Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Yhä useampi antropologi löytää itsensä tilanteesta, jossa hänen tutkimusosallistujansa ovat joko vähintään yhtä koulutettuja tai paremmin toimeentulevia kuin hän itse, tai molempia näistä. Näitä tilanteita kuvaamaan on antropologian piirissä omaksuttu termit ylöspäin tutkiminen ja sivuttain tutkiminen. Ylöspäin tutkimisella viitataan tarpeeseen tutkia maailmamme eliittejä ja vallanpitäjiä: sivuttain tutkimisella taas viitataan tilanteeseen, jossa tutkimukseen osallistujat ovat koulutukseltaan, statukseltaan ja tulotasoltaan etnografiin verrattavissa.

Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla on usein itsenäinen rooli ja mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen toiminnan mahdollistavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Toisaalta tutkijavanhempien työmatkat mahdollistavat seikkailut eksoottisissa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?

Antropologinen kenttätyö on hidasta, intensiivistä ja kokonaisvaltaista, ja sivupolkuja on usein vaikeaa välttää. Mutta milloin tutkimus tulisi osata kentän osalta lopettaa? Mistä tutkija tietää, kuinka paljon aineistoa on tarpeeksi - tai onko sitä jo liikaa? Jos tutkittava maailma on kovin vieras, jo siihen orientoituminen voi viedä paljon aikaa. Jotkut opettelevat paikallisen kielen kokonaan itse, toiset käyttävät aikaa luotettavan tulkin hankkimiseen.

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle. Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin.

Vuoden 2018 alusta Suomessa otettiin käyttöön työttömyysturvan aktiivimalli. Monien työttömien jo ennestään heikkoa taloudellista tilannetta heikentävä aktiivimalli on saanut osakseen kovaa kritiikkiä sekä poliittiselta oppositiolta että työttömiltä itseltään. Aktiivimallin käyttöönotto on osoitus valtavirran uusklassisen taloustieteen korostuneesta asemasta politiikanteon apuvälineenä. Myös muilla yhteiskuntatieteillä, kuten esimerkiksi antropologialla, voisi olla nykyistä enemmän annettavaa pohdittaessa politiikan suuntaviivoja.