Hirmuliskojen valta – dinosaurukset poliittisina olentoina

Näennäisestä sukupuutostaan huolimatta hirmuliskot jatkavat elämäänsä keskuudessamme. Ne sekoittuvat tieteeseen, taiteeseen, viihteeseen, luontosuhteeseen, lainsäädäntöön ja kansainväliseen politiikkaan.

”Tutkimus osoittaa, että kon­ser­va­tii­ve­ja ja libe­raa­le­ja yhdistää vain kiin­nos­tus din­osau­ruk­siin”, uutisoi brit­ti­leh­ti The Guardian huh­ti­kuus­sa 2017. Kyseisessä tut­ki­muk­ses­sa tar­kas­tel­tiin kon­ser­va­tii­vi – liberaali-akselille ase­tet­tu­jen ame­rik­ka­lais­ten luon­non­tie­teel­li­siä kir­jaos­tok­sia. Yksi harvoista aihe­pii­reis­tä, joka yhdisti molempia ryhmiä, oli din­osau­ruk­set ja paleon­to­lo­gia.

”Mitä kauempana tiede on mistään vähänkään poliit­ti­ses­ti rele­van­tis­ta, sitä toden­nä­köi­sem­min se yhdistää ihmisiä”, totesi tut­ki­mus­ta johtanut Michael Macy samassa uutisessa.

Mutta ovatko din­osau­ruk­set tosiaan niin kaukana poli­tii­kas­ta kuin Macy vihjaa? Näin voisi äkki­sel­tään olettaa, sillä kato­si­vat­han hir­mu­lis­kot kauan ennen oman lajimme ilmes­ty­mis­tä ja poliit­tis­ten jako­lin­jo­jen kek­si­mis­tä. Luonnollisesti annetun ja kult­tuu­ril­li­ses­ti raken­ne­tun väli­maas­toa kriit­ti­ses­ti tar­kas­tel­leet tutkijat ovat kuitenkin viime vuo­si­kym­men­ten aikana pal­jas­ta­neet aiemmin kätköissä olleita piirteitä suh­tees­tam­me näihin esi­his­to­rial­li­siin olen­toi­hin.

Kuten ant­ro­po­lo­gi Brian ­Noble kir­jas­saan Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology toteaa, din­osau­rus­ten repre­sen­taa­tiot ovat luon­nol­lis­tu­neet niin tiukasti osaksi tie­teel­lis­tä maa­il­man­ku­vaa, että niiden taustalla vai­kut­ta­vat kult­tuu­ri­set ja poliit­ti­set rakenteet jäävät väis­tä­mät­tä piiloon. Hänen tut­ki­muk­sen­sa argu­ment­ti on, että din­osau­ruk­set, sel­lai­si­na kuin ne käsitämme ja esitämme, kertovat tarinaa meistä itses­täm­me.

Eri aikoina ja eri tilan­teis­sa hir­mu­lis­ko­jen asut­ta­miin tie­teel­li­siin ja viih­teel­li­siin maa­il­moi­hin on hei­jas­tu­nut piirteitä, jotka ovat syntyneet kult­tuu­ris­ten, poliit­tis­ten ja luon­non­tie­teel­lis­ten seikkojen välisestä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta. Hirmuliskojen tarinaan liittyy siis saman­lai­sia näke­myk­siä ja val­ta­ky­sy­myk­siä kuin suh­teis­sam­me ympä­ris­töön ja yhteis­kun­taan.

Myyttiset ja karismaattiset

Keskiajantutkija Jeffrey Jerome Cohenin mukaan yksi hir­viöil­le ominainen piirre on, että ne rikkovat luo­kit­te­lun rajoja. Ne pelot­ta­vat ja ahdis­ta­vat, mutta myös hou­kut­te­le­vat ihmistä tietämään niistä lisää.

