Maailmalla on nähty boikotteja, joissa toimittajat, tutkijat ja kirjailijat sanoutuvat irti Israelin myötäilemisestä. Suomessa Palestiina-uutisointi on kirvoittanut vastaavaa mediakritiikkiä, joskaan valkoinen mediakenttä ei ole osannut kovin hyvin tunnistaa keskustelunavauksia. Irene Zidanin esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta ansaitsee tulla luetuksi osana tätä keskustelua. Romaani tekee näkyväksi paitsi Palestiina-uutisoinnin sudenkuoppia Gazan kansanmurhan edetessä myös toimitustyöhön juurtuneita kolonialistisia käsityksiä ja käytäntöjä.
Lähi-idän kirjeenvaihtajan ja ulkomaantoimittajan roolista viestinnän pariin siirtynyt esikoiskirjailija Irene Zidan on saanut paljon kiitosta syyskuussa 2024 ilmestyneestä romaanistaan. Yli 15 000 kappaleen myyntilukemiin yltänyt Isäni appelsiininkukkien maasta listattiin yhdeksi lukijoiden suosikeista Helsingin Sanomien taannoisessa kyselyssä. Teos oli syksyllä 2025 ehdolla kahden kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Isäni appelsiininkukkien maasta käsittelee palestiinalaisuutta, kipuilevaa isäsuhdetta, kulttuuri-identiteetin moninaisuutta sekä ylisukupolvisia traumoja, jotka yhdistävät talvi- ja jatkosodan kokeneita sekä globaalin etelän konflikteja paenneita suomalaisia. Näistä teemoista on kirjoitettu vuolaasti esimerkiksi Suomen Kuvalehden, Helsingin Sanomien, Kiiltomato.netin sekä Kulttuuritoimituksen kirja-arvioissa.
Palestiina-uutisoinnin tematiikka on sen sijaan jäänyt vähälle huomiolle Zidanin teoksen kirvoittamassa kirjallisuuskeskustelussa. Teos kuvaa tarkkanäköisesti, millaista on toimia osana uutistuotannon rattaita, kun sota pyrkii iholle. Se tulkkaa kolonialistisia rakenteita lukijalle. Kyse ei ole vain toiseuden kokemuksista koto-Suomessa tai kolonialismin jatkumoista Palestiinan tilanteen taustalla vaan suomalaisen mediakentän valkoisuudesta.
Zidan avaa tarkemmin teoksen syntyprosessia syyskuussa nauhoitetussa Radio Antron haastattelussa:
Uutismedia sotaa sanoittamassa
Tarinankaari alkaa Hamasin lokakuisesta iskusta Israeliin. Samoihin aikoihin kirjan päähenkilö Amira Mansur saa siirron suomalaisen mediatalon ulkomaantoimitukseen. Tilanne sysää hänet tutkimaan koloniaalisen konfliktin taustoja sekä palestiinalaisia juuriaan.
Arki toimituksessa opettaa Amiralle, miten Gazan tapahtumista on sallittua uutisoida.
Toimituksen Gaza-linja nojaa hiljaiseen sopimukseen, joka tulee näkyväksi, kun sen rajoja koettelee. Amiraa ohjeistetaan piilottamaan otsikoista ”raskaat” termit, kuten kansanmurha ja konflikti, sekä ujuttamaan juttuihin draaman koukkuja. Uutiskuvituksen seulaa eivät läpäise Israelin pommitusten rampauttamat kehot Gazassa.
Fiktiivistä teosta on kiinnostavaa lukea suhteessa Lähi-idän tutkijoiden kannanottoihin Palestiina-uutisointiin liittyen. Monen tutkijan mukaan neutralisoiva kieli vääristää käsitystä Palestiinan tilanteesta. Se nojaa pyrkimykseen asettautua kahden ”osapuolen” väliin, vaikka tasavertaisuudesta ei ole merkkiäkään: miehitetty Palestiina on altavastaajan asemassa. Tutkijat penäävätkin medialta selkärankaa tuomita Israelin harjoittama väkivalta.
