Sipilä-gate nousi nopeasti pikkujoulukauden kuumimmaksi puheenaiheeksi. Ei huonosti ajatellen, että vain pari viikkoa sitten tuntui vaikealta ajatella mitään Trumpin vaalivoittoa pöyristyttävämpää small talkin aihetta.
Asiasta on kuoriutunut päivittäin uusia kerroksia – ja onneksi sen tiimoilta on esitetty runsaasti erinomaisia analyysejä. Jo nyt on kiistatonta, että yhdeksi tämän tapauksen voittajaksi nousee journalistinen integriteetti ja sananvapauden puolustaminen.
Politiikan pelisäännöt puolestaan ottavat taas kerran rutkasti turpiin.
Haluan lisätä keskusteluun muutaman näkökulman ja pohtia tapahtunutta erinäisten aikamme ilmiöiden kautta. Samalla haluan peilata tapahtunutta tutkijoiden yhteiskunnalliseen positioon.
Maassa maan tavalla – versio 2016?
Ironista Sipilä-gatessa on, että se on malliesimerkki siitä, miksi YKn ihmisoikeuvalvonnassa valtio-omisteisia tiedotusvälineitä pidetään ongelmallisina: tiedonvälityksen puolueettomuuden katsotaan vaarantuvan nimenomaan poliittisesta painostuksesta.
Täällä Suomessa olemme tottuneet omahyväisesti ajattelemaan, että tämä koskee lähinnä Pohjois-Korean kaltaisia diktatuureja.
Osa kommentaattoreista on pohtinut – ymmärrettävän huolestuneena – kuinka tällaista voi tapahtua vielä tänä päivänä. ’Tällä’ viittaan painostukseen, jota Sipilä lukuisten lähteiden mukaan on Ylen suuntaan osoittanut.Kysyjät ovat vaikuttaneet aidosti hämmentyneiltä – olkoonkin, että hyvä veli -verkostot ovat osa maamme tapoja, sanoivat korruptiomittaukset mitä tahansa Emmekö tästä huolimatta ole vuonna 2016 siirtyneet avoimempaan yhteiskuntaan, jossa moinen poliittinen ohjailu on historiaa?!
Minusta Sipilä-gaten esiin nostamien asioiden yhteys on päivänselvä, tosin ei niinkään ’maan tavoista’ johtuvista syistä. Näen Sipilä-gaten heijastelevan täsmällisesti juuri tätä päivää sekä tulevaisuutta, jossa yhä voimistuvat neoliberaali hyötyajattelu, brändääminen, hierarkkiset johtamiskäytänteet, sekä niiden aiheuttama työelämän kasvava eriarvoisuus.
Kun nämä palaset yhdistetään, näemme loogisena kuvan, jossa Sipilä ensin suomii Ylen johtoa, ja johto puolestaan nuhtelee ja hyllyttää omia toimittajiaan. Uhattuna ovat hyvät journalistiset käytänteet sekä tiedon vapaus.
Myös tutkijat saavat tästä kaikesta yhä enenevästi osansa. Sipilä-gate nostaa mieleeni karmaisevasti seuraavan hiljattaisen tapauksen. Eräs Euroopan johtava tutkimusinstituutti oli kutsunut valtavan monikansallisen yrityksen toimitusjohtajat luennoimaan. Monet muistavat kyseisen yrityksen esimerkiksi takavuosien äidinmaitovastikkeeseen liittyvästä kohusta.Puheen jälkeen eräs opiskelija kysyi toimitusjohtajalta kriittisiä yleisökysymyksiä. Opiskelija sai jälkikäteen henkilökohtaisia nuhteita tutkimusinstituutin johtajalta – näin siis tutkimuslaitoksessa, jossa on tuhansia opiskelijoita ja satoja tutkijoita. Toisin sanoen johtajan henkilökohtainen puhuttelu oli vakava kurinpidollinen toimenpide.
