Näennäisestä sukupuutostaan huolimatta hirmuliskot jatkavat elämäänsä keskuudessamme. Ne sekoittuvat tieteeseen, taiteeseen, viihteeseen, luontosuhteeseen, lainsäädäntöön ja kansainväliseen politiikkaan.
”Tutkimus osoittaa, että konservatiiveja ja liberaaleja yhdistää vain kiinnostus dinosauruksiin”, uutisoi brittilehti The Guardian huhtikuussa 2017. Kyseisessä tutkimuksessa tarkasteltiin konservatiivi–liberaali-akselille asetettujen amerikkalaisten luonnontieteellisiä kirjaostoksia. Yksi harvoista aihepiireistä, joka yhdisti molempia ryhmiä, oli dinosaurukset ja paleontologia.
”Mitä kauempana tiede on mistään vähänkään poliittisesti relevantista, sitä todennäköisemmin se yhdistää ihmisiä”, totesi tutkimusta johtanut Michael Macy samassa uutisessa.
Mutta ovatko dinosaurukset tosiaan niin kaukana politiikasta kuin Macy vihjaa? Näin voisi äkkiseltään olettaa, sillä katosivathan hirmuliskot kauan ennen oman lajimme ilmestymistä ja poliittisten jakolinjojen keksimistä. Luonnollisesti annetun ja kulttuurillisesti rakennetun välimaastoa kriittisesti tarkastelleet tutkijat ovat kuitenkin viime vuosikymmenten aikana paljastaneet aiemmin kätköissä olleita piirteitä suhteestamme näihin esihistoriallisiin olentoihin.
Kuten antropologi Brian Noble kirjassaan Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology toteaa, dinosaurusten representaatiot ovat luonnollistuneet niin tiukasti osaksi tieteellistä maailmankuvaa, että niiden taustalla vaikuttavat kulttuuriset ja poliittiset rakenteet jäävät väistämättä piiloon. Hänen tutkimuksensa argumentti on, että dinosaurukset, sellaisina kuin ne käsitämme ja esitämme, kertovat tarinaa meistä itsestämme.
Eri aikoina ja eri tilanteissa hirmuliskojen asuttamiin tieteellisiin ja viihteellisiin maailmoihin on heijastunut piirteitä, jotka ovat syntyneet kulttuuristen, poliittisten ja luonnontieteellisten seikkojen välisestä vuorovaikutuksesta. Hirmuliskojen tarinaan liittyy siis samanlaisia näkemyksiä ja valtakysymyksiä kuin suhteissamme ympäristöön ja yhteiskuntaan.
Myyttiset ja karismaattiset
Keskiajantutkija Jeffrey Jerome Cohenin mukaan yksi hirviöille ominainen piirre on, että ne rikkovat luokittelun rajoja. Ne pelottavat ja ahdistavat, mutta myös houkuttelevat ihmistä tietämään niistä lisää.
Brittianatomi Richard Owenin vuonna 1842 keksimä sana dinosaurus, eli hirmuinen lisko, kuvastaa varsin osuvasti Euroopassa jo pitkään vallinnutta käsitystä esihistoriallisista olennoista eräänlaisina nykyelämästä poikkeavina hirviöinä. Kuten historiantutkija Adrienne Mayor on kirjoittanut, suurten eläinten fossiilit nähtiin esimerkiksi antiikin Kreikassa myyttisen ajan kulttuuriheerosten ja hirviöiden maallisina jäänteinä, joiden hallussapidosta myös kilpailtiin poliittisesti. Lohikäärmeille kuuluneiksi väitettyjä luita päätyi myös keskiaikaisiin kirkkoihin, kuten Wawelin katedraaliin Puolassa. Maastrichtin kaupunki piti valtavaa Mosasaurus -meriliskon kalloa suurena aarteenaan, ennen kuin Napoleon Bonaparten joukot ryöstivät sen Pariisiin vuonna 1794.
Tieteelliseen kirjallisuuteen esihistoriallisten olentojen hirviömäisyys vakiintui sukupuuton käsitteen hyväksymisen myötä 1700-luvun lopulla. Hirmuliskot kumppaneineen oli helppo sijoittaa raamatullisiin raameihin ajalle ennen vedenpaisumusta – niin erilaisina muusta luomakunnasta, etteivät ne mahtuneet Nooan arkkiin.