Romaanissa tutkijat lähettävät Amiran toimitukseen vastineen, joka muistuttaa Israelin pitkästä miehityspolitiikasta ja Gazan tapahtumien yhteydestä asuttajakolonialismiin. Yle ja Helsingin Sanomat ovat saaneet vastaavaa tutkijapalautetta historiattomasta juttujen rajauksesta.
Amirakin omaksuu mediatalon tavat: uutistoimistojen loputtomasta syötteestä nostetaan akuuteimmat aihiot, joista muotoillaan suomalaislukijoille sovitettu tarina, joka sitten tuikataan takaisin uutisvirtaan.
”Asettelen juttuuni kliinisiä ja yksinkertaisia lauseita, poimin tietoa ja lähteytän: YK varoittaa, AFP kertoo. Äärijärjestö väittää. Valtio syyttää. Palapelini on pian koottu. Kirurgi lamaantuisi, jos pysähtyisi ajattelemaan kesken leikkauksen hyppysissään olevia elimiä ja potilaan läheisiä, jotka odottavat tietoa siitä, miten leikkaus on sujunut. Minä veistelen kirurginveitselläni kauheutta helposti avautuviksi lauseiksi.”
Palestiinasta tulee uutistaikinaa, johon Amira osana uutiskoneiston rattaita ottaa etäisyyttä.
Käytännössä työ on kuitenkin kaukana mekaniikasta; Amira on lähes neuroottisen tarkka faktojen oikeellisuuden suhteen. Myös Suomen mediakentällä on peräänkuulutettu toimittajan vastuuta faktantarkistajana sekä suhteuttajana, sillä etenkin eskalaation alkuvaiheessa mediassa pääsi läpi kyseenalaisia väittämiä.
Keskustelu uutisoinnin faktaperäisyydestä liittyy laajempaan mediamaisemaan, jossa Israel on pyrkinyt rajoittamaan Gazan globaalia medianäkyvyyttä valtiopropagandan keinoin levittämällä disinformaatiota ja tuhoamalla palestiinalaisarkistoja. Länsimediat ovat näin osallistuneet informaatiosotaan, jossa medianarratiiveilla rakennetaan vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on totta ja mikä ei.
Amira oppii, että lähdekriittisyydessä vallitsee kaksoisstandardi. Palestiinalaislähteisiin suhtaudutaan epäluuloisesti, kun taas israelilaislähteitä ei kyseenalaisteta. Sama pätee toimittajan taustaan.
Amira on mediatalon ainoa toimittaja, jolla on juuria länsimaiden ulkopuolella. Lähi-itään viittaava nimi kirvoittaa islamofobista lukijapalautetta. Juttujen kommenttikenttä täyttyy vihapuheesta. Kollega utelee kontakteja palestiinalaisalueille.
Valkoisia toimittajia ei kohdella vastaavalla tavalla, eikä heidän asiantuntijuuttaan kyseenalaisteta. Amira tiedostaa tämän, mikä johtaa itsesensuuriin ja jatkuvaan sisäiseen kuohuntaan. “Tiedän, miltä kuulostaisin. Olisin se alkukantainen. Tunteiden vietävissä. Hädässä. Kuumaverinen. Eihän ketään pidätetä kepein syin.”
Lauseiden miinakentällä
Gazassa kuolleiden määrä kipuaa nopeasti useisiin kymmeniin tuhansiin. Vuoden 2024 alkuun mennessä Israel pudottaa kaistalle räjähteitä 25 000 kilon edestä, mikä vastaa kahta ydinpommia. Osa niistä on kohdistettu tarkoituksellisesti paikallisiin toimittajiin, joista 248 on surmattu syyskuun 2025 alkuun mennessä.
Amiran mieli etsii tapoja kehystää jutut niin, että lukija hahmottaa tuhon anatomiaa ja akuuttia avuntarvetta. Tehtävä tuntuu mahdottomalta. ”En osaa kuvata sitä, miten isäni kansa kuolee.”
Ulkomaantoimittajan saappaat tuntuvat raskailta. Kehoon patoutuu haamukipuja, joista palestiinalainen isä on jo pitkän aikaa kärsinyt. Amira yrittää purkaa tuskaa kirjoittamiseen, mutta jälki on musertavaa: ”Uutiset ovat muuttuneet loputtomaksi lauseiden miinakentäksi.”