Opettajana toimivalle tutkijalle viesti on äärimmäisen ristiriitainen: rohkea analyyttisyys ja kyseenalaistaminen ovat keskeisimpiä taitoja, joita yliopistojen tulisi opettaa. Tällaiset kurinpitotoimet viestivät, että käytännössä tilanne on toinen – että jopa yliopistojen seinien sisällä monikansallisten yritysten propaganda saattaa sivuuttaa riippumattoman tiedon etsinnän ja tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden autonomian.
Olen aiemmin kirjoittanut tavoista, joilla päällikköjohtoisuus leimaa myös tutkijoiden arkea ja kasvaa kiivaasti suomalaisissa yliopistoissa. Kehitykselle löytyy valitettavan helposti kansainvälisiä vertailukohtia, kuten esimerkiksi tämän viikkoinen, yliopistokriisiin keskittyvä keskustelu sivustolla allegralaboratory.net osoittaa. Karun esimerkin tarjoavat Saksan tutkimusmaailman lippulaivat, Max Planck -instituutit, joista mm. Vita Peacock ja Julie Billaud ovat hiljattain kirjoittaneet.
Max Planckin tapauksessa päällikköjohtoisuudella on pitkä historiallinen tausta. Laajemmin se on seurausta syvällisistä muutoksista, jotka ovat ravistelleet sekä tutkija- että toimittajakenttää kuluneen vuosikymmenen aikana. Keskeisimpiä muutoksista ovat työsuhteiden tilapäisyys ja päällikkövetoisten johtamiskäytänteiden vahvistuminen, sekä kvantifioitujen tulospaineiden merkityksen räjähdysmäinen korostuminen.
Muutokset ovat maailmanlaajuisia, eikä niiden mittakaavaa voi korostaa kylliksi. Esimerkiksi Saksassa tilapäisissä työsuhteissa olevan tutkimushenkilökunnan määrä on tänään yli 80 %, pysyvän vain 20 %. Vuosikymmen sitten tilanne oli päinvastainen.
Vanhan koulukunnan vastarintaa
Tilapäisyys ja päällikköjohtoisuus yhdistettynä brändiajatteluun ovat syvästi tuhoisia. Ne murskaavat sekä yliopistojen että journalistien mahdollisuuden toimia yhteiskunnan toimintaa tasapainottavina vastavoimina.
Tämä näkyy myös Sipilä-gatessa. On nimittäin kiistaton fakta, että tapauksessa riippumattoman journalistisen äänen paras suoja ovat olleet ’vanhan liiton’ pysyvät työsuhteet. Ylen toimittaja Ruben Stiller oli saanut toiminnastaan varoituksen, mikä olisi äärimmillään kenties johtanut potkuihin. Mikäli Stiller olisi ollut tilapäinen avustaja – kuten suurin osa häntä seuraavasta toimittaja- ja tutkijasukupolvesta – koko tapahtuma olisi yksinkertaisesti voitu lakaista maton alle.
Tai ainakaan kyseisestä toimittajasta ei koskaan tämän jälkeen olisi kuultu mitään. Ylen politiikan toimittaja Pekka Ervastin irtisanominen heijastaa tätä. Koska Ervastilla on ollut vakaa asema Ylellä, hänen irtisanomisensa ylittää uutiskynnyksen. Lyhyillä ja epävakailla työsuhteilla työskentelevät avustajat eivät koskaan voi saavuttaa tällaista asemaa, ja kriittiset äänet voidaan tukahduttaa alkuunsa.
En itse pidä edellä esitettyä mitenkään sattumanvaraisena. Sen sijaan näen työturvan murentamisen äärimmäisen likaisena ja pelottavana vallankäyttönä, jolla yhteiskunnan etuoikeutetut sementoivat valta-asemiaan. Olkootkin, että ilmiöiden laajenemista on mahdotonta yhdistää konkreettisiin henkilöihin.
