Mielenterveyden ilmiöitä koskevat käsitykset ja määritelmät eroavat toisistaan maailmalla. Mitä voimme oppia meille tuttujen psykiatristen käsitteiden ja paikallisten käsitteiden yhteentörmäyksistä Japanissa ja Pohjois-Ugandassa?
Masennuksesta ja traumasta keskustellessa harvemmin mainitaan, miten läpeensä kulttuurisia käsitteitä ja ilmiöitä ne molemmat ovat.
Esimerkiksi esiteollisessa Japanissa podettiin masennusta kovasti muistuttavaa tilaa, jota hoidettiin kehon ja mielen epätasapainona. Nykyään sen hoito noudattelee pitkälti biolääketieteellistä mallia.
Pohjois-Ugandassa puolestaan sitä, minkä me länsimaissa ymmärrämme traumana, hoidetaan perinteistä ja länsimaista käytäntöä yhdistellen.
Perinteisten ja biolääketieteellisten käsitystapojen välisten jännitteiden tarkastelu voi auttaa ymmärtämään masennuksen ja trauman kulttuurista luonnetta.
Mitä yhteistä on masennuksella ja traumaperäisellä stressihäiriöllä?
Sekä masennus että PTSD (post-traumatic stress disorder, traumaperäinen stressihäiriö) ovat etenkin 1900-luvun loppupuolelta eteenpäin länsimaissa yleistyneitä ja kansan suuhun solahtaneita käsitteitä, joilla kuvataan mielenterveyden oireilua.
Me suomalaiset olemme tottuneet puhumaan niistä sairauksina, joita diagnosoidaan ja hoidetaan.
Masennuksesta ja traumasta on muodostunut käsitteitä, jotka kaikki tuntevat, mutta joiden merkityksistä on eri tulkintoja.
Suomalaiset psykiatrian ja psykologian tutkijat Jani Kajanoja ja Jussi Valtonen ovat tuoneet esille, että monissa länsimaissa on muodostunut tapa puhua masennuksesta oireilun syynä.
Jopa vaikutusvaltaisissa terveydenhuollon organisaatioissa, kuten Maailman terveysjärjestö WHO:ssa, masennuksesta puhutaan masennusoireiden syynä eikä oireita kuvailevana käsitteenä.
Psykiatrisia diagnooseja voidaan Kajanojan ja Valtosen mukaan määritellä vain oireiden kautta, sillä masennuksen aiheuttajia ei toistaiseksi tarkkaan tunneta.
Kanadalaista tieteenfilosofi Ian Hackingia mukaillen masennusta ja traumaa voidaan tarkastella “inhimillisen laadun” sairauksina.
Ne eroavat ”luonnollista laatua” olevista sairauksista, joiden ajatellaan olevan tietynlaisina olemassa ilman ihmisen vaikutusta: syöpäkasvain on olemassa, vaikka sitä ei kutsuttaisi syöpäkasvaimeksi.
Masennuksen tai trauman kohdalla ei voi sanoa samaa. Niitä luodaan käsitteellistämällä ja oirekuvaa rajaamalla.
Lääketieteellistä tutkimusta tehdessä pyritään usein löytämään biomarkkereita tai muita biologisia seikkoja selittämään sairauksien synty. Joskus tällaisia ei löydetä, ja on kysyttävä, miten sairauden olemassaolo voidaan silloin todentaa.
Määritelmillä ja niihin liittyvillä rajanvedoilla voi olla merkittäviä vaikutuksia erinäisistä oireista kärsivien arkeen ja selviytymiseen.
”Inhimillistä laatua” olevien sairauksien tutkiminen voi paljastaa, minkälaiset seikat muokkaavat käsityksiämme kyseisistä sairauksista ja mikä muodostuu totuudeksi niistä. Yleisesti hyväksytty totuus nimittäin muuttuu ajan ja paikan mukaan.
Japanilainen lääketieteen antropologi Junko Kitanaka on tutkinut masennuksen hoitoa Japanissa. Hän on käyttänyt aineistonaan historiallisia lähteitä ja 2000-luvun alun kenttätyötään psykiatrian instituutioiden ja harjoittajien parissa.
Antropologit Lotte Meinert ja Susan Reynolds Whyte puolestaan ovat tutkineet henkien ja trauman hoitoa Pohjois-Ugandassa.
