Autoetnografinen tutkimus haastaa tarkastelemaan kriittisesti kentän ja tietämisen kysymyksiä kulttuurintutkimuksessa. Koronapandemian seurauksena etnografista kenttätyötä tehdään entistä enemmän verkkoympäristössä, jolloin tutkimuskentän rajat piirtyvät eri tavalla kuin fyysisissä kohtaamisissa. Samalla posthumanistiset teoriat ovat siirtämässä ihmistä pois tutkimuksen keskiöstä.

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Ihmisten syväjäädyttäminen eli kryoniikka on nykyään melko pitkälti epätieteeksi ja toiveajatteluksi leimattua. Kryoniikan kannattajat luottavat tulevaisuuden teknologiaan, jonka avulla jäädytetyt ihmiset voitaisiin herättää henkiin ja antaa heille uusi elämä. Heräävät kuolleet aikanaan henkiin säilytystankeistaan tai eivät, aihe yhdistää kysymyksiä aikakäsityksistä, taloudesta ja suhtautumisestamme kuolemaan.

Täydentäviä hoitomuotoja koskeva julkinen keskustelu on kamppailua tiedosta ja vallasta. Kenellä on oikeus hoitaa ihmisiä? Millaisten kriteerien pohjalta esimerkiksi kalevalainen jäsenkorjaus tai muu perinnehoito voidaan hyväksyä osaksi terveydenhuoltoa? Mitä vaikutusta on sillä, millaisin käsittein aiheesta keskustellaan?