Teksti: Minna Mäkinen, FL. Podcast-lukija: Bea Bergholm.
Jokainen suomalainen asuu jossakin kunnassa. Lainsäädäntömme mukaan kunnan jäsenyys, kuntalaisuus, on pakollista. Kuntalaisilla on oikeuksia ja velvollisuuksia asuinkuntaansa kohtaan, ja kunnilla on velvollisuuksia ja vastuita asukkaitaan kohtaan. Mutta onko kunnalla ja kuntalaisilla muita siteitä? Mikä voisi olla kunnan kulttuurinen merkitys? Muuttuuko merkitys kuntaliitoksen myötä?
Paljon puhetta kunnista
Viime vuosina kuntien ympärillä on ollut monenlaista liikettä – voisi sanoa jopa vipinää. Kuntia on liitetty ja yhdistetty, lakkautettu, ja on perustettu uusia laajempia kuntia. Suomalaiseen paikallishallintoon kohdistuvat muutokset ovat puhuttaneet jopa isoin otsikoin ja suurin sanoin erilaisilla foorumeilla, sekä yksityisesti että julkisuudessa. Kuntarajojen raivausten seurauksena kuntalaisten mielikuvat kotikunnastaan määrittyvät uudelleen ja syntyy esimerkiksi kysymys siitä, ”mistä olenkaan kotoisin”.
Lähitulevaisuudessa kuntapuheet suurenevat entisestään, kun SOTE- ja maakuntauudistus etenevät. Tutkijoiden, päättäjien ja kuntalaisten näkemyksille on paljon käyttöä pohdittaessa kaupunkien ja kuntien muuttuvaa roolia laajan paikallishallinnollisen remontin käynnistyessä. Millaisissa olosuhteissa ja millaisin toimin suomalainen kuntakenttä säilyttäisi elinvoimaisuutensa ja uskottavuutensa, kuitenkaan monimuotoisuuttaan menettämättä?
Aika ajoin voimistuva puheenporina osoittaa, että kuntalaisille ei ole yhdentekevää, mitä kotikunnassa ja sen ympäristössä tapahtuu. Eikä ihme! Kotikunta palveluineen on arkeamme monin tavoin jäsentävä kehys. Omassa puheenvuorossani tarkastelen kotikuntaa kulttuurisena ilmiönä. Etnologina olen kiinnostunut erityisesti paikallisuuteen ja kuulumisen tunteisiin liittyvistä merkityksistä, joita kuntalaiset antavat kotikunnalleen elettynä asuinpaikkana.
Olen etsinyt kotikunnan kulttuurisia merkityksiä ja paikallisuutta tuottavia tekijöitä kuntaliitoskeskustelusta. Kotikunta on tavallisesti asettuneena kuntalaisten jokapäiväisen elämän taustalle, ja jää huomaamattomaksi osaksi arjen rutiineja. Kuntaliitokset liittämis- ja lakkauttamisprosesseineen ovat säröjä, jotka nostavat kotikunnan puheenaiheeksi. Kunta asetetaan lausuntojen seremonialliseksi näyttämöksi, ja kuntalaisten arkeen liittyvien huolten ja toiveiden kohteeksi.
Historian havinaa
Kuntaliitosten ja kuntien yhdistämisten ympärillä viime vuosina käyty keskustelu johtaa helposti ajatukseen, että olemme todistaneet ainutlaatuista paikallishallinnon murrosta. Todellisuudessa keskustelu sopivasta kuntakoosta aloitettiin heti kunnallisen hallintojärjestelmän perustamisen (1865) jälkeen. Kuntarajat piirrettiin entisten seurakuntien ja pitäjien rajoja seuraten. Tavoitteena oli säilyttää vuosisatojen kuluessa muodostunut paikallinen yhteisöllisyys ja me-henki. Katsottiin, että kunnalliseen päätöksentekoon osallistuminen, kunnallistyö, kehitti asukkaiden kansalaistaitoja. Suurissa kunnissa mahdollisuus kunnallistyöhön tulisi vain harvojen osalle, joten puhuttiin alueeltaan ja asukasluvultaan pienempien kuntien puolesta. Suurimpia kuntia jaettiinkin osiin, ja perustettiin uusia, pienempiä kuntia.
