Hirmuliskojen valta – dinosaurukset poliittisina olentoina

Näennäisestä sukupuutostaan huolimatta hirmuliskot jatkavat elämäänsä keskuudessamme. Ne sekoittuvat tieteeseen, taiteeseen, viihteeseen, luontosuhteeseen, lainsäädäntöön ja kansainväliseen politiikkaan.

”Tutkimus osoittaa, että kon­ser­va­tii­ve­ja ja libe­raa­le­ja yhdistää vain kiin­nos­tus din­osau­ruk­siin”, uutisoi brit­ti­leh­ti The Guardian huh­ti­kuus­sa 2017. Kyseisessä tut­ki­muk­ses­sa tar­kas­tel­tiin kon­ser­va­tii­vi – liberaali-akselille ase­tet­tu­jen ame­rik­ka­lais­ten luon­non­tie­teel­li­siä kir­jaos­tok­sia. Yksi harvoista aihe­pii­reis­tä, joka yhdisti molempia ryhmiä, oli din­osau­ruk­set ja paleon­to­lo­gia.

”Mitä kauempana tiede on mistään vähänkään poliit­ti­ses­ti rele­van­tis­ta, sitä toden­nä­köi­sem­min se yhdistää ihmisiä”, totesi tut­ki­mus­ta johtanut Michael Macy samassa uutisessa.

Mutta ovatko din­osau­ruk­set tosiaan niin kaukana poli­tii­kas­ta kuin Macy vihjaa? Näin voisi äkki­sel­tään olettaa, sillä kato­si­vat­han hir­mu­lis­kot kauan ennen oman lajimme ilmes­ty­mis­tä ja poliit­tis­ten jako­lin­jo­jen kek­si­mis­tä. Luonnollisesti annetun ja kult­tuu­ril­li­ses­ti raken­ne­tun väli­maas­toa kriit­ti­ses­ti tar­kas­tel­leet tutkijat ovat kuitenkin viime vuo­si­kym­men­ten aikana pal­jas­ta­neet aiemmin kätköissä olleita piirteitä suh­tees­tam­me näihin esi­his­to­rial­li­siin olen­toi­hin.

Kuten ant­ro­po­lo­gi Brian ­Noble kir­jas­saan Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology toteaa, din­osau­rus­ten repre­sen­taa­tiot ovat luon­nol­lis­tu­neet niin tiukasti osaksi tie­teel­lis­tä maa­il­man­ku­vaa, että niiden taustalla vai­kut­ta­vat kult­tuu­ri­set ja poliit­ti­set rakenteet jäävät väis­tä­mät­tä piiloon. Hänen tut­ki­muk­sen­sa argu­ment­ti on, että din­osau­ruk­set, sel­lai­si­na kuin ne käsitämme ja esitämme, kertovat tarinaa meistä itses­täm­me.

Eri aikoina ja eri tilan­teis­sa hir­mu­lis­ko­jen asut­ta­miin tie­teel­li­siin ja viih­teel­li­siin maa­il­moi­hin on hei­jas­tu­nut piirteitä, jotka ovat syntyneet kult­tuu­ris­ten, poliit­tis­ten ja luon­non­tie­teel­lis­ten seikkojen välisestä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Hirmuliskojen tarinaan liittyy siis saman­lai­sia näke­myk­siä ja val­ta­ky­sy­myk­siä kuin suh­teis­sam­me ympä­ris­töön ja yhteis­kun­taan.

Myyttiset ja karismaattiset

Keskiajantutkija Jeffrey Jerome Cohenin mukaan yksi hir­viöil­le ominainen piirre on, että ne rikkovat luo­kit­te­lun rajoja. Ne pelot­ta­vat ja ahdis­ta­vat, mutta myös hou­kut­te­le­vat ihmistä tietämään niistä lisää.