Näiden tapausesimerkkien avulla voidaan tarkastella, minkälaisia merkityksiä inhimillistä laatua olevat sairaudet saavat eri puolilla maailmaa.
Japanilaisen alakulon lyhyt historia
1800-luvun lopulla Japani avautui pitkän sulkeutuneen kauden jälkeen ulkomaisille vaikutteille ja terveydenhuollon perusteita muokattiin uusiksi.
Kiinalaiseen lääketieteeseen pohjautuvasta perinteisestä lääketieteestä haluttiin eroon, ja tilalle omaksuttiin länsimaisia vaikutteita.
Noihin aikoihin neurastenia oli Yhdysvalloissa suosittu käsite. Sillä kuvattiin modernin ajan aiheuttamaa hermojen heikkoutta tai väsymistä. Japanissa neurastenia omaksuttiin kuvaamaan modernisaation etunenässä työskentelevien ”hermosairautta”.
Ennen 1800-luvun lopun modernisaatiota masentunut olotila ymmärrettiin Japanissa utsushōn käsitteellä.
Ki-utsushōssa (kirjaimellisesti ki-utsu-sairaus) ajateltiin olevan kyse elämän energian ki-elementin jähmettyneisyydestä kehossa. Utsua merkitsevä kanji-merkki viittaa tiheästi kasvaviin puihin ja merkitsee myös synkkyyttä, surua ja mietteliäisyyttä.
Utsushō käsitettiin tilana, joka syntyy sosiaalisten tapahtumien, tunnekokemusten ja kehon fysiologisten muutosten keskinäisestä vaikutuksesta.
Tänä päivänä Japanissa nykykäsityksen mukaiseen masennukseen viitataan saman termin modernilla muodolla utsubyō.
Ajatus kistä osana masentuneisuutta on jäänyt historiaan, kun masennus on muuntunut merkitsemään psykologista tilaa aiemman kokonaisvaltaisen kehollisen tilan sijaan.
Lisäksi masennukseen alettiin jo modernisaation aikaan liittää neurobiologiaan pohjaavia mielikuvia synnynnäisestä aivosairaudesta.
1900-luvun loppupuoliskolla Japanissa otettiin käyttöön Yhdysvalloista peräisin oleva DSM-diagnoosijärjestelmä. Kitanakan mukaan tämä avitti 2000-luvun vaihteen psykiatrisen käsitteistön arkipäiväistymistä ja japanilaisen yhteiskunnan medikalisoitumista.
Japanilaiset sovelsivat DSM:ää tulkiten ainoastaan biologisperäisen masennuksen sen piiriin kuuluvaksi. Muista syistä johtuva ”psykologinen masennus” suljettiin määritelmän ulkopuolelle.
Vuosien 1999 ja 2008 välillä masennusdiagnoosien määrä Japanissa yli kaksinkertaistui. Tämä saattaa kieliä muutoksista lääketieteen käsityksissä ja niiden hyödyntämisessä potilaiden oikeuksien puolustamiseksi.
Trauma vai cen?
Toinen esimerkki länsimaisten ja paikallisten käsitysten törmäämisestä löytyy Pohjois-Ugandasta acholi-kansan alueelta.
Tanskalaisten antropologian professoreiden Susan Reynolds Whyten ja Lotte Meinertin tutkimuksen mukaan länsimaiset psykologiset käytännöt tulivat alueella tunnetuiksi 1990-luvulla ulkomaisten avustusjärjestöjen tarjoamien aids-hoitojen kautta.
Niissä keskeistä oli neuvonta, tunteisiin keskittyminen ja pitkäaikaiseen lääkkeiden käyttöön kannustaminen.
Kun ihmiset sisällissodan kourissa kärsineellä alueella alkoivat oireilla psyykkisesti, heillä oli aiemman epidemian hoidon myötä käytössään käsite, jonka avulla ymmärtää kokemaansa: trauma.
Trauman käsitteen rinnalla elää myös paikallinen käsitys cenistä. Sanotaan, että sodassa hirveyksiä kokenut ihminen voi tulla cenin häiritsemäksi. Cenit ovat epäoikeudenmukaisissa oloissa kuolleiden ihmisten henkiä, joiden kuolemaa ei ole sovitettu.
Henki voi aiheuttaa uhrissaan outoja ja häiritseviä oireita, kuten väkivaltaisia unia tai yhtäkkistä hätääntymistä. Oireiden taltuttaminen edellyttää tehtyjen vääryyksien oikaisemista, mikä tapahtuu tyypillisesti uhraamalla eläin.
