Mistä tuut, minne meet — kotikuntani mun?

Teksti: Minna Mäkinen, FLPodcast-lukija: Bea Bergholm.

Jokainen suo­ma­lai­nen asuu jossakin kunnassa. Lainsäädäntömme mukaan kunnan jäsenyys, kun­ta­lai­suus, on pakol­lis­ta. Kuntalaisilla on oikeuksia ja vel­vol­li­suuk­sia asuin­kun­taan­sa kohtaan, ja kunnilla on vel­vol­li­suuk­sia ja vastuita asuk­kai­taan kohtaan. Mutta onko kunnalla ja kun­ta­lai­sil­la muita siteitä? Mikä voisi olla kunnan kult­tuu­ri­nen merkitys? Muuttuuko merkitys kun­ta­lii­tok­sen myötä?

Paljon puhetta kunnista

Viime vuosina kuntien ympärillä on ollut monen­lais­ta liikettä – voisi sanoa jopa vipinää. Kuntia on liitetty ja yhdis­tet­ty, lak­kau­tet­tu, ja on perus­tet­tu uusia laajempia kuntia. Suomalaiseen pai­kal­lis­hal­lin­toon koh­dis­tu­vat muutokset ovat puhut­ta­neet jopa isoin otsikoin ja suurin sanoin eri­lai­sil­la foo­ru­meil­la, sekä yksi­tyi­ses­ti että jul­ki­suu­des­sa. Kuntarajojen rai­vaus­ten seu­rauk­se­na kun­ta­lais­ten mie­li­ku­vat koti­kun­nas­taan mää­rit­ty­vät uudelleen ja syntyy esi­mer­kik­si kysymys siitä, ”mistä olenkaan kotoisin”.

Lähitulevaisuudessa kun­ta­pu­heet suu­re­ne­vat enti­ses­tään, kun SOTE- ja maa­kun­ta­uu­dis­tus etenevät. Tutkijoiden, päät­tä­jien ja kun­ta­lais­ten näke­myk­sil­le on paljon käyttöä poh­dit­taes­sa kau­pun­kien ja kuntien muuttuvaa roolia laajan pai­kal­lis­hal­lin­nol­li­sen remontin käyn­nis­tyes­sä. Millaisissa olo­suh­teis­sa ja millaisin toimin suo­ma­lai­nen kun­ta­kent­tä säi­lyt­täi­si elin­voi­mai­suu­ten­sa ja uskot­ta­vuu­ten­sa, kui­ten­kaan moni­muo­toi­suut­taan menet­tä­mät­tä?

vaakunat24

Aika ajoin voi­mis­tu­va puheen­po­ri­na osoittaa, että kun­ta­lai­sil­le ei ole yhden­te­ke­vää, mitä koti­kun­nas­sa ja sen ympä­ris­tös­sä tapahtuu. Eikä ihme! Kotikunta pal­ve­lui­neen on arkeamme monin tavoin jäsentävä kehys. Omassa puheen­vuo­ros­sa­ni tar­kas­te­len koti­kun­taa kult­tuu­ri­se­na ilmiönä. Etnologina olen kiin­nos­tu­nut eri­tyi­ses­ti pai­kal­li­suu­teen ja kuu­lu­mi­sen tun­tei­siin liit­ty­vis­tä mer­ki­tyk­sis­tä, joita kun­ta­lai­set antavat koti­kun­nal­leen elettynä asuin­paik­ka­na.

Olen etsinyt koti­kun­nan kult­tuu­ri­sia mer­ki­tyk­siä ja pai­kal­li­suut­ta tuottavia tekijöitä kun­ta­lii­tos­kes­kus­te­lus­ta. Kotikunta on taval­li­ses­ti aset­tu­nee­na kun­ta­lais­ten joka­päi­väi­sen elämän taustalle, ja jää huo­maa­mat­to­mak­si osaksi arjen rutiineja. Kuntaliitokset liittämis- ja lak­kaut­ta­mis­pro­ses­sei­neen ovat säröjä, jotka nostavat koti­kun­nan puhee­nai­heek­si. Kunta asetetaan lausun­to­jen sere­mo­nial­li­sek­si näyt­tä­mök­si, ja kun­ta­lais­ten arkeen liit­ty­vien huolten ja toiveiden kohteeksi.