Brittianatomi Richard Owenin vuonna 1842 keksimä sana din­osau­rus, eli hirmuinen lisko, kuvastaa varsin osuvasti Euroopassa jo pitkään val­lin­nut­ta käsitystä esi­his­to­rial­li­sis­ta olen­nois­ta erään­lai­si­na nykye­lä­mäs­tä poik­kea­vi­na hirviöinä. Kuten historian­tutkija Adrienne Mayor on kir­joit­ta­nut, suurten eläinten fossiilit nähtiin esi­mer­kik­si antiikin Kreikassa myyttisen ajan kult­tuu­ri­hee­ros­ten ja hir­viöi­den maal­li­si­na jäänteinä, joiden hal­lus­sa­pi­dos­ta myös kil­pail­tiin poliit­ti­ses­ti. Lohikäärmeille kuu­lu­neik­si väi­tet­ty­jä luita päätyi myös kes­kiai­kai­siin kirk­koi­hin, kuten Wawelin kate­draa­liin Puolassa. Maastrichtin kaupunki piti valtavaa Mosasaurus ‑meri­lis­kon kalloa suurena aar­tee­naan, ennen kuin Napoleon Bonaparten joukot ryöstivät sen Pariisiin vuonna 1794.

Tieteelliseen kir­jal­li­suu­teen esi­his­to­rial­lis­ten olentojen hir­viö­mäi­syys vakiintui suku­puu­ton käsitteen hyväk­sy­mi­sen myötä 1700-luvun lopulla. Hirmuliskot kump­pa­nei­neen oli helppo sijoittaa raa­ma­tul­li­siin raameihin ajalle ennen veden­pai­su­mus­ta – niin eri­lai­si­na muusta luo­ma­kun­nas­ta, etteivät ne mahtuneet Nooan arkkiin.

Kirjaimellista fos­sii­lin­met­säs­tys­tä: n. 500-luvulta eaa. olevassa korint­ti­lai­ses­sa ruukussa Herakles ja Hesione tais­te­le­vat jyr­kän­tees­tä tör­röt­tä­vä­nä kallona kuvattua hirviötä vastaan. Kuva: Sebastià Giralt (CC BY-NC-SA 2.0)

Varsinaisen hir­mu­lis­ko­tut­ki­muk­sen alkuaika sattui sopivasti yhteen britti-impe­riu­min laa­je­ne­mi­sen kanssa. Tätä loistoa kuvaamaan jär­jes­te­tyn vuoden 1851 Lontoon maa­il­man­näyt­te­lyn jäl­ki­mai­nin­geis­sa pää­kau­pun­kiin haluttiin elävän kokoisia veis­tok­sia esi­his­to­rial­li­sis­ta eläimistä.

Owenin tie­teel­li­sel­lä avus­tuk­sel­la Crystal Palacen puistossa olevan järven saarille luotiin oma kadonnut maailma, jonka asukkaina oli muiden muassa betonisia jät­ti­läis­ma­te­li­joi­ta. Näyttämällä näitä brit­ti­läi­sen tieteen esille tuomia karis­maat­ti­sia olentoja kansalle Owen kol­le­goi­neen toivoi, että niiden välittämä tie­teel­li­nen valistus myös paran­tai­si englan­ti­lai­sia kansana hen­ki­ses­ti.

Tällainen poh­jim­mil­taan kan­san­ter­vey­del­li­nen ajatus oli myös samoihin aikoihin syn­ty­nei­den luon­non­his­to­rial­lis­ten museoiden taustalla. 1900-luvulla museoissa alkoi näkyä sosi­aa­li­dar­vi­nis­tis­ta valis­tus­ta, johon Yhdysvalloissa osal­lis­tui muuan erittäin hyvin tunnettu hir­mu­lis­ko.

Crystal Palace hir­mu­lis­koi­neen. Kuva: Wellcome Collection (CC BY 4.0)

Herraroduista hirviökapitalismiin

Tyrannosaurus rex, ”tyran­ni­lis­ko­jen kuningas”, nimettiin vuonna 1905. Sen näyt­teil­le­pa­nos­ta New Yorkin American Museum of Natural Historyyn (AMNH) tehtiin valtava julkinen spek­taak­ke­li. Kyseessä oli aikai­sem­min tun­net­tu­ja peto­din­osau­ruk­sia huo­mat­ta­vas­ti suurempi laji, joka kaikin puolin vastasi näkemystä luonnon omasta, täy­del­li­syy­teen hiotusta ame­rik­ka­lai­ses­ta tap­po­ko­nees­ta.