Vähitellen kuntakentälle sälytetyt, muun muassa palvelujen tuottamiseen liittyvät tehtävät lisääntyivät. Taloudelliset näkökulmat nousivat yhteisöllisyyttä korostavien arvojen edelle kuntien elinvoimaisuuden takaamiseksi. Kuntajaotuksen muutoksissa ryhdyttiin painottamaan asukasmääriltään suuremmista kunnista saatavia etuja. Ensimmäinen kuntaliitos tehtiin vuonna 1934 Kyyrön kunnan liittyessä Muolaaseen. Sen jälkeen maassamme on toteutettu liki 200 kuntaliitosta tai muunlaista kuntajaotuksen muutosta.[1]
Kunnan rooli osana valtionhallintoa ja kuntalaisten asuinpaikkana on vuosikymmenten kuluessa rakentunut moninaiseksi. Kunnista puhutaan monilla eri nimillä riippuen siitä, mitä tehtävää tai merkitystä halutaan korostaa. Kunnat nähdään sosiaalisina, poliittisina ja kulttuurisina rakenteina. Niistä voidaan puhua palvelukuntina, identiteettikuntina tai verkostokuntina. Kuntalaiselle näkyvin ja konkreettisin rooli lienee palveluja tarjoava kunta. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisin määritelmin kunnista puhutaan tulevan SOTE-uudistuksen jälkeen, kun osa kuntien palveluista siirtyy maakuntien hallintaan.
Kulttuurista kotikuntalaisuutta
Kuntajärjestelmän rooli osana valtionhallintoa on huolehtia siitä, että paikalliset yhteisöt ovat jäsentyneenä hallittavaan muotoon. Kunnat ovat hallinnon ja yhteiskunnallisten palvelujen paikallisia toteuttajia ja organisoijia. Kunnan lakisääteiset tehtävät tuottavat kuntalaisuutta. Ne asettavat kuntalaiset kunnan asukkaiksi, muodostaen hallinnollisesti rajattuja asuinalueita. Vähitellen näistä hallinnollisista alueista muodostuu asukkaille mahdollisia identifikaation eli samaistumisen kohteita, jolloin kuntia voidaan tarkastella myös paikallisina kulttuurisina yhteisönä – kotikuntina.
Kotikuntaan asetutaan ja samaistutaan subjektiivisten kokemusten, muistojen ja tunteiden ohjaamina. Suhde voi olla oman samaistumisen perustana, jolloin kotikuntaa käytetään erottamaan itse muista. Kotikunta määrittelee kuka minä olen, mistä minä olen ja millaista aluetta edustan. Kotikunta halutaan nähdä yhteisönä, joka eroaa muista kunnista. Suhde voi perustua myös jatkuvuuden tunteeseen, joka konkretisoituu vaikkapa pitkäaikaisen asumisen myötä.
Toisille taas kotikunta yhteisönä ja kulttuurisen kuulumisen kohteena on aivan yhdentekevä. Kotikunnasta ei löydy lainkaan aineksia oman samaistumisen tueksi. Kuulumisen ja kiinnittymisen tekijät vaihtelevat eri ihmisillä ja yhdenkin ihmisen elämänkaaren aikana, koska mielikuvat muuttuvat uusien kokemusten ja vaikutteiden seurauksena.
Miten sitten kunta hallinnollisena organisaationa ja asuinympäristönä asettuu osaksi kulttuurista kotikuntalaisuutta? Millainen on järjestelmän ja paikan suhde asukkaiden identifikaatioprosessissa? Onko näitä kahta tekijää tarpeen ja mahdollista erottaa? Mielestäni ei ole. Ihmisen suhde paikkaan ja paikalliseen yhteisöön sisältää monenlaisia tekijöitä, jotka ovat suhteessa toisiinsa, lomittuen ja risteillen. Yhden kehyksen voi nostaa tarkemman tarkastelun kohteeksi, mutta rajanvedot eivät ole yksiselitteisiä tai selviä. Kotikuntalaisuuden kulttuurilla on mahdollista viitata toimiviin kuntapalveluihin, kunnallisiin symboleihin, luonnonläheiseen maisemaan tai paikalliseen perinteeseen. Kotikuntaan liitetyt yhteiset kertomukset ja kuntalaisten niistä tekemät henkilökohtaiset tulkinnat tuottavat osaltaan kulttuurista kotikuntalaisuutta. Kulttuurinen kotikuntalaisuus on monen tekijän summa.
Kuntaliitos aktivoi
Kotikuntaan liitetyistä kulttuurisista merkityksistä huolimatta kuntaliitoksista puhutaan ja niitä suunnitellaan mekaanisina järjestelyinä, joissa muutosten ajatellaan koskevan lähinnä organisaatioiden toimintaa. Kuntaliitos omassa kotikunnassa on myös monenlaisia tunteita, asenteita ja arvostuksia sisältävä prosessi. Liitoksen kulttuuriset ja inhimilliset tekijät liittyvät kotikuntaan elettynä paikkana, ja aktivoituvat liitoksen kaltaisessa murroksessa.