On selvää, että nämä tendenssit palvelevat suoraan valtaapitäviä – oli kyse sitten taloudellisesta tai poliittisesta vallasta. Valtaapitävien intresseissä on luoda asioista heitä hyödyttävät selitykset ja pahimmillaan valjastaa niin toimittajat kuin tutkijat palvelemaan tätä tarkoitusta.
Juuri tästä on kyse, kun tutkijat halutaan itsenäisen tutkimustyön sijaan valjastaa tekemään ’hyötyä’ palvelevaa tutkimusta, kuten esimerkiksi kevään 2015 Suomen Akatemian strategisen tutkimushankkeen tiedotustilaisuudessa suoraan määritettiin.
Toki meillä on myös suorempia esimerkkejä poliittiisesta tutkimusrahan ohjailusta kuten Himas-gatesta muistamme. Nykyisen hallituksen linjavedot antavat aihetta ounastella, että näemme tulevaisuudessa lukuisia vastaavia esimerkkejä lisää – joko verhottuna suoriin rahoitusmyöntöihin tai strategisen profiloinnin kaapuun.
Journalismin tilaa esittelevä infografiikka vuodelta 2013. © European Union 2013 – European Parliament (Flickr, CC BY-NC-ND 2.0)
Sittenkin kohti valoisampaa tulevaisuutta?
Sipilä-gaten erinomaisin puoli on, kuinka suuri meteli asiasta on noussut. Tämä luo toivoa siihen, ettei kaikkea ole menetetty tulevaisuudelta! Tutkijaa kalvaa kuitenkin huoli siitä, kuinka saisimme vastaavan metelin käyntiin tutkijoiden yhteiskunnallisen aseman rapauttamisesta.
Nimittäin samalla, kun esimerkiksi Helsingin Sanomat on uutisoinut näkyvästi Sipilä-gatesta, tutkijoita on näkynyt valtakunnan päälehdessä lähinnä siksi, että osa meistä on saatu pitchaamaan tutkimustamme Slush-tapahtuman tiederahakilvoitteluun. (En kommentoi tässä yhteydessä Slushia yhtään enempää, pienenä tribuuttina Sipilän järkähtämättömyydelle.)
Huoleni on syvä. Tutkijoina työmme on luonteeltaan hidasta, ja siksi siitä saa harvoin Stillerin tapauksen kaltaisia meheviä otsikoita. Syytä otsikointiin kuitenkin olisi roppakaupalla. Vähitellen, byrokraattinen uudistus kerrallaan tapahtuva yliopistomaailman autonomian rapauttaminen on äärimmäisen vakava asia, jonka vahingollisia seurauksia näemme koko ajan enemmän.
Pahimmillaan seuraukset halvaannuttavat tutkijoiden kyvyn tuoda yhteiskunnan toimintaan vaihtoehtoisia ja kriittisiä näkökulmia. Näin valtaapitäville tarjoutuu mahdollisuus esittää omat intressinsä tosina ja vaihtoehdottomina. Ja varmistaa strategisesti jaettavalla tutkimusrahoituksella, että tästä kaikesta kirjoitetaan vielä heitä miellyttävä historia jälkipolville jaettavaksi.
Sipilä-gate muistuttaa, kuinka karmaisevat seuraukset tällaisella on journalismille. Tutkimuksen kohdalla vaikutukset eivät jää ainakaan vähäisemmäksi.
Kuinka saisimme jälkimmäisen viestin leviämään? Onnistuisiko tämä paremmin, jos sen saisi muutettua jotenkin naseviksi twiiteiksi, otsikoiksi tai pitchauksiksi? Vai onko tweet- & pitchaus -maailman logiikalle alistuminen jo osa toteutunutta yliopistomaailman tuhoa?
Jään pohtimaan näitä osaamatta tarjota konkreettisia vastauksia.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
- Artikkelikuva: Jennifer Moo, (Flickr.com, CC BY-ND 2.0)
Lukemista
- Reference 1
- Reference 2
- Reference 3
- …