Tämä näkemys vastasi myös lajin nimeäjän, AMNH:n johtaja Henry Fairfield Osbornin, käsitystä lajien kehit­ty­mi­ses­tä. Osborn nimittäin näki evo­luu­tion edis­tyk­sel­li­se­nä pro­ses­si­na, jossa dynaa­mi­suus ja energia toimivat lajien menes­tyk­sen merkkeinä. Evoluution ihan­teel­lis­ta lii­ke­voi­maa hidas­ti­vat esi­mer­kik­si ris­tey­ty­mi­sen kautta saatavat epä­suo­tui­sat piirteet – eli niin sanottu deka­dens­si – jotka ennen pitkää joh­tai­si­vat lajien suku­puut­toon.

Dekadenssi oli myös asia, joka Osbornin ja hänen kump­pa­nei­den­sa mukaan uhkasi ame­rik­ka­lais­ta yhteis­kun­taa viime vuo­si­sa­dan tait­tees­sa. Teollistuminen, taudit, talous­krii­si, naisten ja työväen poliit­ti­nen jär­jes­täy­ty­mi­nen sekä kasvava maa­han­muut­to vaa­ran­si­vat valkoisen eliitin näkemystä luon­nol­li­ses­ta maa­il­man­jär­jes­tyk­ses­tä. Tästä seu­ran­nee­seen ahdis­tuk­seen läh­det­tiin hakemaan lie­vi­tys­tä puhtaasta luonnosta, jonka jyl­hyy­des­sä tapah­tu­vas­sa älyl­li­ses­sä mit­te­lös­sä viat­to­mas­ta pojasta saattoi kasvaa ruu­miil­taan ja älyltään vireä mies.

Osbornin haaveena oli saada näytille kuvassa näkyvä dynaa­mi­nen asetelma kak­sin­tais­te­luun val­mis­tau­tu­vis­ta tyrann­osau­ruk­sis­ta. Tilallisten ja teknisten haas­tei­den myötä projekti ei edennyt pie­nois­mal­le­ja pidem­mäl­le.

New Yorkin maa­il­man­näyt­te­ly 1964 toi yhteen ame­rik­ka­lai­sen unelman kaksi keskeistä ele­ment­tiä: autot ja din­osau­ruk­set. Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)

Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltojen par­tio­lii­ke syntyi samoihin aikoihin, tai että mas­ku­lii­ni­sen ulkoil­maih­mi­sen peri­ku­va­na pidetystä pre­si­dent­ti Theodore Rooseveltista tuli olen­nai­nen tekijä AMNH:n his­to­rias­sa. Osborn kump­pa­nei­neen oli vakuut­tu­nut, että tyrann­osau­ruk­sen edustaman, mie­hi­ses­ti hal­lit­ta­van luonnon esil­le­pa­no torjuisi nuorison deka­dens­sia. Mikä tärkeintä, se ede­saut­tai­si ahdin­gos­sa eläneen ”suuren Pohjolan rodun” säi­ly­mis­tä.

Osborn näki tyrann­osau­ruk­ses­saan hir­mu­lis­ko­jen kehi­tyk­sen huip­pu­koh­dan – mate­li­joi­den her­ra­ro­dun – jota valkoisen ame­rik­ka­lai­sen mas­ku­lii­ni­suu­den lailla kuitenkin uhkasi pian suku­puut­to.

Mutta toisin kuin aivo­ka­pa­si­tee­til­taan vaa­ti­mat­to­mal­la tyran­ni­lis­kol­la, ihmis­la­jil­la oli apunaan kau­ko­nä­köi­set suun­ni­tel­man­sa. 1920-luvulla Osborn järjesti kan­sain­vä­lis­tä euge­niik­ka­kon­fe­rens­sia AMNH:n tiloissa, ja myöhemmin hän oli onnis­tu­nees­ti mukana lob­baa­mas­sa pak­kos­te­ri­li­saa­tio­ta ja maa­han­muu­ton rajoit­ta­mis­ta kan­nat­ta­vaa poli­tiik­kaa Yhdysvaltoihin.