Kirjaimellista fossiilinmetsästystä: n. 500-luvulta eaa. olevassa korinttilaisessa ruukussa Herakles ja Hesione taistelevat jyrkänteestä törröttävänä kallona kuvattua hirviötä vastaan. Kuva: Sebastià Giralt (CC BY-NC-SA 2.0)
Varsinaisen hirmuliskotutkimuksen alkuaika sattui sopivasti yhteen britti-imperiumin laajenemisen kanssa. Tätä loistoa kuvaamaan järjestetyn vuoden 1851 Lontoon maailmannäyttelyn jälkimainingeissa pääkaupunkiin haluttiin elävän kokoisia veistoksia esihistoriallisista eläimistä.
Owenin tieteellisellä avustuksella Crystal Palacen puistossa olevan järven saarille luotiin oma kadonnut maailma, jonka asukkaina oli muiden muassa betonisia jättiläismatelijoita. Näyttämällä näitä brittiläisen tieteen esille tuomia karismaattisia olentoja kansalle Owen kollegoineen toivoi, että niiden välittämä tieteellinen valistus myös parantaisi englantilaisia kansana henkisesti.
Tällainen pohjimmiltaan kansanterveydellinen ajatus oli myös samoihin aikoihin syntyneiden luonnonhistoriallisten museoiden taustalla. 1900-luvulla museoissa alkoi näkyä sosiaalidarvinistista valistusta, johon Yhdysvalloissa osallistui muuan erittäin hyvin tunnettu hirmulisko.
Crystal Palace hirmuliskoineen. Kuva: Wellcome Collection (CC BY 4.0)
Herraroduista hirviökapitalismiin
Tyrannosaurus rex, ”tyranniliskojen kuningas”, nimettiin vuonna 1905. Sen näytteillepanosta New Yorkin American Museum of Natural Historyyn (AMNH) tehtiin valtava julkinen spektaakkeli. Kyseessä oli aikaisemmin tunnettuja petodinosauruksia huomattavasti suurempi laji, joka kaikin puolin vastasi näkemystä luonnon omasta, täydellisyyteen hiotusta amerikkalaisesta tappokoneesta.
Tämä näkemys vastasi myös lajin nimeäjän, AMNH:n johtaja Henry Fairfield Osbornin, käsitystä lajien kehittymisestä. Osborn nimittäin näki evoluution edistyksellisenä prosessina, jossa dynaamisuus ja energia toimivat lajien menestyksen merkkeinä. Evoluution ihanteellista liikevoimaa hidastivat esimerkiksi risteytymisen kautta saatavat epäsuotuisat piirteet – eli niin sanottu dekadenssi – jotka ennen pitkää johtaisivat lajien sukupuuttoon.
Dekadenssi oli myös asia, joka Osbornin ja hänen kumppaneidensa mukaan uhkasi amerikkalaista yhteiskuntaa viime vuosisadan taitteessa. Teollistuminen, taudit, talouskriisi, naisten ja työväen poliittinen järjestäytyminen sekä kasvava maahanmuutto vaaransivat valkoisen eliitin näkemystä luonnollisesta maailmanjärjestyksestä. Tästä seuranneeseen ahdistukseen lähdettiin hakemaan lievitystä puhtaasta luonnosta, jonka jylhyydessä tapahtuvassa älyllisessä mittelössä viattomasta pojasta saattoi kasvaa ruumiiltaan ja älyltään vireä mies.
Osbornin haaveena oli saada näytille kuvassa näkyvä dynaaminen asetelma kaksintaisteluun valmistautuvista tyrannosauruksista. Tilallisten ja teknisten haasteiden myötä projekti ei edennyt pienoismalleja pidemmälle.
New Yorkin maailmannäyttely 1964 toi yhteen amerikkalaisen unelman kaksi keskeistä elementtiä: autot ja dinosaurukset. Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)
Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltojen partioliike syntyi samoihin aikoihin, tai että maskuliinisen ulkoilmaihmisen perikuvana pidetystä presidentti Theodore Rooseveltista tuli olennainen tekijä AMNH:n historiassa. Osborn kumppaneineen oli vakuuttunut, että tyrannosauruksen edustaman, miehisesti hallittavan luonnon esillepano torjuisi nuorison dekadenssia. Mikä tärkeintä, se edesauttaisi ahdingossa eläneen ”suuren Pohjolan rodun” säilymistä.
Osborn näki tyrannosauruksessaan hirmuliskojen kehityksen huippukohdan – matelijoiden herrarodun – jota valkoisen amerikkalaisen maskuliinisuuden lailla kuitenkin uhkasi pian sukupuutto.
