Olen elänyt yli kaksi vuotta jatkuvassa pelossa, jälleen yhden etnisen puhdistuksen vainoamana. Kansani on äärimmäisen uupunut. Jo kahden vuoden ajan se on pakotettu taistelemaan päivittäisestä selviytymisestä, haalimaan ruokaa ja vettä, pakenemaan kuolemaa.
Tulitauon julistamisen jälkeen minulla on ollut harvinaislaatuinen ilo todistaa naapureideni, ystävieni ja perheeni riemua Gazassa, vaikka heistä monet ovat laihtuneet ainakin kymmenen kiloa ja vanhentuneet vuosikymmenen.
Rukoilen, että tuhannet droonit ja sotilaskoneet vihdoin poistuvat taivaaltamme ja että tämä tulitauko kestää jopa näinä syvän epäluottamuksen aikoina.
Epäluottamus juontaa juurensa Israelin aiempiin tulitaukorikkomuksiin. Kun maailman huomio siirtyy muualle, Israel jatkaa hidasta kansanmurhaansa.
Israel on tunnettu siitä, että se hyödyntää ajan kulumista siirtomaahankkeensa laajentamiseen ja kiihdyttämiseen. Se tekaisee tulitaukoja suistaakseen kansainvälisen solidaarisuusliikkeen raiteiltaan, horjuttaakseen maailmanlaajuisia kansannousuja, depolitisoidakseen ammattiliittoja ja heikentääkseen poliittista organisoitumista.
Kuluneiden kahden vuoden aikana voimistuneen globaalin vastarinnan vaatiessa Palestiinaan rauhaa, oikeudenmukaisuutta, vapautta ja pakolaisten paluuoikeutta, Israelin tavoitteena on kääntää katseet pois Gazasta ja hämärtää kysymystä vastuusta.
Samaan aikaan Gaza on maksanut käsittämättömän hinnan; yli puoli miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä, minkä lisäksi kymmenet tuhannet ovat vammautuneet ja jääneet orvoiksi.
Tulitaukosopimuksen seurauksena vapautuneet israelilaissotilaat saavat traumatukea ja ilmaisia lomia. He palaavat siirtokuntiinsa ja pukeutuvat univormuihinsa kuten ennenkin. Palestiinalaiset siviilivangit ja poliittiset vangit puolestaan palaavat tuhottuihin koteihin, asuvat teltoissa ympäristökatastrofin keskellä, uudelleenrakentavat ja surevat sukupolvien ajan, vailla tukea.
Silti perimmäinen tavoitteemme pysyy samana: palata koteihin, joista isovanhempamme karkotettiin vuosina 1948 ja 1967. Tässä kohtaa niin kutsuttu ”Trumpin sopimus”, kuten myös monet vastaavat sopimukset sitä ennen, epäonnistuu.
Sopimukset eivät ole koskaan tunnustaneet palestiinalaisten vapautustaistelun juuria eivätkä oikeuttamme palata historialliseen Palestiinaan. Sen sijaan ne yrittävät pakottaa palestiinalaiset nimelliseen itsemääräämisoikeuteen ja samalla riistää poliittisen toimijuutemme.
Monet liberaalit ja vasemmistolaisetkin ovat juhlineet Trumpin sopimusta ja kahden valtion mallia, jotka eivät edellytä Israelin saattamista vastuuseen tai sen rankaisemattomuuden kulttuurin purkamista.
Palestiinalaisten vastarinnan, mukaan lukien Gazan suurimman poliittisen puolueen ja dekoloniaalin toimijan Hamasin, demilitarisointi huokuu orientalismia ja islamofobiaa sekä sen kannattajakunnan epäinhimillistämistä ja demonisointia.
Israelille ei vastaavasti aseteta pakotteita, sille toimitettua aseapua ei laiteta jäihin, sen ydinohjelmaa ei vaadita lopetettavaksi eikä sen armeijaa demilitarisoitavaksi. Epätasapaino on räikeä.
Palestiina ei ole yksi Trumpin lukuisista bisneksistä, eikä se liioin ole Netanjahun omaisuutta. Se ei ole imperialististen kokeilujen tai yritystyylisen hallinnon hiekkalaatikko. Silti juuri niin on käymässä.