Brittianatomi Richard Owenin vuonna 1842 keksimä sana din­osau­rus, eli hirmuinen lisko, kuvastaa varsin osuvasti Euroopassa jo pitkään val­lin­nut­ta käsitystä esi­his­to­rial­li­sis­ta olen­nois­ta erään­lai­si­na nykye­lä­mäs­tä poik­kea­vi­na hirviöinä. Kuten historian­tutkija Adrienne Mayor on kir­joit­ta­nut, suurten eläinten fossiilit nähtiin esi­mer­kik­si antiikin Kreikassa myyttisen ajan kult­tuu­ri­hee­ros­ten ja hir­viöi­den maal­li­si­na jäänteinä, joiden hal­lus­sa­pi­dos­ta myös kil­pail­tiin poliit­ti­ses­ti. Lohikäärmeille kuu­lu­neik­si väi­tet­ty­jä luita päätyi myös kes­kiai­kai­siin kirk­koi­hin, kuten Wawelin kate­draa­liin Puolassa. Maastrichtin kaupunki piti valtavaa Mosasaurus -meri­lis­kon kalloa suurena aar­tee­naan, ennen kuin Napoleon Bonaparten joukot ryöstivät sen Pariisiin vuonna 1794.

Tieteelliseen kir­jal­li­suu­teen esi­his­to­rial­lis­ten olentojen hir­viö­mäi­syys vakiintui suku­puu­ton käsitteen hyväk­sy­mi­sen myötä 1700-luvun lopulla. Hirmuliskot kump­pa­nei­neen oli helppo sijoittaa raa­ma­tul­li­siin raameihin ajalle ennen veden­pai­su­mus­ta – niin eri­lai­si­na muusta luo­ma­kun­nas­ta, etteivät ne mahtuneet Nooan arkkiin.

Kirjaimellista fos­sii­lin­met­säs­tys­tä: n. 500-luvulta eaa. olevassa korint­ti­lai­ses­sa ruukussa Herakles ja Hesione tais­te­le­vat jyr­kän­tees­tä tör­röt­tä­vä­nä kallona kuvattua hirviötä vastaan. Kuva: Sebastià Giralt (CC BY-NC-SA 2.0)

Varsinaisen hir­mu­lis­ko­tut­ki­muk­sen alkuaika sattui sopivasti yhteen britti-impe­riu­min laa­je­ne­mi­sen kanssa. Tätä loistoa kuvaamaan jär­jes­te­tyn vuoden 1851 Lontoon maa­il­man­näyt­te­lyn jäl­ki­mai­nin­geis­sa pää­kau­pun­kiin haluttiin elävän kokoisia veis­tok­sia esi­his­to­rial­li­sis­ta eläimistä.

Owenin tie­teel­li­sel­lä avus­tuk­sel­la Crystal Palacen puistossa olevan järven saarille luotiin oma kadonnut maailma, jonka asukkaina oli muiden muassa betonisia jät­ti­läis­ma­te­li­joi­ta. Näyttämällä näitä brit­ti­läi­sen tieteen esille tuomia karis­maat­ti­sia olentoja kansalle Owen kol­le­goi­neen toivoi, että niiden välittämä tie­teel­li­nen valistus myös paran­tai­si englan­ti­lai­sia kansana hen­ki­ses­ti.

Tällainen poh­jim­mil­taan kan­san­ter­vey­del­li­nen ajatus oli myös samoihin aikoihin syn­ty­nei­den luon­non­his­to­rial­lis­ten museoiden taustalla. 1900-luvulla museoissa alkoi näkyä sosi­aa­li­dar­vi­nis­tis­ta valis­tus­ta, johon Yhdysvalloissa osal­lis­tui muuan erittäin hyvin tunnettu hir­mu­lis­ko.

Crystal Palace hir­mu­lis­koi­neen. Kuva: Wellcome Collection (CC BY 4.0)

Herraroduista hirviökapitalismiin

Tyrannosaurus rex, ”tyran­ni­lis­ko­jen kuningas”, nimettiin vuonna 1905. Sen näyt­teil­le­pa­nos­ta New Yorkin American Museum of Natural Historyyn (AMNH) tehtiin valtava julkinen spek­taak­ke­li. Kyseessä oli aikai­sem­min tun­net­tu­ja peto­din­osau­ruk­sia huo­mat­ta­vas­ti suurempi laji, joka kaikin puolin vastasi näkemystä luonnon omasta, täy­del­li­syy­teen hiotusta ame­rik­ka­lai­ses­ta tap­po­ko­nees­ta.

