Sosiaali- ja kulttuuriantropologian kentän uudistaja, emeritusprofessori Jukka Siikala (1947–2026), menehtyi 30. lokakuuta. Hän oli rakastettu opettaja ja intohimoinen Oseanian yhteiskuntien tutkija, jonka kansainväliset verkostot ja tieteellinen ajattelu vaikuttavat antropologian oppiaineessa pitkälle tulevaisuuteen.
Helsingin yliopiston sosiaaliantropologian emeritusprofessori Jukka Siikala menehtyi 30. lokakuuta 2026 79-vuotiaana.
Jukka tunnetaan ennen kaikkea Oseanian yhteiskuntien tutkijana ja varsinkin Cookinsaarten Maukella tekemästään tutkimustyöstä. Hänen tuotantonsa kattaa laajan kirjon aiheita mytologiasta ja uskonnosta aina muuttoliikkeisiin ja modernin valtion hallinnollisiin paradokseihin Tyynellämerellä.
Kollegoiden keskuudessa Jukka muistetaan silti ennen kaikkea kosmologioiden ja historiaa ja kulttuurista muutosta ohjaavien rakenteiden tutkijana, joka näki antropologian omaleimaisena mutta selvärajaisena tieteenalana.
Jukan ura ja tutkimus
Jukka oli armoitettu opettaja ja intohimoinen tutkija. Pian aloitettuaan työnsä Helsingin yliopiston sosiaaliantropologian assistenttina vuonna 1982 hän teki kolme kenttämatkaa Cookin saaristoon kuuluvalle Maukelle ja vietti siellä yhteensä 17 kuukautta.
Matkat olivat vakuuttava esimerkki antropologisesta kenttätyöstä, ja ne saivat lukuisat opiskelijat innostumaan vieraiden kulttuurien ja yhteiskuntien etnografisesta tutkimuksesta.
Jukka loi laajat suhteet alan kansainväliseen tutkijayhteisöön jo uransa alkuvaiheessa. Tutkimusvierailut Tyynenmeren tutkimuksen keskuksiin Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Yhdysvalloissa näkyivät myöhemmin myös Helsingin yliopiston antropologian kansainvälisessä ilmapiirissä.
Sosiokulttuurinen antropologia vakiinnuttikin asemansa itsenäisenä yhteiskuntatieteellisenä tutkinto-ohjelmana Helsingin yliopistossa pitkälti Jukan aloitteesta.
Sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineiden yhdistyessä vuonna 2004 Jukka nimitettiin uudistuneen oppiaineen professoriksi. Hän toimi tässä tehtävässä eläkkeelle jäämiseensä saakka.
Kaiken tämän ohessa Jukka ehti toimia myös Suomen Antropologisen Seuran puheenjohtajana (1990–1996) ja Suomen Antropologi -lehden päätoimittajana (1997–1999) sekä tehdä aloitteen antropologian ja sosiologian yhteisestä Edvard Westermarck -muistoluentojen sarjasta.
Jukka opettajana ja ohjaajana
Jukan tutkija- ja opettajaminää on vaikea erottaa toisistaan. Antropologia oli hänelle ennen muuta vertailevaa tutkimusta, ja luennoillaan hän perehdytti kuulijat monimutkaisiin teoreettisiin kysymyksiin juuri etnografisen vertailun kautta.
Tässä Jukka hyödynsi usein taitavasti erilaisia, joskus shokeeraaviakin kenttäanekdootteja, jotka herättivät yleisössä kulttuurieroihin liittyvän uteliaisuuden. Lopuksi hän kuitenkin käänsi asetelman nurinniskoin ja sai kuulijat reflektoimaan kriittisesti oman kulttuurinsa itsestäänselvyyksiä.
Teknisten apuvälineiden ja digisovellusten sijasta opetuksen keskiössä oli aina luennoitsijan pohdiskeleva puhe. Kerran Jukka mainitsi valmistelleensa PowerPoint-esitykset pitämäänsä luentokurssia varten mutta luopuneensa niistä heti kurssin alussa, koska ilman niitä se oli ”paljon mielenkiintoisempaa”.
Jukan kurssit nauttivatkin suurta suosiota. Hän sai opetustaidoistaan myös virallista tunnustusta, kun hänelle vuonna 2001 myönnettiin hyvälle opettajalle tarkoitettu Helsingin yliopiston Eino Kaila -palkinto.
