveyden ja painon erottamattomasta yhteydestä.
Liiallinen yksilön vastuun korostaminen johtaa häpeään ja syyllistämiseen, jotka syövät motivaatiota ajaa rakenteellista ja poliittista muutosta.
Ozempicin liian innokas markkinointi voi kenties johtaa yhä yksilökeskeisempään ja teknisempään näkemykseen lihavuudesta.
Tämä voi tapahtua sen kustannuksella, että tavoiteltaisiin tutkitusti painonlaskua ja terveyttä edistäviä tekijöitä, kuten kävelyyn soveltuvien viheralueiden rakentamista, terveellisiä koululounaita ja lyhyempiä työpäiviä.
Lihavan kehon sairaalloisuuden korostamisella on myös salakavalia sosiaalisia vaikutuksia.
Arabiemiraateissa hoikan kehon tavoittelu yhdistyy taloudellisen liikkuvuuden tavoitteluun, kun nuoret naiset pyrkivät pääsemään hyviin naimisiin muokkaamalla kehojaan median ihanteiden mukaisiksi. Hoikka keho voi olla taloudellisen selviämisen ehto.
Japanissa vastuu ja häpeä miesten lihavuudesta lankeaa vaimoille, joiden nähdään ruokkineen miehiään huolimattomasti.
Paraguayssa äiti saattaa kommentoida vilpittömän kehuvasti teininsä pulleaa vatsaa ymmärtämättä, että lapsi on omaksunut sosiaalisesta mediasta laihuuden ihannointia.
Lihavuusstigma vaikuttaa paitsi rakenteellisella tasolla myös kaikkein lähimmissä ja turvallisimmissa ihmissuhteissa.
Ongelmalliset kehoihanteet aiheuttavat haittaa myös Suomessa ja muissa länsimaissa. Esimerkiksi TikTokin laihuutta ihannoivassa “SkinnyTokissa” kannustetaan äärimmäiseen laihuuteen ja syömishäiriökäyttäytymiseen.
Terveyspuheen ja ulkonäköpaineiden yhteentörmäys voikin ajaa esimerkiksi syömishäiriöihin, joiden määrä on selvässä kasvussa. Ozempiciin linkittynyt viesti kookkaan kehon sairaalloisuudesta ja poikkeavuudesta voi saada muotoja, joita emme osaa ennakoida.
Ozempic ei myöskään ole kaikille saavutettavissa. Suomessa kuukausittainen annos maksaa 112 euroa eikä ole Kela-korvattava muille kuin diabeetikoille.
Tällä hetkellä Ozempicin kasvoina toimivat maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluvat julkisuuden henkilöt Elon Muskista Oprahiin. Kun yhä useampi lihava on köyhä, rodullistettu tai queer, on vaarana että lihavuuden stigma syvenee entisestään.
Ajatus yksilön tarpeesta työskennellä laihtumisensa eteen voi jalostua ajatukseksi, jossa ihmisen tulee työskennellä ansaitakseen rahaa laihdutuslääkkeeseen.
Vaatimus olisi kohtuuton talousjärjestelmässä, joka jo valmiiksi syrjii lihavia ja muita marginalisoituja ihmisiä. Lisäksi on mahdollista, että lihavuuden moralisointi tulee ulottumaan lääkkeen käyttöön tai käyttämättä jättämiseen, mikä korostaisi marginalisoituihin kehoihin kohdistuvaa valvontaa ja kontrollia.
Ozempicin suosioon liittyy vielä eräs synkkä ja paljon puhuttanut kääntöpuoli. Laihdutuslääkebuumin myötä semaglutidin kysyntä on kasvanut niin paljon, että lääkkeestä on globaalisti puutetta. Tämä on hengenvaarallista diabeetikoille, joille lääkeinjektio on elinehto.
Laihtumista voidaan pitää niin tärkeänä, että lääkepulan seuraukset diabeetikoille jäävät huomiotta. Terveydenhuollossa saatetaan painostaa lääkkeen ottamiseen. On myös esitetty, että semaglutidin tutkimusrahoitus voi ohjautua yhä useammin lihavuuden hoidon tutkimukseen diabeteksen sijaan.