Tämä näkemys vastasi myös lajin nimeäjän, AMNH:n johtaja Henry Fairfield Osbornin, käsitystä lajien kehit­ty­mi­ses­tä. Osborn nimittäin näki evo­luu­tion edis­tyk­sel­li­se­nä pro­ses­si­na, jossa dynaa­mi­suus ja energia toimivat lajien menes­tyk­sen merkkeinä. Evoluution ihan­teel­lis­ta lii­ke­voi­maa hidas­ti­vat esi­mer­kik­si ris­tey­ty­mi­sen kautta saatavat epä­suo­tui­sat piirteet – eli niin sanottu deka­dens­si – jotka ennen pitkää joh­tai­si­vat lajien suku­puut­toon.

Dekadenssi oli myös asia, joka Osbornin ja hänen kump­pa­nei­den­sa mukaan uhkasi ame­rik­ka­lais­ta yhteis­kun­taa viime vuo­si­sa­dan tait­tees­sa. Teollistuminen, taudit, talous­krii­si, naisten ja työväen poliit­ti­nen jär­jes­täy­ty­mi­nen sekä kasvava maa­han­muut­to vaa­ran­si­vat valkoisen eliitin näkemystä luon­nol­li­ses­ta maa­il­man­jär­jes­tyk­ses­tä. Tästä seu­ran­nee­seen ahdis­tuk­seen läh­det­tiin hakemaan lie­vi­tys­tä puhtaasta luonnosta, jonka jyl­hyy­des­sä tapah­tu­vas­sa älyl­li­ses­sä mit­te­lös­sä viat­to­mas­ta pojasta saattoi kasvaa ruu­miil­taan ja älyltään vireä mies.

Osbornin haaveena oli saada näytille kuvassa näkyvä dynaa­mi­nen asetelma kak­sin­tais­te­luun val­mis­tau­tu­vis­ta tyrann­osau­ruk­sis­ta. Tilallisten ja teknisten haas­tei­den myötä projekti ei edennyt pie­nois­mal­le­ja pidem­mäl­le.

New Yorkin maa­il­man­näyt­te­ly 1964 toi yhteen ame­rik­ka­lai­sen unelman kaksi keskeistä ele­ment­tiä: autot ja din­osau­ruk­set. Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)

Ei ole sattumaa, että Yhdysvaltojen par­tio­lii­ke syntyi samoihin aikoihin, tai että mas­ku­lii­ni­sen ulkoil­maih­mi­sen peri­ku­va­na pidetystä pre­si­dent­ti Theodore Rooseveltista tuli olen­nai­nen tekijä AMNH:n his­to­rias­sa. Osborn kump­pa­nei­neen oli vakuut­tu­nut, että tyrann­osau­ruk­sen edustaman, mie­hi­ses­ti hal­lit­ta­van luonnon esil­le­pa­no torjuisi nuorison deka­dens­sia. Mikä tärkeintä, se ede­saut­tai­si ahdin­gos­sa eläneen ”suuren Pohjolan rodun” säi­ly­mis­tä.

Osborn näki tyrann­osau­ruk­ses­saan hir­mu­lis­ko­jen kehi­tyk­sen huip­pu­koh­dan – mate­li­joi­den her­ra­ro­dun – jota valkoisen ame­rik­ka­lai­sen mas­ku­lii­ni­suu­den lailla kuitenkin uhkasi pian suku­puut­to.

Mutta toisin kuin aivo­ka­pa­si­tee­til­taan vaa­ti­mat­to­mal­la tyran­ni­lis­kol­la, ihmis­la­jil­la oli apunaan kau­ko­nä­köi­set suun­ni­tel­man­sa. 1920-luvulla Osborn järjesti kan­sain­vä­lis­tä euge­niik­ka­kon­fe­rens­sia AMNH:n tiloissa, ja myöhemmin hän oli onnis­tu­nees­ti mukana lob­baa­mas­sa pak­kos­te­ri­li­saa­tio­ta ja maa­han­muu­ton rajoit­ta­mis­ta kan­nat­ta­vaa poli­tiik­kaa Yhdysvaltoihin.

Rotuhygienian lisäksi hir­mu­lis­kois­sa nähtiin poten­ti­aa­lia myös ame­rik­ka­lais­ten suu­ry­ri­tys­ten tuo­ton­ta­voit­te­lul­le. 1930-luvulla öljy-yhtiö Sinclair rahoitti Chicagon maa­il­man­näyt­te­lys­sä din­osau­rus­ten ja öljy­läh­tei­den yhtey­des­tä kertovaa pavil­jon­kia. Vaikka teoria öljystä hir­mu­lis­ko­jen jäänteenä kumottiin pian, Sinclair jatkoi siihen viit­taa­mis­ta vielä myö­hem­mäs­sä New Yorkin maa­il­man­näyt­te­lys­sä 1964.