Kansanmurhan edetessä lukijoiden huomion kalastelu ja Gazan todellisuutta estetisoiva ote alkavat tuntua yhä ristiriitaisemmilta. Amiralle hahmottuu, kuinka toimituksen uutistyötä ohjaava valkoinen katse on osa ongelmaa.
Mediatutkijat Carlos Alamo-Pastrana ja William Hoynes painottavat, että journalismia tulisi tarkastella kulttuurisena käytäntönä, joka kietoutuu normatiiviseen valkoisuuteen.
Valkoiset normit määrittävät, kuka juttuja tyypillisesti kirjoittaa, keille oletusarvoisesti kirjoitetaan ja mistä juttuja taotaan. Valkoisuus on kaikkien keskiössä.
Valkoisuus näyttäytyy sanojen, kuvien ja uskottavuusmittariston ohella rajauksina, sanomatta jättämisinä sekä uutiskynnyksen heiluriliikkeenä, kuten BBC:n Gaza-uutisointia tarkasteleva raportti osoittaa. Valkoiset raportointikäytännöt asemoivat israelilaiset “meiksi” ja palestiinalaiset “muiksi”.
Antropologian kentällä käyty keskustelu tiedontuotannon kolonialistisesta työnjaosta, jossa ruskeat ihmiset pelkistetään valkoisten tutkijoiden aineistoksi, muistuttaa ulkomaanjournalismin käytännöistä. Niissä läntiset uutismediat tulkkaavat globaalin etelän todellisuutta valkoiselle yleisölle.
Amira jää väliinputoajaksi: hän on liian ruskea valkoiseen toimitukseen ja liian valkoinen rodullistetun perheen jäseneksi. Uutistoimituksen valkoisten käytäntöjen seuraaminen pitää leivässä, mutta vieraannuttaa sisaresta ja suvusta. Todellisuuksien yhteensovittaminen takkuaa ja käy raskaaksi.
Romahdus avaa yhteyden isän suuntaan. ”Isä, miten sinä jaksat tätä sotaa?” tytär tiedustelee, kun viimein toipuu ja rohkenee.
”Olen oppinut lopettamaan ajoissa”, tämä vastaa ikään kuin sanoen: kansanmurhan selättäminen ei ole yksilön käsissä. Vallan rakenteet, kuten media, voivat tehdä paljon enemmän.
Mediakentällä onkin kampanjoitu palestiinalaistoimittajien media- ja sananvapauden sekä murhien oikeuskäsittelyn puolesta. Palestiinan journalistien ammattiliitto vaatii, että turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa journalisteihin kohdistuvia rikoksia vastaan sovelletaan miehitykseen ja Israelin vastuuseen saattamiseksi. Kansainvälisestä sääntelystä huolimatta vain murto-osa journalistien surmista tutkitaan.
Vastaavaa yhteisrintamaa ei ole kuitenkaan muodostunut median sisäisen rasismin kitkemiseksi, vaikka aloitteita yhdenvertaisuuden ja moninaisuuden lisäämiseksi onkin nähty. Hiljaisuus kielii valkoisen journalismin yleisyydestä.
Valkoinen journalismi viittaa nykymuotoiseen ammattijournalismiin, jonka johtotähtenä on objektiivisuuden ihanne sekä kapitalistinen kasvun ideaali. Tästä journalismin muodosta on tullut valtavirtaa niin kutsutuissa länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen.
Tutkimus on osoittanut, että journalistinen objektiivisuus rakentuu valkoisten etuoikeuksien varaan. Journalistiset käytännöt vahvistavat valkoista normia: toimittajat ottavat etäisyyttä aiheeseensa, eivät tuo esille näkemyksiään, eivät ota kantaa, eivät käytä ”latautunutta” kieltä ja erottavat faktat mielipiteistä, jotka ilmaistaan vain lähteiden suulla.