Tästä rakenteellisesta ulottuvuudesta huolimatta julkisessa keskustelussa maalautuu kuva itsekkäistä lihavista, jotka vievät diabeetikkojen lääkkeet. Harmillinen vastakkainasettelu voi aiheuttaa hallaa usein samaa rintamaa edustavien diabeetikoiden ja lihavien väliselle solidaarisuudelle.
Keho ja mieli osaksi lihavuustietoa
Ozempicin pitäminen ratkaisuna lihavuuden terveydellisiin ongelmiin on naiivia ja lyhytnäköistä, sillä se ohittaa aiheen ymmärtämisen kannalta oleelliset kulttuuriset ulottuvuudet.
Lihavuus on sosiaalisesti rakentunut kehomielen kategoria ja vahva henkilökohtainen kokemus, jota määrittää esimerkiksi voimakas lihavuusstigma. Lääketieteellinen näkökulma ei pysty yksin tavoittamaan lihavuuden sosiaalisia ulottuvuuksia.
Ozempicin käytön kääntöpuolien huomioon ottaminen auttaa ymmärtämään lääkkeeseen liittyvää ristiriitaa. Vaikka se saattaa lievittää lihavuuteen liittyvää subjektiivista kärsimystä, se voi samanaikaisesti muovata kehonormeja yhä ongelmallisempaan suuntaan.
Lihavuus nivoutuu yhteen esimerkiksi sukupuolen, rodun ja taloudellisen aseman kanssa. Marginalisoidut ihmiset kärsivät kehojensa kookkaudesta eniten. Eriarvoistumisen välttämiseksi käsitys lihavuudesta tulisi muuttaa.
Ozempicin globaalilla levityksellä ilman tietoa erilaisista kulttuurisista konteksteista voi olla kohtalokkaita seurauksia. Vaarana on, että lihavuuden hoito ja sen rajoitukset tuottavat ongelman sen sijaan, että ratkaisevat sen.
Julkisessa keskustelussa lihavuuden stigmaa on pyritty purkamaan kannustamalla ihmisiä rakastamaan kehojaan. Radikaali oman lihavan kehon rakastaminen on kuitenkin paljon vaadittu yhteiskunnassa, joka suhtautuu lihavuuteen vihamielisesti.
Kenties antropologia voisi tarjota raikkaita näkökulmia erilaisista kehonormeista, ainakin ennen kuin kehoihanteiden moninaisuus on kuollut lopullisesti sukupuuttoon.
Lääketieteen antropologeilla on mahdollisuus toimia viestinvälittäjinä niin lääketieteilijöiden ja vähemmistössä olevien kriittisten lihavuustutkijoiden välillä kuin moninaisten kulttuurien ja globaalin terveyskampanjoinnin välillä.
Kehomielen monet ulottuvuudet -artikkelisarja
Tässä sarjassa lähestytään käsityksiä kehomielestä, eli kehon ja mielen kokonaisuudesta niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Artikkelit syntyivät osana akatemiatutkija Henni Alavan Tampereen yliopistolla keväällä 2025 ohjaamaa Kehon ja mielen antropologiaa -kurssia.
Toimitus
- Toimittaja: Ninnu Koskenalho
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
Luettavaa
- Brewis, Alexandra & Wutich, Amber 2014: A World of Suffering? Biocultural Approaches to Fat Stigma in the Global Context of the Obesity Epidemic. Annals of Anthropological Practice, 38 (2): 269–283.
- Harjunen, Hannele 2018: Lihavuus terveyden, sairauden ja normaaliuden määrittelyn kohteena. Jargonia, 16 (31): 110–122.
- Moffat, Tina 2010: The “Childhood Obesity Epidemic”: Medical Anthropology Quarterly, 24 (1), 1–21.
- Strings, Sabrina 2019: Fearing the black body: The racial origins of fat phobia. New York University Press.
- SturtzSreetharan, Cindi (toim.) 2021: Fat in Four Cultures: A Global Ethnography of Weight. First edition. University of Toronto Press.