Mutta toisin kuin aivokapasiteetiltaan vaatimattomalla tyranniliskolla, ihmislajilla oli apunaan kaukonäköiset suunnitelmansa. 1920-luvulla Osborn järjesti kansainvälistä eugeniikkakonferenssia AMNH:n tiloissa, ja myöhemmin hän oli onnistuneesti mukana lobbaamassa pakkosterilisaatiota ja maahanmuuton rajoittamista kannattavaa politiikkaa Yhdysvaltoihin.
Rotuhygienian lisäksi hirmuliskoissa nähtiin potentiaalia myös amerikkalaisten suuryritysten tuotontavoittelulle. 1930-luvulla öljy-yhtiö Sinclair rahoitti Chicagon maailmannäyttelyssä dinosaurusten ja öljylähteiden yhteydestä kertovaa paviljonkia. Vaikka teoria öljystä hirmuliskojen jäänteenä kumottiin pian, Sinclair jatkoi siihen viittaamista vielä myöhemmässä New Yorkin maailmannäyttelyssä 1964.
Chicagon hirmuliskot osoittautuivat niin suosituiksi, että Sinclair muutti logonsa vihreäksi brontosaurukseksi ja alkoi myydä muovisia lelusauruksia huoltoasemillaan. Aihetta tutkivan historioitsija Alison Laurencen eräs 1960-luvulla lapsuutensa elänyt informantti muistaa ystävineen ruinanneensa vanhempiaan tankkaamaan autoa Sinclairin asemilla, jotta he voisivat ostaa sieltä dinosauruksia.
Fossiilinen polttoainekapitalismi valjasti näin karismaattiset fossiiliset olennot lapsiperheiden houkutuslinnuiksi.
Kenelle hirmuliskot kuuluvat?
Dinosaurukset herättävät suuria tunteita. Vaikka hirmuliskojen ja muiden esihistoriallisten olentojen fossiilit ovat ihmisen toiminnasta irrallaan syntyneitä ”luonnollisia” objekteja, kohdellaan varsinkin niistä harvinaisimpia usein lainsäädännöllisesti arkeologisten esineiden kaltaisina muinaisjäänteinä. Tämä ei johdu ainoastaan fossiilien tieteellisestä merkityksestä, vaan myös niitä mahdollisesti ympäröivästä kulttuurisesta, historiallisesta, esteettisestä ja taloudellisesta arvosta. Utahista löydetyn, dinosaurusten jalanjäljillä koristellun kallioasumuksen kaltaisissa tapauksissa ne saattavat edustaa näitä kaikkia yhtä aikaa.
Tällainen kategorioiden välinen soljuvuus on omiaan aiheuttamaan omistuskiistoja. Hollanti haluaa edelleen takaisin Napoleonin viemän liskonkallon, vedoten sen kulttuuriseen merkitykseen Maastrichtin asukkaille. Ranskassa ei tähän ole suostuttu, sillä kyseisellä mosasauruksella oli tärkeä rooli ranskalaisessa tieteenhistoriassa osana eläintieteilijä Georges Cuvierin tutkimuksia.
G.R. Levillairen näkemys Maastrichtin mosasauruksen löytämisestä teoksessa Histoire naturelle de la montagne de Saint-Pierre de Maestricht (1799)
1990-luvulla Yhdysvalloissa kuohutti tapaus, jossa muuan fossiileja kaupallisessa tarkoituksessa Sioux-kansan mailta etsinyt ryhmä löysi poikkeuksellisen hyvin säilyneen tyrannosauruksen luurangon. Kaivauksen valmistuttua kävi ilmi, ettei löytöpaikan maanomistajalla, Sioux-karjatilallisella Maurice Williamsilla, ollutkaan valtuuksia myöntää kaivauslupia ulkopuolisille.
Oikeus tulkitsi, ettei fossiilia voi käsitteellisesti erottaa omaksi kokonaisuudekseen maasta josta se löytyy. Fossiilin katsottiin siis kuuluvan maanomistajalle. Mutta koska Williams ei teknisesti ottaen omistanut maa-aluettaan, vaan se kuului Yhdysvalloille, siirtyi Sueksi nimetty tyrannosaurus valtion haltuun. Muiden osapuolten lisäksi päätöstä vastustivat myös siouxit, joiden mukaan luuranko oli heidän yhteistä omaisuuttaan.