Joskus hengen taltuttaminen voi jopa vaatia sitä, että uhrista itsestään koulutetaan ajwaka, perinteinen parantaja.
Acholit hakevat outoihin oireisiinsa apua yhtäältä kansainvälisiltä avustusjärjestöiltä, jotka suosittelevat trauman hoitoon lääkitystä ja psykoterapiaa.
Yhtäältä apua haetaan ajwakoilta, joiden avulla traumaattinen kokemus kompensoidaan joko vääryyksiä kokeneen perheelle tai cenille itselleen. Monet kokeilevat hoitaa oireitaan biolääketieteellisin keinoin, yleensä lääkkein.
Perinteisten tapojen puoleen käännytään etenkin silloin, kun lääkitys ei toimi tai diagnoosi koetaan riittämättömäksi.
Tällöin voidaan Whyten ja Meinertin esimerkin mukaan ajatella, että kyseessä ei voi olla trauma, vaan cen. Lääkkeet auttaisivat, jos kyseessä olisi trauma.
Näin sodan aikana kovia kokenut voi päätyä hakemaan apua samanaikaisesti sekä länsimaisista lääkkeistä että perinteisiltä parantajilta.
Cenistä ja traumasta puhutaan ristiin, ja jotkut pitävät niitä samana asiana. Terveydenhuollon työntekijät tunnistavat cenin käsitteen tärkeyden potilailleen.
Meinertin ja Whyten haastatteleman ugandalaisen sairaanhoitajan mukaan koulutetut ugandalaiset puhuvat traumaperäisestä stressihäiriöstä siinä missä yhteisön kielellä puhutaan cenistä, ja niillä tarkoitetaan samaa.
Traumasta on tullut acholien alueella suosittu käsite kuvata menetyksestä tai tuskallisesta kokemuksesta seurannutta surua ja epätoivoa.
Mitä väliä käsitteillä on?
Vallitsevat sairauskäsitykset vaikuttavat siihen, millaista hoitoa sairauksiin tarjotaan ja haetaan.
Pohjois-Ugandassa cenin ajatellaan voivan vahingoittaa väärinteon kohteena olleen jälkeläistä ylisukupolvisesti. Tästä syystä cenin taltuttaminen tapahtuu lähtökohtaisesti yhteisön kautta tekoa sovittelemalla.
Traumasta puhuessa taas viitataan ensikäden kokemukseen – traumatisoituneen yksilölliseen kokemukseen. Sitä hoidetaan yksilöllisesti itsereflektiolla, emotionaalisten tarpeiden tunnistamisella ja traumakertomusten luomisella.
Hoidon lopputulos voi vaihdella. Kaikkiin trauman hoito ei tepsi, jolloin tulee kyseeseen cenin hoito. Tämä eri suhtautumistapojen rinnakkaisuus tuo mieleen Japanissa historian saatossa rinnakkain eläneet masennuskäsitykset.
Kitanakan mukaan DSM-määritelmään verrattuna Japanissa masennus hahmotetaan vahvemmin koko kehon sairautena. Tämä juontanee juurensa aiemmin vallinneesta käsityksestä utsushōsta.
Hän osoittaa, että tänä päivänä masennuksen taustalla nähdään sisäsyntyinen taipumus, ”melankolinen persoonallisuus,” joka ajaa ihmisen tekemään ylityötä ja siten uupumaan niin psyykkisesti kuin kehollisesti.
Ensisijaisena hoitona masennukseen määrätään lääkettä ja/tai lepoa, joiden ajatellaan ohjaavan ajan myötä myös psykologisiin muutoksiin.
Hoidossa keskitytään biologisista seikoista, kuten unesta ja syömisestä, puhumiseen. Näin potilaan ja lääkärin välille muodostuu “kehollinen kieli”.
Kitanakan mukaan psykiatrit pyrkivät sen avulla muuttamaan sairauden biologisia, sosiaalisia ja eksistentiaalisia tekijöitä.
Tällainen yksilön kehoon keskittyvä puhe ohjaa herkästi tulkitsemaan terveydentilaa yksilöllisistä tekijöistä käsin ja katsomaan masennuksen tai trauman kaltaisia tiloja Hackingin käsittein ”luonnollista laatua” olevina entiteetteinä.