Rotuhygienian lisäksi hir­mu­lis­kois­sa nähtiin poten­ti­aa­lia myös ame­rik­ka­lais­ten suu­ry­ri­tys­ten tuo­ton­ta­voit­te­lul­le. 1930-luvulla öljy-yhtiö Sinclair rahoitti Chicagon maa­il­man­näyt­te­lys­sä din­osau­rus­ten ja öljy­läh­tei­den yhtey­des­tä kertovaa pavil­jon­kia. Vaikka teoria öljystä hir­mu­lis­ko­jen jäänteenä kumottiin pian, Sinclair jatkoi siihen viit­taa­mis­ta vielä myö­hem­mäs­sä New Yorkin maa­il­man­näyt­te­lys­sä 1964.

Chicagon hir­mu­lis­kot osoit­tau­tui­vat niin suo­si­tuik­si, että Sinclair muutti logonsa vihreäksi bron­to­sau­ruk­sek­si ja alkoi myydä muovisia lelusau­ruk­sia huol­toa­se­mil­laan. Aihetta tutkivan his­to­rioit­si­ja Alison Laurencen eräs 1960-luvulla lap­suu­ten­sa elänyt infor­mant­ti muistaa ystä­vi­neen rui­nan­neen­sa van­hem­pi­aan tank­kaa­maan autoa Sinclairin asemilla, jotta he voisivat ostaa sieltä din­osau­ruk­sia.

Fossiilinen polt­toai­ne­ka­pi­ta­lis­mi valjasti näin karis­maat­ti­set fos­sii­li­set olennot lap­si­per­hei­den hou­ku­tus­lin­nuik­si.

Kenelle hirmuliskot kuuluvat?

Dinosaurukset herät­tä­vät suuria tunteita. Vaikka hir­mu­lis­ko­jen ja muiden esi­his­to­rial­lis­ten olentojen fossiilit ovat ihmisen toi­min­nas­ta irrallaan syn­ty­nei­tä ”luon­nol­li­sia” objekteja, koh­del­laan varsinkin niistä har­vi­nai­sim­pia usein lain­sää­dän­nöl­li­ses­ti arkeo­lo­gis­ten esineiden kal­tai­si­na mui­nais­jään­tei­nä. Tämä ei johdu ainoas­taan fos­sii­lien tie­teel­li­ses­tä mer­ki­tyk­ses­tä, vaan myös niitä mah­dol­li­ses­ti ympä­röi­väs­tä kult­tuu­ri­ses­ta, his­to­rial­li­ses­ta, esteet­ti­ses­tä ja talou­del­li­ses­ta arvosta. Utahista löydetyn, din­osau­rus­ten jalan­jäl­jil­lä koris­tel­lun kal­lio­asu­muk­sen kal­tai­sis­sa tapauk­sis­sa ne saattavat edustaa näitä kaikkia yhtä aikaa.

Tällainen kate­go­rioi­den välinen soljuvuus on omiaan aiheut­ta­maan omis­tus­kiis­to­ja. Hollanti haluaa edelleen takaisin Napoleonin viemän lis­kon­kal­lon, vedoten sen kult­tuu­ri­seen mer­ki­tyk­seen Maastrichtin asuk­kail­le. Ranskassa ei tähän ole suostuttu, sillä kysei­sel­lä mosa­sau­ruk­sel­la oli tärkeä rooli rans­ka­lai­ses­sa tie­teen­his­to­rias­sa osana eläin­tie­tei­li­jä Georges Cuvierin tut­ki­muk­sia.

G.R. Levillairen näkemys Maastrichtin mosa­sau­ruk­sen löy­tä­mi­ses­tä teoksessa Histoire naturelle de la montagne de Saint-Pierre de Maestricht (1799)

1990-luvulla Yhdysvalloissa kuohutti tapaus, jossa muuan fos­sii­le­ja kau­pal­li­ses­sa tar­koi­tuk­ses­sa Sioux-kansan mailta etsinyt ryhmä löysi poik­keuk­sel­li­sen hyvin säilyneen tyrann­osau­ruk­sen luurangon. Kaivauksen val­mis­tut­tua kävi ilmi, ettei löy­tö­pai­kan maa­no­mis­ta­jal­la, Sioux-kar­ja­ti­lal­li­sel­la Maurice Williamsilla, ollutkaan val­tuuk­sia myöntää kai­vaus­lu­pia ulko­puo­li­sil­le.