Myöhemmin oikeus muutti kantaansa ja palautti luurangon Williamsille. Katkerat kiistat tyrannosauruksen omistajuudesta päättyivät, kun hän asetti Suen myyntiin Sothebyn huutokauppaan vuonna 1997. Kaupan voittajaksi päätyi Chicagon Field-museo, joka maksoi luurangosta 8,3 miljoonaa dollaria pääosin McDonald’s -yhtiön avustuksella.
Suen tapauksen saama mediahuomio kasvatti rikkaiden keräilijöiden kiinnostusta fossiileihin statussymboleina. Se sai myös aikaan kaupallisen fossiilien salametsästyksen aallon julkisilla ja alkuperäiskansojen mailla. Tämä pakotti Yhdysvaltoja 2000-luvulla tukkimaan dinosaurusfossiilien löytämiseen liittyviä lainsäädännöllisiä porsaanreikiä.Silti huutokauppoihin ympäri maailman päätyy salakuljetettuja dinosauruksia maista, jotka ovat kieltäneet fossiilien viennin kokonaan. Vuonna 2012 New Yorkissa huutokaupattiin Tarbosaurus-hirmuliskon luurankoa, joka asiantuntijoiden mukaan oli ilmiselvästi salakuljetettu Mongoliasta. Kauppoja vaadittiin keskeytettäväksi Mongolian presidenttiä myöten, ja lopulta luuranko luovutettiin Mongolian kulttuuriministerille virallisessa seremoniassa.
Mongolia on jo pitempään yrittänyt saada kansallisaarteikseen kokemia, Gobin autiomaan kerrostumista löydettyjä dinosaurusten fossiileja takaisin ulkomaisista museoista, joihin niitä rahdattiin pitkin 1900-lukua. Tarbosauruksen kotiinpaluu 18. toukokuuta 2013 oli keskeinen osa valtion projektia tehdä mongolialaiset tietoisiksi rikkaasta esihistoriallisesta perinnöstään. Kyseinen päivä julistettiin kansalliseksi dinosauruspäiväksi, ja Ulan Batorin entinen Lenin-museo sai uuden ilmeen: se muutettiin mongolialaisten hirmuliskojen keskusmuseoksi.
Muinaisempi Mongolia: Tarbosaurus (oik.) ja Deinocheirus. Kuva: ABelov2014 (CC BY-SA 3.0)
Aineellisten jäänteiden lisäksi myös taiteelliset näkemykset hirmuliskoista ovat tämän tästä omistajuuskiistojen kohteina. Paleontologisen tiedon välittämisessä suuri rooli on niin sanotuilla paleotaiteilijoilla, jotka rekonstruoivat fossiloituneiden eliöiden ulkonäköä kuvin tai veistoksin. Fossiilit eivät kuitenkaan kerro kaikkea olennon ulkonäöstä, joten paleotaiteilijoiden on tehtävä paljon valistuneita arvauksia. Koska prosessiin liittyy runsaasti mielikuvitusta, on vaikea sanoa, missä tieteen ja taiteen välinen raja tarkalleen kulkee.
Hirmuliskotuotteiden kysynnän ollessa suurta ovat yksittäisten paleotaiteilijoiden teokset usein alttiita plagioinnille. Erityisen näkyvää tämä on lasten dinosauruskirjoissa ja leluissa, joissa saatetaan kopioida toisilta esimerkiksi eläinten väritystä, asentoa sekä paleotaiteilijan omia spekulatiivisia lisäyksiä, kuten höyhenkoristeita. Eräänlainen ääritapaus oli vuoden 2015 Jurassic World -elokuvan markkinoinnissa: usea paleotaiteilija sai huomata dinosauruskuviensa luvattomia kopioita elokuvan verkkosivuilla.
Koska hirmuliskot ovat niin ikään tieteellisiä olentoja, on ne helppo käsittää julkiseksi omaisuudeksi vailla tekijyyteen liittyviä oikeuksia – olivat ne kuinka persoonallisesti luotuja tahansa.
Muuttuva esihistoria
Kuva: K.E.Hellman
”Kun minä olin lapsi, ornitopodit [eräs kasvinsyöjähirmuliskojen ryhmä] munivat munansa ja poistuivat paikalta ikiajoiksi. Nykyään nämä samat olennot ovat äidillisen, huolehtivaisen, poliittisesti korrektin dinosauruksen perikuvia.”