Jos masennusta tai traumaa tarkastellaan lähtökohtaisesti biolääketieteellisestä näkökulmasta, herää kysymys, voidaanko oireilua ymmärtää riittävän moniulotteisesti.
Inhimillistä laatua olevien sairauksien tarkasteleminen luonnollista laatua olevien sairauksien käsittein on sisäisesti ristiriitaista.
Kitanakan mukaan japanilaiset psykiatrit korostavat otteensa masennuksen hoitoon olevan kokonaisvaltainen siitä huolimatta, että he soveltavat biolääketieteellistä mallia. 2000-luvulla Japanissa vallitsee kuitenkin jaottelu “todellisen” ja “psykologisen” masennuksen välillä.
Psykiatrit ovat Japanissa vuosikymmeniä pyrkineet rajaamaan työkenttäänsä ja määrittelemään kliinisen masennuksen rajaa niin, että ”pelkistä psykologisista oireista” kärsivät ovat jääneet määritelmän ulkopuolelle.
Tämä on johtanut muun muassa siihen, että naisten masennus tunnistetaan herkemmin ”psykologiseksi”, jolloin he jäävät ”todellista masennusta” sairastavia miehiä useammin vaille tukea.
Tasapainottelua biolääketieteellisen ja kokonaisvaltaisen mallin välillä
Biolääketieteellisten masennus- ja traumakäsitteiden leviämisessä on ollut selviä hyötyjä, kuten Japanin ja Ugandan esimerkit osoittavat. Molemmissa tapauksissa potilaat ovat saaneet helpotusta biolääketieteellisen mallin mukaisesta hoidosta.
Japanissa psykiatrit ovat onnistuneet luomaan osin biolääketieteeseen nojaavan puhetavan, jolla työnantajia on asetettu vastuuseen työssään masentuneista työntekijöistä.
Kitanakan tutkimuksen päättyessä 2010-luvulla japanilaiset työnantajat tarjosivat anteliaasti tuettua sairaslomaa masennuksesta kärsiville työntekijöille.
Useat itsemurhan tehneen ja masennusta sairastaneeksi katsotun työntekijän omaiset ovat saaneet työnantajilta rahallisia korvauksia.
Puhtaasti biolääketieteellisen mallin kautta ajattelemisessa on kuitenkin se riski, että menetetään perinteisiin masennus- ja traumakäsityksiin nojaavaa tietoa ja hoitomenetelmiä.
Jos masennusta tai traumaa tarkastellaan pelkästään biolääketieteellisesti, saatetaan vahvistaa käsitystä niistä ”luonnollisen laadun” sairauksina, jolloin niiden moniselitteisyyttä ja yhteyttä kulttuuriin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin ei riittävästi tunnisteta.
Masennus- ja traumadiagnoosien kuvailevan luonteen tunnistaminen terveydenhuoltojärjestelmässä ja yhteiskunnassa voisi auttaa myös oireilevia ihmisiä ymmärtämään tilanteensa syy-seuraussuhteita paremmin.
Kehomielen monet ulottuvuudet -artikkelisarja
Tässä sarjassa lähestytään käsityksiä kehomielestä, eli kehon ja mielen kokonaisuudesta niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Artikkelit syntyivät osana akatemiatutkija Henni Alavan Tampereen yliopistolla keväällä 2025 ohjaamaa Kehon ja mielen antropologiaa -kurssia.
Toimitus
- Toimittaja: Ninnu Koskenalho
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
Luettavaa
- Kajanoja, Jani ja Valtonen, Jussi 2024: A Descriptive Diagnosis or a Causal Explanation? Accuracy of Depictions of Depression on Authoritative Health Organization Websites. Psychopathology, 57(5): 389–398.
- Kitanaka, Junko 2012: Depression in Japan: Psychiatric Cures for a Society in Distress. Princeton University Press.
- Meinert, Lotte ja Whyte, Susan Reynolds 2020: Legacies of Violence: The Communicability of Spirits and Trauma in Northern Uganda. Teoksessa Biosocial Worlds: Anthropology of health environments beyond determinism. Toimittaneet Jens Seeberg, Andreas Roepstorff ja Lotte Meinert. UCL Press.
- Hacking, Ian 1995: The Looping Effects of Human Kinds. Teoksessa Causal Cognition: A Multidisciplinary Debate. Toimittaneet Dan Sperber, David Premack ja Ann James Premack. Oxford University Press.