Objektiivisuus piilottaa ne asemat, joista tietoa tuotetaan. Samalla se häivyttää vastuunsa rakentamistaan “totuuksista”. Valkoinen journalismi onkin Alamo-Pastranan ja Hoynesin mukaan värisokeaa. Se paikantuu monikulttuuriseen uusliberalismiin, joka ei tunnista rooliaan rasististen rakenteiden ylläpitämisessä.
Valkoisia totuuksia oikomassa
On olennaista ymmärtää, miten valkoinen journalismi muotoilee tarinoita ja miten niiden avulla oikeutetaan toimintaa tai toimettomuutta.
Se käyttää rakennusaineinaan yleistajuisia kolonialistisia käsityksiä, kuten rodullistavia ja seksualisoivia stereotypioita ja myyttejä. Valkoinen journalismi selittää näin Gazan tapahtumia tavalla, joka dehumanisoi palestiinalaisia.
Kolonialismin jatkumo näkyy erityisesti median vastahakoisuutena kehystää Gazan sota osana asuttajakolonialismia, josta Lähi-idän tutkijat ovat yksimielisiä.
“The New York Times on osallinen tähän kansanmurhaan”, kirjoitti palestiinalainen toimittaja Hossam Shabat ennen kuin Israel surmasi hänet. Lehden ympärille muodostunut boikotti sekä Palestiinan solidaarisuutta ajava BDS-liike haastavat länsimaista mediaa katsomaan peiliin.
Kansanliikkeen mukaan Israelin propagandan levittämistä ei tulisi katsoa läpi sormien laiskana journalismina vaan kansainvälisen median tulisi kantaa siitä vastuu sotaoikeudenkäynneissä, kuten toisen maailmansodan alla meneteltiin.
Valkoinen media usein teilaa tällaiset väitteet hiljaisuudella tai objektiivisuuspuheella kykenemättä punnitsemaan omaa valta-asemaansa. Objektiivisuus kääntyy siten työkaluksi, jolla tiedotusvälineet pönkittävät kolonialismista juurtuvia valtasuhteita, mediatutkija Thomas Schmidt muistuttaa.
Palestiina-uutisointi on tehnyt näkyväksi, miten itsepintaisesti rasistinen ja kolonialistinen ajattelu elää medioiden rakenteissa ja käytännöissä. Journalististen medioiden valkoisuus tulee päivä päivältä ilmeisemmäksi paitsi Amiralle myös Gazan joukkotuhoa todistavalle suomalaisyleisölle.
Kasvava kansalaispaine on kohdistunut etenkin Yleisradioon, jonka kanta pitkän vitkuttelun jälkeen on, että Euroviisuihin osallistuminen on tärkeämpää kuin kansanmurhan tuomitseminen.
Vaikka mediatalojen vastuuta on nostettu esille, ovat ne väistäneet kysymystä Palestiina-uutisointiin liittyvästä vallasta. Median käytäntöjen ja totunnaisten narratiivien kriittinen tarkastelu on ollut Suomessa lähes olematonta, eikä maailmalla nähtyjä riippumattomuusselvityksiä ole tehty.
Viime aikoina Lähi-idän tutkijat ja asiantuntijat niin Suomessa kuin YK:ssakin ovat vedonneet journalisteihin, jotta nämä jatkaisivat Palestiinasta kirjoittamista, vaikka niin sanottu aselepo on painanut uutiset alueelta maanrakoon.
Medioiden toimittajat ovat olleet varovaisia. ”Minäkin yritän tässä sipsutella, ettei kukaan suuttuisi”, muistuttaa Kulttuuriykkösen juontaja Ville Talola Gaza-uutisointia puntaroivassa ohjelmassa. Suomalaiset toimittajat ja tutkijat ovat saaneet osansa antisemitismisyytöksistä. Merkittävämpi syy arkuuteen lienee kuitenkin mediatalojen toimintakulttuuri.
Median moraalitajua vahvimmin ruotivat puheenvuorot onkin kuultu tutkijoilta tai ex-toimittajilta, ikään kuin aihepiirin julkinen käsittely olisi kuolinisku toimittajanuralle. Aihe vaikuttaa tabulta myös sikäli, että Suomessa on käynnissä tutkimus, joka tarjoaa toimittajille mahdollisuuden jakaa kokemuksiaan Gazasta uutisoimisesta anonyymisti.