Chicagon hir­mu­lis­kot osoit­tau­tui­vat niin suo­si­tuik­si, että Sinclair muutti logonsa vihreäksi bron­to­sau­ruk­sek­si ja alkoi myydä muovisia lelusau­ruk­sia huol­toa­se­mil­laan. Aihetta tutkivan his­to­rioit­si­ja Alison Laurencen eräs 1960-luvulla lap­suu­ten­sa elänyt infor­mant­ti muistaa ystä­vi­neen rui­nan­neen­sa van­hem­pi­aan tank­kaa­maan autoa Sinclairin asemilla, jotta he voisivat ostaa sieltä din­osau­ruk­sia.

Fossiilinen polt­toai­ne­ka­pi­ta­lis­mi valjasti näin karis­maat­ti­set fos­sii­li­set olennot lap­si­per­hei­den hou­ku­tus­lin­nuik­si.

Kenelle hirmuliskot kuuluvat?

Dinosaurukset herät­tä­vät suuria tunteita. Vaikka hir­mu­lis­ko­jen ja muiden esi­his­to­rial­lis­ten olentojen fossiilit ovat ihmisen toi­min­nas­ta irrallaan syn­ty­nei­tä ”luon­nol­li­sia” objekteja, koh­del­laan varsinkin niistä har­vi­nai­sim­pia usein lain­sää­dän­nöl­li­ses­ti arkeo­lo­gis­ten esineiden kal­tai­si­na mui­nais­jään­tei­nä. Tämä ei johdu ainoas­taan fos­sii­lien tie­teel­li­ses­tä mer­ki­tyk­ses­tä, vaan myös niitä mah­dol­li­ses­ti ympä­röi­väs­tä kult­tuu­ri­ses­ta, his­to­rial­li­ses­ta, esteet­ti­ses­tä ja talou­del­li­ses­ta arvosta. Utahista löydetyn, din­osau­rus­ten jalan­jäl­jil­lä koris­tel­lun kal­lio­asu­muk­sen kal­tai­sis­sa tapauk­sis­sa ne saattavat edustaa näitä kaikkia yhtä aikaa.

Tällainen kate­go­rioi­den välinen soljuvuus on omiaan aiheut­ta­maan omis­tus­kiis­to­ja. Hollanti haluaa edelleen takaisin Napoleonin viemän lis­kon­kal­lon, vedoten sen kult­tuu­ri­seen mer­ki­tyk­seen Maastrichtin asuk­kail­le. Ranskassa ei tähän ole suostuttu, sillä kysei­sel­lä mosa­sau­ruk­sel­la oli tärkeä rooli rans­ka­lai­ses­sa tie­teen­his­to­rias­sa osana eläin­tie­tei­li­jä Georges Cuvierin tut­ki­muk­sia.

G.R. Levillairen näkemys Maastrichtin mosa­sau­ruk­sen löy­tä­mi­ses­tä teoksessa Histoire naturelle de la montagne de Saint-Pierre de Maestricht (1799)

1990-luvulla Yhdysvalloissa kuohutti tapaus, jossa muuan fos­sii­le­ja kau­pal­li­ses­sa tar­koi­tuk­ses­sa Sioux-kansan mailta etsinyt ryhmä löysi poik­keuk­sel­li­sen hyvin säilyneen tyrann­osau­ruk­sen luurangon. Kaivauksen val­mis­tut­tua kävi ilmi, ettei löy­tö­pai­kan maa­no­mis­ta­jal­la, Sioux-kar­ja­ti­lal­li­sel­la Maurice Williamsilla, ollutkaan val­tuuk­sia myöntää kai­vaus­lu­pia ulko­puo­li­sil­le.