Kuntaliitos on prosessi, jossa säilyttävät ja muutokseen pyrkivät tahtotilat kamppailevat. Liitoskeskusteluissa otetaan kantaa siihen, turvaudutaanko vanhaan tuttuun vai lähdetäänkö etsimään muutosta. Kuntaliitospuheessa puoltavien ja vastustavien mielipiteiden taustalla on erilaisten asiaperusteiden ohella erityisesti tunteita – menettämisen pelkoa ja toiveikkuutta paremmasta.
Niissä kunnissa, joissa liitos merkitsee kotikunnan lakkauttamista, hallinnolliset ja kulttuuriset muutokset ovat näkyvämpiä. Kunnan deinstitutionalisointi merkitsee sitä, että kunnalliset rakenteet katoavat tai muuttuvat selkeästi. Samalla entinen kotikunta riisutaan ja puetaan uudelleen myös kulttuurisella tasolla. Vaatteiden sijaan kyseessä ovat erilaiset kunnalliset symbolit, kuten kunnan nimi, vaakuna, viirit, kunnantalo ja vaikkapa paikallinen urheiluseura. Arkisen elämän keskellä kunnalliset muistomerkit eivät saa juurikaan kuntalaisten huomiota osakseen, mutta kuntaliitoksen myötä entisen kotikunnan muistot tuntuvat tärkeämmiltä ja ne halutaan säilyttää.
Kuntaliitos on eittämättä paikallinen murros. Se haastaa kuntalaiset pohtimaan omaa paikallisuuttaan – ”mistä olen kotoisin”. Paikallisuuden tutkimuksessa korostetaan sitä, että ihminen ottaa paikan haltuunsa muokkaamalla sitä, puhumalla siitä ja jopa taistelemalla sen puolesta. Ihmisen suhde paikkaan rakentuu aktiivisen paikallisuustyön kautta. Kuntaliitos tarjoaa kuntalaisille hedelmällisen perustan pohtia ja aktivoida omaa kuntalaisuuttaan niin halutessaan oman kulttuurisuutensa puitteissa.
Artikkelin alkupuolella totesin, että kotikunta ”sijaitsee” jossakin kuntalaisen arjen taustalla, ja osaltaan rytmittää arkista elämää. Toiset seuraavat rytmiä tarkemmin, toiset tuskin huomaavat sitä. Ja on heitäkin, jotka pyrkivät riitasointuihin. Kuntaliitoksen myötä rytmi sekoaa ainakin hetkellisesti, ja uusille sovituksille on tarvetta. Kuntaliitos ei välttämättä muuta kuntalaisten elämää kokonaan, mutta se kohdistaa huomion kotikunnan suuntaan. Kuntaliitos saattaa aktivoida kotikuntalaisen toimimaan oman lähiympäristönsä puolesta ja kehittämiseksi.
[1] Suomen Kuntaliitto 2012, Aiemmat kuntaliitokset. Liitostapausten määrästä puuttuvat ne 45 kuntaa, jotka joutuivat alueluovutusten kohteiksi 1944.
Visuaalinen ilme: Kaisa Vainio. Artikkelin kuvituksena on käytetty lakkautettujen ja kuntaliitosten kohteina olleiden entisten kuntien vaakunoita.
Lähteet
Mäkinen, Minna 2013a: Paikallisuus, yhteisöllisyys ja muuttuvat kuntarajat. Esimerkkinä Jyväskylän ja Säynätsalon kuntaliitos. Teoksessa Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla. Toimittaneet Jari Eilola ja Laura-Kristiina Moilanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Mäkinen, Minna 2013b: Kuntaliitos kotikunnassa. – Kotiseutu 100(1) 2013, 50–57.
Scott, James C. 1998: Seeing Like a State. How Certain Schemes to Improve the Human. Condition Have Failed. Yale University Press, New Haven and London.
Soikkanen, Hannu 1966: Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien liitto, Helsinki.
Mäkinen, Minna & Wilmi, Jorma 2016: Kuntaliitos arjen kokemuksina ja niistä kumpuavina mielikuvina. Teoksessa Kunnat, rajat, kulttuuri : muutoskokemuksia. Toimittanut Sulevi Riukulehto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Zimmerbauer, Kaj 2006: Kunnan deinstitutionalisoituminen. Alueellinen identiteetti kuntaliitoksessa: esimerkkinä Peräseinäjoen ja Seinäjoen liitos. Kunnallistieteellinen aikakuskirja 34(2) 2006, 109–121.