Oikeus tulkitsi, ettei fossiilia voi käsit­teel­li­ses­ti erottaa omaksi koko­nai­suu­dek­seen maasta josta se löytyy. Fossiilin kat­sot­tiin siis kuuluvan maa­no­mis­ta­jal­le. Mutta koska Williams ei tek­ni­ses­ti ottaen omistanut maa-aluettaan, vaan se kuului Yhdysvalloille, siirtyi Sueksi nimetty tyrann­osau­rus valtion haltuun. Muiden osa­puol­ten lisäksi päätöstä vas­tus­ti­vat myös siouxit, joiden mukaan luuranko oli heidän yhteistä omai­suut­taan.

Myöhemmin oikeus muutti kantaansa ja palautti luurangon Williamsille. Katkerat kiistat tyrann­osau­ruk­sen omis­ta­juu­des­ta päät­tyi­vät, kun hän asetti Suen myyntiin Sothebyn huu­to­kaup­paan vuonna 1997. Kaupan voit­ta­jak­si päätyi Chicagon Field-museo, joka maksoi luu­ran­gos­ta 8,3 miljoonaa dollaria pääosin McDonald’s ‑yhtiön avus­tuk­sel­la.

Suen tapauksen saama media­huo­mio kasvatti rikkaiden keräi­li­jöi­den kiin­nos­tus­ta fos­sii­lei­hin sta­tus­sym­bo­lei­na. Se sai myös aikaan kau­pal­li­sen fos­sii­lien sala­met­säs­tyk­sen aallon jul­ki­sil­la ja alku­pe­räis­kan­so­jen mailla. Tämä pakotti Yhdysvaltoja 2000-luvulla tukkimaan din­osau­rus­fos­sii­lien löy­tä­mi­seen liittyviä lain­sää­dän­nöl­li­siä por­saan­rei­kiä.

Silti huu­to­kaup­poi­hin ympäri maailman päätyy sala­kul­je­tet­tu­ja din­osau­ruk­sia maista, jotka ovat kiel­tä­neet fos­sii­lien viennin kokonaan. Vuonna 2012 New Yorkissa huu­to­kau­pat­tiin Tarbosaurus-hir­mu­lis­kon luurankoa, joka asian­tun­ti­joi­den mukaan oli ilmi­sel­väs­ti sala­kul­je­tet­tu Mongoliasta. Kauppoja vaa­dit­tiin kes­key­tet­tä­väk­si Mongolian pre­si­dent­tiä myöten, ja lopulta luuranko luo­vu­tet­tiin Mongolian kult­tuu­ri­mi­nis­te­ril­le viral­li­ses­sa sere­mo­nias­sa.

Mongolia on jo pitempään yrittänyt saada kan­sal­li­saar­teik­seen kokemia, Gobin autiomaan ker­ros­tu­mis­ta löy­det­ty­jä din­osau­rus­ten fos­sii­le­ja takaisin ulko­mai­sis­ta museoista, joihin niitä rah­dat­tiin pitkin 1900-lukua. Tarbosauruksen kotiin­pa­luu 18. tou­ko­kuu­ta 2013 oli keskeinen osa valtion projektia tehdä mon­go­lia­lai­set tie­toi­sik­si rikkaasta esi­his­to­rial­li­ses­ta perin­nös­tään. Kyseinen päivä julis­tet­tiin kan­sal­li­sek­si din­osau­rus­päi­väk­si, ja Ulan Batorin entinen Lenin-museo sai uuden ilmeen: se muu­tet­tiin mon­go­lia­lais­ten hir­mu­lis­ko­jen kes­kus­museok­si.

Muinaisempi Mongolia: Tarbosaurus (oik.) ja Deinocheirus. Kuva: ABelov2014 (CC BY-SA 3.0)

Aineellisten jään­tei­den lisäksi myös tai­teel­li­set näke­myk­set hir­mu­lis­kois­ta ovat tämän tästä omis­ta­juus­kiis­to­jen kohteina. Paleontologisen tiedon välit­tä­mi­ses­sä suuri rooli on niin sano­tuil­la paleo­tai­tei­li­joil­la, jotka rekon­struoi­vat fos­si­loi­tu­nei­den eliöiden ulkonäköä kuvin tai veis­tok­sin. Fossiilit eivät kui­ten­kaan kerro kaikkea olennon ulko­näös­tä, joten paleo­tai­tei­li­joi­den on tehtävä paljon valis­tu­nei­ta arvauksia. Koska pro­ses­siin liittyy runsaasti mie­li­ku­vi­tus­ta, on vaikea sanoa, missä tieteen ja taiteen välinen raja tar­kal­leen kulkee.