Jukka ohjasi uransa aikana suuren määrän opinnäytteitä. Hänen laaja lukeneisuutensa käsitti niin yhteiskuntateoriaa kuin filosofiaa ja teologiaakin. Tämä yhdessä vertailevan lähestymistavan kanssa teki hänestä asiantuntevan ohjaajan myös tutkimuksille, joiden aiheet eivät välttämättä liittyneet läheisesti hänen omiin tutkimusaiheisiinsa ja -intresseihinsä.
Maineikkaan suomalaisen Polynesian tutkijan Aarne Koskisen oppilaana Jukka samalla vahvisti antropologista Tyynenmeren tutkimuksen perinnettä Suomessa ohjaamalla useita aluetta käsitteleviä opinnäytteitä.

Jukka kannusti aina oppilaitaan etnografisen kenttätyön tekemiseen ja tarjosi akateemisen ohjauksen ohella myös hyvin konkreettisia neuvoja kentällä toimimiseen ja elämiseen. Tropiikkiin matkaava nuori väitöskirjatutkija oppi muun muassa, mitä paikallisille ihmisille kannattaa viedä tuliaisiksi ja että tongeille ja sivuleikkureille on aina käyttöä.
Jukan olemukseen opettajana ja ohjaajana vaikutti hänen kykynsä innostua asioista ja välittää innostustaan muille. Hän saattoi pyyhältää laitokselle silmät loistaen luettuaan jonkin inspiroivan tekstin, oli se sitten antropologiaa, filosofiaa tai jotakin muuta, ja olettaa kaikkien muidenkin lukevan sen saman tien.
Toisaalta jokin kiehtova yksityiskohta – kuten se, miksi Tahitilla oli suomalainen henkilö lähetyssaarnaajien saapuessa saarelle vuonna 1797 – saattoi innostaa hänet perusteelliseen tutkimustyöhön, jossa antropologinen analyysi yhdistyi elävään tarinankerrontaan. Tästä esimerkkinä on hänen tutkimuksensa Tahitin kuninkaan Pomare I:n neuvonantajasta Peter Hagersteinista.
Samalla tavalla Jukka saattoi innostua jostakin opiskelijansa oivalluksesta tai hienosta aineistosta ja siten saada opiskelijan tuntemaan, että hänen työllään on merkitystä.
”Tutkija osaa aineistonsa ulkoa” oli Jukan usein oppilailleen toistama ohje, mikä ainakin ensi alkuun kuulosti monen korvaan mahdottomalta vaatimukselta.
Tällä hän ei kuitenkaan tarkoittanut, että väitöskirjantekijän olisi pitänyt osata toistaa muistiinpanonsa ja haastattelunsa sanasta sanaan, vaan sitä, että tämä oli sisäistänyt tutkimiensa ihmisten kulttuurisen logiikan niin syvällisesti, että kykeni tarkastelemaan aineistoaan vaivatta eri näkökulmista ja hyödyntämään sitä vertailevassa analyysissa.
Ohjaajana hän vaali monella tapaa perinteistä etnografisen holismin ihannetta.
Jukan antropologinen ajattelu
Suomalaisen sosiaali- ja kulttuuriantropologian alkuvaiheessa oli tärkeää, että Jukka yhtenä alan ensimmäisistä opettajista oli perehtynyt tieteenalan teorioihin ja niiden oppihistoriaan. Vähälle huomiolle jääneessä varhaisessa teoksessaan Kulttuurispesifisyys metafysiikkana vuodelta 1978 Jukka teki tunnetuksi antropologian teoreettisia perusteita 1800-luvulta sodanjälkeiseen aikaan.
Teos tarkastelee muun muassa yksilinjaista evolutionismia, joka pitkään hallitsi teorioita kulttuurien synnystä ja kehityksestä. Myös antropologia omaksui opin inhimillisen kulttuurin ja yhteiskuntamoraalin kehityksestä kohti korkeampaa kulttuuritasoa. Sen mukaan evoluutio kulki metsästäjä-keräilijöistä agraariyhteisöjen kautta kohti länsimaista teollista kulttuuria, tai kuten Jukka asian lakonisesti ilmaisi, kohti ”porvarillista yhteiskuntaa”.
1900-luvulle tultaessa kritiikki evolutionistista tutkimusta kohtaan kasvoi, ja antropologiaakin alettiin pitää osana kolonialistista ja Eurooppa-keskeistä tutkimusmaailmaa. Sodan jälkeen amerikkalainen sosiologia syrjäytti evoluutioteoriat.