Oikeus tulkitsi, ettei fossiilia voi käsit­teel­li­ses­ti erottaa omaksi koko­nai­suu­dek­seen maasta josta se löytyy. Fossiilin kat­sot­tiin siis kuuluvan maa­no­mis­ta­jal­le. Mutta koska Williams ei tek­ni­ses­ti ottaen omistanut maa-aluettaan, vaan se kuului Yhdysvalloille, siirtyi Sueksi nimetty tyrann­osau­rus valtion haltuun. Muiden osa­puol­ten lisäksi päätöstä vas­tus­ti­vat myös siouxit, joiden mukaan luuranko oli heidän yhteistä omai­suut­taan.

Myöhemmin oikeus muutti kantaansa ja palautti luurangon Williamsille. Katkerat kiistat tyrann­osau­ruk­sen omis­ta­juu­des­ta päät­tyi­vät, kun hän asetti Suen myyntiin Sothebyn huu­to­kaup­paan vuonna 1997. Kaupan voit­ta­jak­si päätyi Chicagon Field-museo, joka maksoi luu­ran­gos­ta 8,3 miljoonaa dollaria pääosin McDonald’s -yhtiön avus­tuk­sel­la.

Suen tapauksen saama media­huo­mio kasvatti rikkaiden keräi­li­jöi­den kiin­nos­tus­ta fos­sii­lei­hin sta­tus­sym­bo­lei­na. Se sai myös aikaan kau­pal­li­sen fos­sii­lien sala­met­säs­tyk­sen aallon jul­ki­sil­la ja alku­pe­räis­kan­so­jen mailla. Tämä pakotti Yhdysvaltoja 2000-luvulla tukkimaan din­osau­rus­fos­sii­lien löy­tä­mi­seen liittyviä lain­sää­dän­nöl­li­siä por­saan­rei­kiä.

Silti huu­to­kaup­poi­hin ympäri maailman päätyy sala­kul­je­tet­tu­ja din­osau­ruk­sia maista, jotka ovat kiel­tä­neet fos­sii­lien viennin kokonaan. Vuonna 2012 New Yorkissa huu­to­kau­pat­tiin Tarbosaurus-hir­mu­lis­kon luurankoa, joka asian­tun­ti­joi­den mukaan oli ilmi­sel­väs­ti sala­kul­je­tet­tu Mongoliasta. Kauppoja vaa­dit­tiin kes­key­tet­tä­väk­si Mongolian pre­si­dent­tiä myöten, ja lopulta luuranko luo­vu­tet­tiin Mongolian kult­tuu­ri­mi­nis­te­ril­le viral­li­ses­sa sere­mo­nias­sa.

Mongolia on jo pitempään yrittänyt saada kan­sal­li­saar­teik­seen kokemia, Gobin autiomaan ker­ros­tu­mis­ta löy­det­ty­jä din­osau­rus­ten fos­sii­le­ja takaisin ulko­mai­sis­ta museoista, joihin niitä rah­dat­tiin pitkin 1900-lukua. Tarbosauruksen kotiin­pa­luu 18. tou­ko­kuu­ta 2013 oli keskeinen osa valtion projektia tehdä mon­go­lia­lai­set tie­toi­sik­si rikkaasta esi­his­to­rial­li­ses­ta perin­nös­tään. Kyseinen päivä julis­tet­tiin kan­sal­li­sek­si din­osau­rus­päi­väk­si, ja Ulan Batorin entinen Lenin-museo sai uuden ilmeen: se muu­tet­tiin mon­go­lia­lais­ten hir­mu­lis­ko­jen kes­kus­museok­si.

Muinaisempi Mongolia: Tarbosaurus (oik.) ja Deinocheirus. Kuva: ABelov2014 (CC BY-SA 3.0)

Aineellisten jään­tei­den lisäksi myös tai­teel­li­set näke­myk­set hir­mu­lis­kois­ta ovat tämän tästä omis­ta­juus­kiis­to­jen kohteina. Paleontologisen tiedon välit­tä­mi­ses­sä suuri rooli on niin sano­tuil­la paleo­tai­tei­li­joil­la, jotka rekon­struoi­vat fos­si­loi­tu­nei­den eliöiden ulkonäköä kuvin tai veis­tok­sin. Fossiilit eivät kui­ten­kaan kerro kaikkea olennon ulko­näös­tä, joten paleo­tai­tei­li­joi­den on tehtävä paljon valis­tu­nei­ta arvauksia. Koska pro­ses­siin liittyy runsaasti mie­li­ku­vi­tus­ta, on vaikea sanoa, missä tieteen ja taiteen välinen raja tar­kal­leen kulkee.