vaakunat6

Historian havinaa

Kuntaliitosten ja kuntien yhdis­tä­mis­ten ympärillä viime vuosina käyty kes­kus­te­lu johtaa helposti aja­tuk­seen, että olemme todis­ta­neet ainut­laa­tuis­ta pai­kal­lis­hal­lin­non murrosta. Todellisuudessa kes­kus­te­lu sopivasta kun­ta­koos­ta aloi­tet­tiin heti kun­nal­li­sen hal­lin­to­jär­jes­tel­män perus­ta­mi­sen (1865) jälkeen. Kuntarajat piir­ret­tiin entisten seu­ra­kun­tien ja pitäjien rajoja seuraten. Tavoitteena oli säilyttää vuo­si­sa­to­jen kuluessa muo­dos­tu­nut pai­kal­li­nen yhtei­söl­li­syys ja me-henki. Katsottiin, että kun­nal­li­seen pää­tök­sen­te­koon osal­lis­tu­mi­nen, kun­nal­lis­työ, kehitti asuk­kai­den kan­sa­lais­tai­to­ja. Suurissa kunnissa mah­dol­li­suus kun­nal­lis­työ­hön tulisi vain harvojen osalle, joten puhuttiin alu­eel­taan ja asu­kas­lu­vul­taan pie­nem­pien kuntien puolesta. Suurimpia kuntia jaet­tiin­kin osiin, ja perus­tet­tiin uusia, pienempiä kuntia.

vaakunat23

Vähitellen kun­ta­ken­täl­le sälytetyt, muun muassa pal­ve­lu­jen tuot­ta­mi­seen liittyvät tehtävät lisään­tyi­vät. Taloudelliset näkö­kul­mat nousivat yhtei­söl­li­syyt­tä koros­ta­vien arvojen edelle kuntien elin­voi­mai­suu­den takaa­mi­sek­si. Kuntajaotuksen muu­tok­sis­sa ryh­dyt­tiin pai­not­ta­maan asu­kas­mää­ril­tään suu­rem­mis­ta kunnista saatavia etuja. Ensimmäinen kun­ta­lii­tos tehtiin vuonna 1934 Kyyrön kunnan liit­tyes­sä Muolaaseen. Sen jälkeen maassamme on toteu­tet­tu liki 200 kun­ta­lii­tos­ta tai muun­lais­ta kun­ta­jao­tuk­sen muutosta.[1]

Kunnan rooli osana val­tion­hal­lin­toa ja kun­ta­lais­ten asuin­paik­ka­na on vuo­si­kym­men­ten kuluessa raken­tu­nut moni­nai­sek­si. Kunnista puhutaan monilla eri nimillä riippuen siitä, mitä tehtävää tai mer­ki­tys­tä halutaan korostaa. Kunnat nähdään sosi­aa­li­si­na, poliit­ti­si­na ja kult­tuu­ri­si­na raken­tei­na. Niistä voidaan puhua pal­ve­lu­kun­ti­na, iden­ti­teet­ti­kun­ti­na tai ver­kos­to­kun­ti­na. Kuntalaiselle näkyvin ja kon­kreet­ti­sin rooli lienee palveluja tarjoava kunta. Onkin mie­len­kiin­tois­ta nähdä, millaisin mää­ri­tel­min kunnista puhutaan tulevan SOTE-uudis­tuk­sen jälkeen, kun osa kuntien pal­ve­luis­ta siirtyy maa­kun­tien hal­lin­taan.

vaakunat5

Kulttuurista kotikuntalaisuutta

Kuntajärjestelmän rooli osana val­tion­hal­lin­toa on huolehtia siitä, että pai­kal­li­set yhteisöt ovat jäsen­ty­nee­nä hal­lit­ta­vaan muotoon. Kunnat ovat hallinnon ja yhteis­kun­nal­lis­ten pal­ve­lu­jen pai­kal­li­sia toteut­ta­jia ja orga­ni­soi­jia. Kunnan laki­sää­tei­set tehtävät tuottavat kun­ta­lai­suut­ta. Ne asettavat kun­ta­lai­set kunnan asuk­kaik­si, muo­dos­taen hal­lin­nol­li­ses­ti rajattuja asui­na­luei­ta. Vähitellen näistä hal­lin­nol­li­sis­ta alueista muodostuu asuk­kail­le mah­dol­li­sia iden­ti­fi­kaa­tion eli samais­tu­mi­sen kohteita, jolloin kuntia voidaan tar­kas­tel­la myös pai­kal­li­si­na kult­tuu­ri­si­na yhteisönä – koti­kun­ti­na.