Edellä mainitussa teoksessaan Jukka tarkasteli myös uusia antropologian teorioita, jotka hallitsivat sodanjälkeistä kulttuurientutkimusta ja silloista tieteenfilosofiaa. Kulttuureita alettiin pitää omina sosioekonomisina ja funktionaalisina yksiköinään, joita oli tutkittava niiden jäsenten näkökulmasta ja heidän omilla käsitteillään. Kulttuurispesifisyyttä korostava tutkimus halusi jopa kieltää vertailevan tutkimuksen, jota oli alkanut hallita progressiivinen kehitysusko.
Kirjassaan Jukka tarkastelee kulttuurientutkimusta kriittisesti, osittain marxilaisestakin näkökulmasta. Hän kuului tutkijasukupolveen, joka pyrki uudistamaan historiallisesti painottunutta tutkimusperinnettä ja vakiinnuttamaan Suomeen sosiologisesti suuntautuneen kulttuuriantropologian. Jukalle oli tärkeää jättää kriittinen henkinen perintö suomalaiseen tutkimukseen.
Jukka pysyi etnografisen tutkimuksen vankkumattomana kannattajana läpi uransa riippumatta tiedemaailmassa kulloinkin puhaltavista tuulista.
Niin kutsutun representaation kriisin jälkimainingeissa hän asettui vahvasti puolustamaan sekä etnografista tutkimusmenetelmää että kulttuurin käsitettä tilanteessa, jossa etnografiaa ”kansojen kuvauksena” haastettiin ja kuvaukset holistisista kulttuurisista kokonaisuuksista leimattiin valtasuhteille sokeaksi antropologiseksi fiktioksi.
Jukka ruoti tämän kritiikin argumentteja ja oletuksia esimerkiksi vuonna 1997 ilmestyneessä artikkelissaan Kulttuurin käsite ja etnografian ongelma.
Hän pohti, miten ja missä kenttätyötä on mahdollista tehdä, jos ”toiseuden” tutkimisen katsotaan olevan sekä eettisesti ongelmallista että uusintavan hierarkkisia valtasuhteita.
Hän muistutti jo antropoligisen kenttätyön oppi-isän Bronislaw Malinowskin uumoilleen, että traditionaalinen elämänmuoto ja kulttuurinen erilaisuus tulevat väistämättä katoamaan. Jukka asetti postmodernit etnisyyksien ja kulttuurin käsitteiden kriitikot samalle jatkumolle:

”Ellei kolonialismi onnistu käytännön tasolla tuhoamaan erilaisuutta, voivat teoreetikot dekonstruoida ne etnografisiksi inventioiksi ja illuusioiksi.”
Jukka näki, että postmodernit teoreetikot olivat näin siirtyneet paikallisten keskuudesta takaisin siirtomaavirkamiesten verannoille.
Jukan ajattelussa itsereflektion ja oman position pohtimisen sijaan antropologien tulisi suunnata huomionsa tutkittavien ihmisten positioihin, elämäntilanteisiin ja strategioihin, heidän arkielämäänsä ja sen moninaisiin muotoihin. Tällaisen ”koko kentän kulkemisen” myötä voisi olla mahdollista tavoittaa myös kulttuurin jatkuvasti muutoksen tilassa oleva systeemiluonne.
Jukka ei kuitenkaan mystifioinut kulttuurin tai rakenteen kaltaisia abstraktioita, vaan tarkasteli analyyttisesti niitä tapoja, joilla kulttuuriset ideat ja talouden, uskonnon tai lainsäädännön kaltaiset instituutiot kietoutuvat yhteen.
Esimerkiksi vuonna 2001 julkaistussa Chiefs and Impossible States -artikkelissaan Jukka esitti selkeän kontrastin kolmen Tyynenmeren saarivaltion välillä. Niin Tongalla, Samoalla kuin myös Cookinsaarilla perinteisestä päällikköinstituutiosta tuli osa modernia valtionhallintoa, mutta täysin eri seurauksin.
Tongalainen päällikköluokka muuttui perustuslailliseksi ylimystöksi, jolla oli vahva hallinnollinen asema Tongalla mutta vähän valtaa vaikuttaa ihmisiin saarten ulkopuolella.
Samoalla puolestaan päälliköt säilyttivät orgaanisen kytköksensä kansaan sukulaisina ja omien päällikkökuntiensa edustajina, mikä yhtäältä ulotti päälliköiden arvovallan myös saarten ulkopuolisiin kansalaisiin mutta samalla avasi saarten valtionhallinnon sukulaissuhteiden logiikalle.