Monikansalliset yritykset tekevät kauppoja Gazan rannikon kaasuvarannoista, kiinteistökehittäjät ovat ottaneet Gazan kiikariinsa ja suurpääoma valmistautuu vaihtamaan omistajaa, ei Gazan “jälleenrakentamiseksi”, vaan sen uudelleenbrändäämiseksi.
Raporttien mukaan pelkästään Gazan raunioiden raivaaminen veisi 25 vuotta, mutta Gazaan on jo suunnitteilla uusia kaupunkimaisia elämäntapoja palestiinalaisen identiteetin uudelleenrakentamiseksi ja täydellisen antautumisen hyväksymiseksi.
Tämä ei ole jälleenrakennusta, vaan uusi vaihe palestiinalaisten etnisessä puhdistuksessa ja hävittämisessä. Se on myös sionistisen kansallisen hankkeen viimeinen vaihe, jossa palestiinalaiset hajotetaan paitsi kansana myös kolonialismin vastaisen vastarinnan metaforana.
Gazalaisten kokema kansanmurha on voittanut miljoonien ihmisten sydämen Palestiinan puolelle, mutta se ei ole onnistunut saattamaan sotarikollisia ja heidän kolonialistista hallintoaan vastuuseen.
Ruohonjuuritason liikkeiden ja globaalin kansalaisyhteiskunnan on jatkettava vaatimuksiaan sotarikollisten saattamiseksi vastuuseen ja palestiinalaisten poliittisten oikeuksien suojelemiseksi myös tulitauon jälkeen. Kaikki yhteistyön ja investoinnin muodot, erityisesti asekauppa Israelin kanssa, on katkaistava.
Jos jotakin, niin kaksi vuotta jatkunut kansanmurha on paljastanut länsimaisen ”sääntöihin perustuvan järjestyksen” kaksinaamaisuuden, mutta myös kuilun kansan ja vallanpitäjien välillä.
Kaikesta tästä huolimatta valitsen toivon, koska kansani eloonjääminen on tärkeämpää kuin mikään muu. En malta odottaa paluuta Gazaan. Yhteisöni ja perheeni ottavat telttansa ja asuvat kotiemme raunioilla. Palaamme tuhottuihin pakolaisleireihimme ja tomuksi pommitettuihin kaupunkeihimme.
Tulitauon myötä voimme taas suojella ihmishenkiä ja lopettaa kansanmurhan suoralähetyksen. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä on viimein lupa itkeä? Surra? Voimmeko vihdoin vetäytyä, levätä, hengittää? Emme ole samanlaisia kuin ennen, mutta toivumme ja jatkamme kolonialismin vastaista taisteluamme oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolesta.
Jälleenrakennuksen aikanakin pidämme kaikkia valtioita, poliittisia puolueita, ammattiliittoja ja kansainvälisiä instituutioita vastuussa siitä, että ne eivät suojelleet palestiinalaisia eivätkä estäneet kansanmurhaa. Kahden vuoden ajan ne ovat kaunistelleet Israelin rikoksia, kieltäytyneet kutsumasta kansanmurhaa nimeltä ja välttäneet vastuunsa.
Millainen ilo onkaan nähdä kansani hymyilevän helpotuksesta. Siitä huolimatta emme salli Gazan muuttuvan Israelin armeijan hallinnon alaiseksi ghetoksi.
Tiedämme, että Trumpin sopimuksessa ei koskaan ollut kyse rauhasta, vaan valkoisen moraalisen ylivallan suojelemisesta. Emme koskaan unohda, ketkä pysyivät hiljaa ja valitsivat oman mukavuutensa, kun kansanmurhaa lähetettiin suorana päivittäin yli kahden vuoden ajan.
On korkea aika sitoutua tukemaan palestiinalaisia heidän kotiensa, infrastruktuurinsa ja elämänsä jälleenrakentamisessa ja osoittaa poliittisille johtajille, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään suojellakseen elämää rotuun perustuvalta kapitalistiselta hyväksikäytöltä.
Toimitus
- Käännös: Laura Menard
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Artikkelikuva: Pixabay.com (Pixabay License)