Näin kommentoi paleontologi Stephen Jay Gould sukupolvien välisiä eroavaisuuksia suhteessaan hirmuliskoihin. Viimeisten vuosikymmenten aikana tyrannosauruksen kaltaisten suurten, karismaattisten ja maskuliinisten yksilöiden hallitsema väkivaltainen dinosaurusluonto on saanut väistyä demokraattisemman ja solidaarisemman hirmuliskokuvan tieltä. Uudet fossiilitodisteet poikasistaan huolehtivista hirmuliskoista ovat laajentaneet käsitystämme mesotsooisesta maailmankaudesta muuksikin kuin jatkuvaksi saalistajien välttelyksi. Samalla lintujen luokitteleminen hirmuliskoiksi on tehnyt niistä enemmän meille tuttujen eläinten kaltaisia; matelijamaiset hirmuliskojen rekonstruktiot kun saattavat huomaamattaan toistaa mytologista matelijahirviöiden kuvastoa.
Matkan varrella tarttuneet käsitykset ovat silti tiukassa. Miksi esimerkiksi museoissa suuret lihansyöjähirmuliskot niin usein kuvataan uhkaavan ammottavakitaisina ja kynnet esillä? Tai miksi kuvat petojen ja kasvinsyöjien välisistä kaksintaisteluista löytävät tiensä lähes jokaiseen dinosauruskirjaan, vaikka fossiilitodisteita tällaisista kamppailuista on hyvin vähän?
Paleontologian filosofi Derek Turner esittää, että tutkijat ovat ehkä liian heppoisesti tulkinneet esihistoriallisten eläinten sarvia, luulevyjä ja harjoja aseiksi ja puolustusvälineiksi. Nykyisiä eläimiä tarkkailemalla voimme huomata, että erilaiset luukoristeet näyttäytyvät myös työkaluina, lajitunnistuksen välineinä tai vaikkapa symbioosissa elävien eliöiden suojapaikkoina.Näkemys luonnosta eloonjäämiskamppailuna heijastuu erityisen voimakkaasti esihistorialliseen maailmaan sen ajallisen etäisyyden aikaansaaman vierauden vuoksi. Tämä itsessään voidaan nähdä jatkumona esihistorian käsittämisestä hirviöiden aikana. Kun todistelemme väkivaltaisuuden olleen osa luonnollista maailmanjärjestystä ammoisista ajoista lähtien, pyrimme samalla vakuuttelemaan oman väkivaltaisen toimintamme luonnollisuutta.
Hirmuliskoihin löytyy jatkuvasti ajankohtaisia näkökulmia. Jurassic Park -kirjat ja -elokuvat ilmestyivät osuvasti samoihin aikoihin, kun parhaillaan meneillään olevan sukupuuttoaallon laajuuteen herättiin. Kyseiset teokset ovat myös värittäneet vahvasti tämänhetkistä keskustelua sukupuuttoon kuolleiden eläinten kloonausmahdollisuuksista.
Viime vuosina on ollut huomattavissa kasvavaa kiinnostusta siihen, mitä esihistorialliset ilmasto-olosuhteet ja suurten kasvinsyöjädinosaurusten metaanipäästöt voivat kertoa meille ilmastonmuutoksesta.
Kuten myyttiset hirviöt, hirmuliskot rikkovat ajallisia kategorioita ja ovat alati muuttuvia kuvia myös meistä itsestämme ja maailmasta, jossa elämme.
Teksti on laajennettu versio Voiman numerossa 5/18 julkaistusta artikkelista Hirmuliskojen valta.
Dakotaraptor steini paleotaiteilija Emily Willoughbyn ennallistamana (CC BY-SA 4.0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: K.E. Hellman
Lukemista
Jeffrey Jerome Cohen (toim.) 1996. Monster Theory: Reading Culture. University of Minnesota Press
John Conway, C.M. Kosemen & Darren Naish 2012. All Yesterdays: Unique and Speculative Views on Dinosaurs and Other Prehistoric Animals. Irregular Books
Donna Haraway 1984. Teddy Bear Patriarchy: Taxidermy in the Garden of Eden, New York City, 1908-1936. Social Text
Adrienne Mayor 2007. Fossils in Native American Lands: Whose Bones, Whose Story? Fossil Appropriations Past and Present. History of Science Societyn vuositapaamisessa 1.-2.11.2007 pidetty luento (PDF)
W.J.T. Mitchell 1998. The Last Dinosaur Book: The Life and Times of a Cultural Icon. The University of Chicago Press
Brian Noble 2016. Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology. University of Toronto Press
Derek Turner 8.5.2017. From the War of Nature. Extinct: The Philosophy of Palaeontology Blog
Mark P. Witton, Darren Naish & John Conway 2014. State of the Palaeoart. Palaeontologia Electronica (PDF)