Cookinsaarilla taas päällikköluokka pitkälti menetti valtiollisen roolinsa 1990-luvulla, mutta kasvoi samalla ylikansallisia taloudellisia suhteita hallitsevaksi perinteisten liittolaissuhteiden keskittymäksi.
Kaikki kolme esimerkkiä havainnollistivat pienten, kansallisvaltion ihanteita vaalivien postkoloniaalisten valtioiden vuosituhannen vaihteessa kohtaamia haasteita, mutta kukin tavalla, jota yksipuolinen valtionhallinnon tai sosiaalisen organisaation analyysi ei kykenisi tavoittamaan.
Jukan tieteellinen perintö
Jukka oli kollega, opettaja, ohjaaja ja ajattelija, jonka ajatukset ja vaikutus näkyvät suomalaisessa antropologiassa vielä pitkään. Jukan vaikutus tuntuu niin teoreettisella ja etnografisella kuin institutionaalisellakin tasolla.
Jukka uskoi, että vieraista kulttuureista on mahdollista saada tietoa ja niitä on mahdollista ymmärtää. Tietäminen vaatii sekä empiriaa että aineiston analysointia teoreettisilla työkaluilla, mutta on viime kädessä käytännöllistä.
Jukka oli käytännön mies, joka ratkaisi nopeasti ongelmat niin purjeveneessä kuin yliopiston laitoksella ja yhteiskuntateoreettisissa keskusteluissakin. Kokeneena purjehtijana hän piti kurssinsa kovassakin tuulessa.
Kirjoittajat
- Valtiotieteiden tohtori Petra Autio
- Apulaisprofessori Matti Eräsaari, Helsingin yliopisto
- Professori Timo Kaartinen, Helsingin yliopisto
- Professori Timo Kallinen, Itä-Suomen yliopisto
- Emeritusprofessori Matti Sarmela, Helsingin yliopisto
- Yliopistonlehtori Katja Uusihakala, Itä-Suomen yliopisto
Kirjoittajat ovat Jukka Siikalan kollegoja ja oppilaita.
Toimitus
- Toimittajat: Niina Ahola, Laura Menard ja Saara Toukolehto
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Sosiaalinen media: Niina Ahola
- Kuvitus ja artikkelikuva: Helsingin yliopisto
Lukemista
- Siikala, Jukka 2021 [1990]: Chiefs, Gender and Hierarchy in in Ngaputoru. Teoksessa Culture and History in the Pacific, toimittanut Jukka Siikala. Suomen Antropologinen Seura.
- Siikala, Jukka 2014: Hierarchy and Power in the Pacific. Anthropological Theory 4 (2).
- Siikala, Jukka 2007: Ethnography and the Denial of Difference. Teoksessa On Foreign Ground. Moving between Countries and Categories, toimittaneet Minna Ruckenstein ja Marie-Louise Karttunen. Studia Fennica Anthropologica 1. Suomalainen Kirjallisuuden Seura.
- Siikala, Anna-Leena ja Siikala, Jukka 2005: Return to Culture: Oral Tradition and Society in the Southern Cook Islands. Suomalainen Tiedeakatemia.
- Siikala, Jukka 2001: Chiefs and Impossible States. Communal/Plural: Journal of Transnational and Crosscultural Studies 9 (1).
- Siikala, Jukka 2001: Introduction: Where have all the people gone. Teoksessa Departures: How Societies Distribute Their People, toimittanut Jukka Siikala. Suomen Antropologinen Seura.
- Siikala, Jukka 1997: Kulttuurin käsite ja etnografian ongelma. Teoksessa Kaukaa haettua: kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, toimittaneet Anna-Maria Viljanen ja Minna Lahti. Suomen Antropologinen Seura.
- Siikala, Jukka 1991: ‘Akatokamanāva: Myth, History and Society in the Southern Cook Islands. The Polynesian Society ja Suomen Antropologinen Seura.
- Siikala, Jukka 1982: Nainen, piano ja pöytähopeat: näkökulmia kolonialistisen yhteisön syntyyn Tyynellämerellä. Suomen Antropologi 7 (2).
- Siikala, Jukka 1978: Kulttuurispesifisyys metafysiikkana. Eräiden antropologisten teorioiden metafyysisyydestä ja sen perusteista. Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 3. Joensuun Korkeakoulu.