Hirmuliskotuotteiden kysynnän ollessa suurta ovat yksit­täis­ten paleo­tai­tei­li­joi­den teokset usein alttiita pla­gioin­nil­le. Erityisen näkyvää tämä on lasten din­osau­rus­kir­jois­sa ja leluissa, joissa saatetaan kopioida toisilta esi­mer­kik­si eläinten väritystä, asentoa sekä paleo­tai­tei­li­jan omia spe­ku­la­tii­vi­sia lisäyksiä, kuten höy­hen­ko­ris­tei­ta. Eräänlainen ääri­ta­paus oli vuoden 2015 Jurassic World -elokuvan mark­ki­noin­nis­sa: usea paleo­tai­tei­li­ja sai huomata din­osau­rus­ku­vien­sa luvat­to­mia kopioita elokuvan verk­ko­si­vuil­la.

Koska hir­mu­lis­kot ovat niin ikään tie­teel­li­siä olentoja, on ne helppo käsittää jul­ki­sek­si omai­suu­dek­si vailla teki­jyy­teen liittyviä oikeuksia – olivat ne kuinka per­soo­nal­li­ses­ti luotuja tahansa.

Muuttuva esihistoria

Kuva: K.E.Hellman

”Kun minä olin lapsi, orni­to­po­dit [eräs kas­vin­syö­jä­hir­mu­lis­ko­jen ryhmä] munivat munansa ja pois­tui­vat paikalta ikia­joik­si. Nykyään nämä samat olennot ovat äidil­li­sen, huo­leh­ti­vai­sen, poliit­ti­ses­ti korrektin din­osau­ruk­sen perikuvia.”

Näin kommentoi paleon­to­lo­gi Stephen Jay Gould suku­pol­vien välisiä eroa­vai­suuk­sia suh­tees­saan hir­mu­lis­koi­hin. Viimeisten vuo­si­kym­men­ten aikana tyrann­osau­ruk­sen kal­tais­ten suurten, karis­maat­tis­ten ja mas­ku­lii­nis­ten yksi­löi­den hal­lit­se­ma väki­val­tai­nen din­osau­rus­luon­to on saanut väistyä demo­kraat­ti­sem­man ja soli­daa­ri­sem­man hir­mu­lis­ko­ku­van tieltä. Uudet fos­sii­li­to­dis­teet poi­ka­sis­taan huo­leh­ti­vis­ta hir­mu­lis­kois­ta ovat laa­jen­ta­neet käsi­tys­täm­me mesot­sooi­ses­ta maa­il­man­kau­des­ta muuksikin kuin jat­ku­vak­si saa­lis­ta­jien vält­te­lyk­si. Samalla lintujen luo­kit­te­le­mi­nen hir­mu­lis­koik­si on tehnyt niistä enemmän meille tuttujen eläinten kaltaisia; mate­li­ja­mai­set hir­mu­lis­ko­jen rekon­struk­tiot kun saattavat huo­maa­mat­taan toistaa myto­lo­gis­ta mate­li­ja­hir­viöi­den kuvastoa.

Matkan varrella tart­tu­neet käsi­tyk­set ovat silti tiukassa. Miksi esi­mer­kik­si museoissa suuret lihan­syö­jä­hir­mu­lis­kot niin usein kuvataan uhkaavan ammot­ta­va­ki­tai­si­na ja kynnet esillä? Tai miksi kuvat petojen ja kas­vin­syö­jien välisistä kak­sin­tais­te­luis­ta löytävät tiensä lähes jokaiseen din­osau­rus­kir­jaan, vaikka fos­sii­li­to­dis­tei­ta täl­lai­sis­ta kamp­pai­luis­ta on hyvin vähän?

Paleontologian filosofi Derek Turner esittää, että tutkijat ovat ehkä ­liian hep­poi­ses­ti tul­kin­neet esi­his­to­rial­lis­ten eläinten sarvia, luulevyjä ja harjoja aseiksi ja puo­lus­tus­vä­li­neik­si. Nykyisiä eläimiä tark­kai­le­mal­la voimme huomata, että erilaiset luu­ko­ris­teet näyt­täy­ty­vät myös työ­ka­lui­na, laji­tun­nis­tuk­sen välineinä tai vaikkapa sym­bioo­sis­sa elävien eliöiden suo­ja­paik­koi­na.