Kotikuntaan asetutaan ja samais­tu­taan sub­jek­tii­vis­ten koke­mus­ten, muistojen ja tunteiden ohjaamina. Suhde voi olla oman samais­tu­mi­sen perustana, jolloin koti­kun­taa käytetään erot­ta­maan itse muista. Kotikunta mää­rit­te­lee kuka minä olen, mistä minä olen ja millaista aluetta edustan. Kotikunta halutaan nähdä yhteisönä, joka eroaa muista kunnista. Suhde voi perustua myös jat­ku­vuu­den tun­tee­seen, joka kon­kre­ti­soi­tuu vaikkapa pit­kä­ai­kai­sen asumisen myötä.

vaakunat22

Toisille taas kotikunta yhteisönä ja kult­tuu­ri­sen kuu­lu­mi­sen kohteena on aivan yhden­te­ke­vä. Kotikunnasta ei löydy lainkaan aineksia oman samais­tu­mi­sen tueksi. Kuulumisen ja kiin­nit­ty­mi­sen tekijät vaih­te­le­vat eri ihmisillä ja yhdenkin ihmisen elä­män­kaa­ren aikana, koska mie­li­ku­vat muuttuvat uusien koke­mus­ten ja vai­kut­tei­den seu­rauk­se­na. 

Miten sitten kunta hal­lin­nol­li­se­na orga­ni­saa­tio­na ja asui­nym­pä­ris­tö­nä asettuu osaksi kult­tuu­ris­ta koti­kun­ta­lai­suut­ta? Millainen on jär­jes­tel­män ja paikan suhde asuk­kai­den iden­ti­fi­kaa­tio­pro­ses­sis­sa? Onko näitä kahta tekijää tarpeen ja mah­dol­lis­ta erottaa? Mielestäni ei ole. Ihmisen suhde paikkaan ja pai­kal­li­seen yhteisöön sisältää monen­lai­sia tekijöitä, jotka ovat suhteessa toisiinsa, lomittuen ja ris­teil­len. Yhden kehyksen voi nostaa tarkemman tar­kas­te­lun kohteeksi, mutta rajan­ve­dot eivät ole yksi­se­lit­tei­siä tai selviä. Kotikuntalaisuuden kult­tuu­ril­la on mah­dol­lis­ta viitata toimiviin kun­ta­pal­ve­lui­hin, kun­nal­li­siin sym­bo­lei­hin, luon­non­lä­hei­seen maisemaan tai pai­kal­li­seen perin­tee­seen. Kotikuntaan liitetyt yhteiset ker­to­muk­set ja kun­ta­lais­ten niistä tekemät hen­ki­lö­koh­tai­set tulkinnat tuottavat osaltaan kult­tuu­ris­ta koti­kun­ta­lai­suut­ta. Kulttuurinen koti­kun­ta­lai­suus on monen tekijän summa. 

vaakunat7

Kuntaliitos aktivoi

Kotikuntaan lii­te­tyis­tä kult­tuu­ri­sis­ta mer­ki­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta kun­ta­lii­tok­sis­ta puhutaan ja niitä suun­ni­tel­laan mekaa­ni­si­na jär­jes­te­lyi­nä, joissa muutosten aja­tel­laan koskevan lähinnä orga­ni­saa­tioi­den toimintaa. Kuntaliitos omassa koti­kun­nas­sa on myös monen­lai­sia tunteita, asenteita ja arvos­tuk­sia sisältävä prosessi. Liitoksen kult­tuu­ri­set ja inhi­mil­li­set tekijät liittyvät koti­kun­taan elettynä paikkana, ja akti­voi­tu­vat liitoksen kal­tai­ses­sa mur­rok­ses­sa.

Kuntaliitos on prosessi, jossa säi­lyt­tä­vät ja muu­tok­seen pyrkivät tah­to­ti­lat kamp­pai­le­vat. Liitoskeskusteluissa otetaan kantaa siihen, tur­vau­du­taan­ko vanhaan tuttuun vai läh­de­tään­kö etsimään muutosta. Kuntaliitospuheessa puol­ta­vien ja vas­tus­ta­vien mie­li­pi­tei­den taustalla on eri­lais­ten asia­pe­rus­tei­den ohella eri­tyi­ses­ti tunteita – menet­tä­mi­sen pelkoa ja toi­veik­kuut­ta parem­mas­ta.

vaakunat4

Niissä kunnissa, joissa liitos merkitsee koti­kun­nan lak­kaut­ta­mis­ta, hal­lin­nol­li­set ja kult­tuu­ri­set muutokset ovat näky­väm­piä. Kunnan deins­ti­tu­tio­na­li­soin­ti merkitsee sitä, että kun­nal­li­set rakenteet katoavat tai muuttuvat selkeästi. Samalla entinen kotikunta riisutaan ja puetaan uudelleen myös kult­tuu­ri­sel­la tasolla. Vaatteiden sijaan kyseessä ovat erilaiset kun­nal­li­set symbolit, kuten kunnan nimi, vaakuna, viirit, kun­nan­ta­lo ja vaikkapa pai­kal­li­nen urhei­luseu­ra. Arkisen elämän keskellä kun­nal­li­set muis­to­mer­kit eivät saa juurikaan kun­ta­lais­ten huomiota osakseen, mutta kun­ta­lii­tok­sen myötä entisen koti­kun­nan muistot tuntuvat tär­keäm­mil­tä ja ne halutaan säilyttää.