Suomessa ei-valkoiset ihmiset sekä tutkijat ovat pitkään puhuneet journalistisen median rasismista, mutta julkinen keskustelu aiheesta on jäänyt vähäiseksi huolimatta rasismin hälyttävästä mittakaavasta. Rasismia ei myöskään ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhdistetty Palestiina-uutisointiin. Zidanin romaani lienee varhaisin yritys kiinnittää asiaan huomiota.
Maailmalla moni toimittaja on äänestänyt jaloillaan. The Writers Against the War -kampanja tekee näkyväksi kasvavaa tekstityöläisten joukkoa, joka vaatii eettisempiä reunaehtoja Palestiina-uutisointiin. Yli 500 kirjoittajaa boikotoi The New York Timesia sen Israel-sympatioiden vuoksi.
Palestiinalaisten Boycott, Divestment and Sanctions -kansanliike on yrittänyt vaikuttaa laatimalla eettiset ohjenuorat Palestiina-uutisointiin. Suomessa vajaa kymmenen journalistista pienmediaa, kuten AntroBlogi, on julistautunut apartheidista vapaaksi alueeksi ja noudattaa eettisiä ohjeita.
Kuriton kirjallisuus
Isäni appelsiininkukkien maasta purkaa totunnaista kehystystä, josta käsin media on tarkastellut sekä Lähi-idän tilannetta että palestiinalaisuutta. Teos avartaa diasporassa asuvien palestiinalaisten kokemusmaailmaa ja pöllyttää kolonialistisia käsityksiä palestiinalaisista.
Samalla se tekee näkyväksi suomalaisen mediakentän rasistisia rakenteita ja käytäntöjä kaunokirjallisuuden keinoin. Zidan luottaa fiktion ja minäkertojan voimaan. Teoksen saama suosio osoittaa, että Palestiinan todellisuus kestää ajan hammasta: ihmiset ympäri maailmaa haluavat tietää, mitä palestiinalaisalueilla tapahtuu riippumatta median valotuksesta.
Teos näyttäytyykin kurittomana suhteessa journalistisiin teksteihin: sitä eivät rasita mediatalojen rutiinit tai journalismin logiikka. Kaunokirjallinen rekisteri taipuu valkoisen journalismin kritiikin alustaksi ja välttää valkoisen kirjallisuuden sudenkuopat. Romaani saakin pohtimaan, millaista dekoloniaalinen uutistodellisuus voisi olla.
Toimitus
- Toimittajat: Laura Menard ja Saara Toukolehto
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Kuvitus: WSOY:n kuvapankki
Lukemista
- Zidan, Irene. 2024. Isäni appelsiininkukkien maasta. WSOY.
- Alasmo- Pastarana, Carlos, and William Hoynes. 2020. “Journalistic Whiteout: Whiteness and the Racialization of News.” In Racialized Media: The Design, Delivery, and Decoding of Race and Ethnicity, edited by Matthew W. Hughey and Emma González-Lesser, 155–72. NYU Press.
- Center for Media Monitoring: BBC on Gaza–Israel: One story, double standards 2023-24. 6/2025.
- Järvi, Tiina. Kamppailu tiedon tuotannosta ja tuhoamisesta Palestiinassa. Tieteessä tapahtuu 4/2024.
- Kenen tietoo? Opas moninaisempaan ja inklusiivisempaan journalismiin. RARE Media.
- Lähi-idän instituutti. “Kuinka uutisoida Israel-Palestiinasta? Tutkijoiden vinkkejä medialle”. 3.12.2025.
- Mbembe, Achille. 2017. Critique of Black Reason. Duke University Press.
- Raittila, Pentti (toim.) 2002. Etnisyys ja rasismi journalismissa. Suomen Journalistiliitto. Mediakriittinen julkaisusarja 6.
- Schmidt, Thomas R. 2023. Challenging journalistic objectivity: How journalists of color call for a reckoning. Journalism, 25 (3), 547–564.