Hirmuliskotuotteiden kysynnän ollessa suurta ovat yksit­täis­ten paleo­tai­tei­li­joi­den teokset usein alttiita pla­gioin­nil­le. Erityisen näkyvää tämä on lasten din­osau­rus­kir­jois­sa ja leluissa, joissa saatetaan kopioida toisilta esi­mer­kik­si eläinten väritystä, asentoa sekä paleo­tai­tei­li­jan omia spe­ku­la­tii­vi­sia lisäyksiä, kuten höy­hen­ko­ris­tei­ta. Eräänlainen ääri­ta­paus oli vuoden 2015 Jurassic World ‑elokuvan mark­ki­noin­nis­sa: usea paleo­tai­tei­li­ja sai huomata din­osau­rus­ku­vien­sa luvat­to­mia kopioita elokuvan verk­ko­si­vuil­la.

Koska hir­mu­lis­kot ovat niin ikään tie­teel­li­siä olentoja, on ne helppo käsittää jul­ki­sek­si omai­suu­dek­si vailla teki­jyy­teen liittyviä oikeuksia – olivat ne kuinka per­soo­nal­li­ses­ti luotuja tahansa.

Muuttuva esihistoria

”Kun minä olin lapsi, orni­to­po­dit [eräs kas­vin­syö­jä­hir­mu­lis­ko­jen ryhmä] munivat munansa ja pois­tui­vat paikalta ikia­joik­si. Nykyään nämä samat olennot ovat äidil­li­sen, huo­leh­ti­vai­sen, poliit­ti­ses­ti korrektin din­osau­ruk­sen perikuvia.”

Näin kommentoi paleon­to­lo­gi Stephen Jay Gould suku­pol­vien välisiä eroa­vai­suuk­sia suh­tees­saan hir­mu­lis­koi­hin. Viimeisten vuo­si­kym­men­ten aikana tyrann­osau­ruk­sen kal­tais­ten suurten, karis­maat­tis­ten ja mas­ku­lii­nis­ten yksi­löi­den hal­lit­se­ma väki­val­tai­nen din­osau­rus­luon­to on saanut väistyä demo­kraat­ti­sem­man ja soli­daa­ri­sem­man hir­mu­lis­ko­ku­van tieltä. Uudet fos­sii­li­to­dis­teet poi­ka­sis­taan huo­leh­ti­vis­ta hir­mu­lis­kois­ta ovat laa­jen­ta­neet käsi­tys­täm­me mesot­sooi­ses­ta maa­il­man­kau­des­ta muuksikin kuin jat­ku­vak­si saa­lis­ta­jien vält­te­lyk­si. Samalla lintujen luo­kit­te­le­mi­nen hir­mu­lis­koik­si on tehnyt niistä enemmän meille tuttujen eläinten kaltaisia; mate­li­ja­mai­set hir­mu­lis­ko­jen rekon­struk­tiot kun saattavat huo­maa­mat­taan toistaa myto­lo­gis­ta mate­li­ja­hir­viöi­den kuvastoa.

Matkan varrella tart­tu­neet käsi­tyk­set ovat silti tiukassa. Miksi esi­mer­kik­si museoissa suuret lihan­syö­jä­hir­mu­lis­kot niin usein kuvataan uhkaavan ammot­ta­va­ki­tai­si­na ja kynnet esillä? Tai miksi kuvat petojen ja kas­vin­syö­jien välisistä kak­sin­tais­te­luis­ta löytävät tiensä lähes jokaiseen din­osau­rus­kir­jaan, vaikka fos­sii­li­to­dis­tei­ta täl­lai­sis­ta kamp­pai­luis­ta on hyvin vähän?

Paleontologian filosofi Derek Turner esittää, että tutkijat ovat ehkä ­liian hep­poi­ses­ti tul­kin­neet esi­his­to­rial­lis­ten eläinten sarvia, luulevyjä ja harjoja aseiksi ja puo­lus­tus­vä­li­neik­si. Nykyisiä eläimiä tark­kai­le­mal­la voimme huomata, että erilaiset luu­ko­ris­teet näyt­täy­ty­vät myös työ­ka­lui­na, laji­tun­nis­tuk­sen välineinä tai vaikkapa sym­bioo­sis­sa elävien eliöiden suo­ja­paik­koi­na.