Kuntaliitos on eit­tä­mät­tä pai­kal­li­nen murros. Se haastaa kun­ta­lai­set pohtimaan omaa pai­kal­li­suut­taan – ”mistä olen kotoisin”. Paikallisuuden tut­ki­muk­ses­sa koros­te­taan sitä, että ihminen ottaa paikan haltuunsa muok­kaa­mal­la sitä, puhumalla siitä ja jopa tais­te­le­mal­la sen puolesta. Ihmisen suhde paikkaan rakentuu aktii­vi­sen pai­kal­li­suus­työn kautta. Kuntaliitos tarjoaa kun­ta­lai­sil­le hedel­mäl­li­sen perustan pohtia ja aktivoida omaa kun­ta­lai­suut­taan niin halu­tes­saan oman kult­tuu­ri­suu­ten­sa puit­teis­sa.

vaakunat2

Artikkelin alku­puo­lel­la totesin, että kotikunta ”sijaitsee” jossakin kun­ta­lai­sen arjen taustalla, ja osaltaan rytmittää arkista elämää. Toiset seuraavat rytmiä tarkemmin, toiset tuskin huomaavat sitä. Ja on heitäkin, jotka pyrkivät rii­ta­soin­tui­hin. Kuntaliitoksen myötä rytmi sekoaa ainakin het­kel­li­ses­ti, ja uusille sovi­tuk­sil­le on tarvetta. Kuntaliitos ei vält­tä­mät­tä muuta kun­ta­lais­ten elämää kokonaan, mutta se kohdistaa huomion koti­kun­nan suuntaan. Kuntaliitos saattaa aktivoida koti­kun­ta­lai­sen toimimaan oman lähiym­pä­ris­tön­sä puolesta ja kehit­tä­mi­sek­si.

vaakunat2

[1]  Suomen Kuntaliitto 2012, Aiemmat kun­ta­lii­tok­set. Liitostapausten määrästä puuttuvat ne 45 kuntaa, jotka joutuivat alue­luo­vu­tus­ten kohteiksi 1944.

Visuaalinen ilme: Kaisa Vainio. Artikkelin kuvi­tuk­se­na on käytetty lak­kau­tet­tu­jen ja kun­ta­lii­tos­ten kohteina olleiden entisten kuntien vaa­ku­noi­ta.


Lähteet

Mäkinen, Minna 2013a: Paikallisuus, yhtei­söl­li­syys ja muuttuvat kun­ta­ra­jat. Esimerkkinä Jyväskylän ja Säynätsalon kun­ta­lii­tos. Teoksessa Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhtei­söis­tä eri vuo­si­sa­doil­la. Toimittaneet Jari Eilola ja Laura-Kristiina Moilanen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Mäkinen, Minna 2013b: Kuntaliitos koti­kun­nas­sa. – Kotiseutu 100(1) 2013, 50 – 57.

Scott, James C. 1998: Seeing Like a State. How Certain Schemes to Improve the Human. Condition Have Failed. Yale University Press, New Haven and London.

Soikkanen, Hannu 1966: Kunnallinen itse­hal­lin­to kan­san­val­lan perusta. Maalaiskuntien itse­hal­lin­non historia. Maalaiskuntien liitto, Helsinki.

Mäkinen, Minna & Wilmi, Jorma 2016: Kuntaliitos arjen koke­muk­si­na ja niistä kum­pua­vi­na mie­li­ku­vi­na. Teoksessa Kunnat, rajat, kulttuuri : muu­tos­ko­ke­muk­sia. Toimittanut Sulevi Riukulehto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Zimmerbauer, Kaj 2006: Kunnan deins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu­mi­nen. Alueellinen iden­ti­teet­ti kun­ta­lii­tok­ses­sa: esi­merk­ki­nä Peräseinäjoen ja Seinäjoen liitos. Kunnallistieteellinen aika­kus­kir­ja 34(2) 2006, 109 – 121.

Kirjoittaja

Minna Mäkinen, FL, työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa etnologian ja museologian oppiaineissa. Hänen jo pitkään tekeillä olleen väitöstyönsä aiheena on kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Keskeisimmät tutkimuskysymykset liittyvät siihen, millainen prosessi kuntaliitos on paikallisuuden ja kuulumisen käsitteistön kautta tarkasteltuna.

Lue myös nämä:

Suomea edustaa joukko huippuluokan viranomaisia ympäri maailmaa. Yksi heistä on Olli Ruohomäki. Niin tutkijana, kehityshankekoordinaattorina kuin rauhanvälittäjänä toiminut Ruohomäki kertoo työkentällä-haastattelussa, miten hienolta tuntuu todistaa, kun maa valitsee sodan sijaan rauhan.

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.