Näkemys luonnosta eloon­jää­mis­kamp­pai­lu­na heijastuu erityisen voi­mak­kaas­ti esi­his­to­rial­li­seen maailmaan sen ajallisen etäi­syy­den aikaan­saa­man vierauden vuoksi. Tämä itsessään voidaan nähdä jatkumona esi­his­to­rian käsit­tä­mi­ses­tä hir­viöi­den aikana. Kun todis­te­lem­me väki­val­tai­suu­den olleen osa luon­nol­lis­ta maa­il­man­jär­jes­tys­tä ammoi­sis­ta ajoista lähtien, pyrimme samalla vakuut­te­le­maan oman väki­val­tai­sen toi­min­tam­me luon­nol­li­suut­ta.

Hirmuliskoihin löytyy jat­ku­vas­ti ajan­koh­tai­sia näkö­kul­mia. Jurassic Park -kirjat ja -elokuvat ilmes­tyi­vät osuvasti samoihin aikoihin, kun par­hail­laan meneil­lään olevan suku­puut­to­aal­lon laa­juu­teen herättiin. Kyseiset teokset ovat myös värit­tä­neet vahvasti tämän­het­kis­tä kes­kus­te­lua suku­puut­toon kuol­lei­den eläinten kloo­naus­mah­dol­li­suuk­sis­ta.

Viime vuosina on ollut huo­mat­ta­vis­sa kasvavaa kiin­nos­tus­ta siihen, mitä esi­his­to­rial­li­set ilmasto-olo­suh­teet ja suurten kas­vin­syö­jä­din­osau­rus­ten metaa­ni­pääs­töt voivat kertoa meille ilmas­ton­muu­tok­ses­ta.

Kuten myyttiset hirviöt, hir­mu­lis­kot rikkovat ajallisia kate­go­rioi­ta ja ovat alati muuttuvia kuvia myös meistä itses­täm­me ja maa­il­mas­ta, jossa elämme.

Teksti on laa­jen­net­tu versio Voiman numerossa 5/​18 jul­kais­tus­ta artik­ke­lis­ta Hirmuliskojen valta.

Dakotaraptor steini paleo­tai­tei­li­ja Emily Willoughbyn ennal­lis­ta­ma­na (CC BY-SA 4.0)

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: K.E. Hellman

Jeffrey Jerome Cohen (toim.) 1996. Monster Theory: Reading Culture. University of Minnesota Press

John Conway, C.M. Kosemen & Darren Naish 2012. All Yesterdays: Unique and Speculative Views on Dinosaurs and Other Prehistoric Animals. Irregular Books

Donna Haraway 1984. Teddy Bear Patriarchy: Taxidermy in the Garden of Eden, New York City, 1908 – 1936. Social Text

Adrienne Mayor 2007. Fossils in Native American Lands: Whose Bones, Whose Story? Fossil Appropriations Past and Present. History of Science Societyn vuo­si­ta­paa­mi­ses­sa 1. – 2.11.2007 pidetty luento (PDF)

W.J.T. Mitchell 1998. The Last Dinosaur Book: The Life and Times of a Cultural Icon. The University of Chicago Press

Brian Noble 2016. Articulating Dinosaurs: A Political Anthropology. University of Toronto Press

Derek Turner 8.5.2017.  From the War of Nature. Extinct: The Philosophy of Palaeontology Blog

Mark P. Witton, Darren Naish & John Conway 2014. State of the Palaeoart. Palaeontologia Electronica (PDF)

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Valkoinen Suomi lauloi sisällissodan aikana, ja sen jälkeen, koti-ikävästä, “ryssistä” ja urheista Pohjanmaan miehistä. Niin sanotun uusisänmaallisen käänteen myötä valkoisen Suomen laulut ovat palanneet sekä virallisen Suomen seremonioihin että Youtube-videoihin. Niiden avulla kommentoidaan pikemminkin nykyaikaa kuin sodan kauhuja sadan vuoden takaa.

Huippuvuorelaiset puhuvat paljon äärimmäisestä kunnioituksesta ja ihailusta jääkarhua kohtaan. Mikä tekee jääkarhusta niin keskeisen ja voimakkaita tunteita herättävän lajin?