Näkemys luonnosta eloon­jää­mis­kamp­pai­lu­na heijastuu erityisen voi­mak­kaas­ti esi­his­to­rial­li­seen maailmaan sen ajallisen etäi­syy­den aikaan­saa­man vierauden vuoksi. Tämä itsessään voidaan nähdä jatkumona esi­his­to­rian käsit­tä­mi­ses­tä hir­viöi­den aikana. Kun todis­te­lem­me väki­val­tai­suu­den olleen osa luon­nol­lis­ta maa­il­man­jär­jes­tys­tä ammoi­sis­ta ajoista lähtien, pyrimme samalla vakuut­te­le­maan oman väki­val­tai­sen toi­min­tam­me luon­nol­li­suut­ta.

Hirmuliskoihin löytyy jat­ku­vas­ti ajan­koh­tai­sia näkö­kul­mia. Jurassic Park ‑kirjat ja ‑elokuvat ilmes­tyi­vät osuvasti samoihin aikoihin, kun par­hail­laan meneil­lään olevan suku­puut­to­aal­lon laa­juu­teen herättiin. Kyseiset teokset ovat myös värit­tä­neet vahvasti tämän­het­kis­tä kes­kus­te­lua suku­puut­toon kuol­lei­den eläinten kloo­naus­mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Viime vuosina on ollut huo­mat­ta­vis­sa kasvavaa kiin­nos­tus­ta siihen, mitä esi­his­to­rial­li­set ilmasto-olo­suh­teet ja suurten kas­vin­syö­jä­din­osau­rus­ten metaa­ni­pääs­töt voivat kertoa meille ilmas­ton­muu­tok­ses­ta.

Kuten myyttiset hirviöt, hir­mu­lis­kot rikkovat ajallisia kate­go­rioi­ta ja ovat alati muuttuvia kuvia myös meistä itses­täm­me ja maa­il­mas­ta, jossa elämme.

Teksti on laa­jen­net­tu versio Voiman numerossa 5/​18 jul­kais­tus­ta artik­ke­lis­ta Hirmuliskojen valta.

Dakotaraptor steini paleo­tai­tei­li­ja Emily Willoughbyn ennal­lis­ta­ma­na (CC BY-SA 4.0)

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: K.E. Hellman

Jeffrey Jerome Cohen (toim.) 1996. Monster Theory: Reading Culture. University of Minnesota Press

John Conway, C.M. Kosemen & Darren Naish 2012. All Yesterdays: Unique and Speculative Views on Dinosaurs and Other Prehistoric Animals. Irregular Books

Donna Haraway 1984. Teddy Bear Patriarchy: Taxidermy in the Garden of Eden, New York City, 1908 – 1936. Social Text

Adrienne Mayor 2007. Fossils in Native American Lands: Whose Bones, Whose Story? Fossil Appropriations Past and Present. History of Science Societyn vuo­si­ta­paa­mi­ses­sa 1. – 2.11.2007 pidetty luento (PDF)

W.J.T. Mitchell 1998. The Last Dinosaur Book: The Life and Times of a Cultural Icon. The University of Chicago Press

Brian Noble 2016. Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology. University of Toronto Press

Derek Turner 8.5.2017.  From the War of Nature. Extinct: The Philosophy of Palaeontology Blog

Mark P. Witton, Darren Naish & John Conway 2014. State of the Palaeoart. Palaeontologia Electronica (PDF)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.

Mökkeilyssä ei vaikuta olevan kyse mukavasta lomailusta. Ihmiset suuntaavat keskelle ei mitään paikkoihin, joissa on paljon hyttysiä ja ulkohuussi, mutta ei juoksevaa vettä eikä aina sähköäkään. Vaikka tuottavuutta ihannoidaan, kaupungit tyhjenevät mökkikauden huipun aikaan. Elämän perusasiat ovat vaivalloisempia mökillä: jopa lämmitys ja ruoanlaitto vaativat ruumiillista työtä.