Graduja kaupan!

Teksti: Roosa Rytkönen, VTM. Podcast-lukija: Bruno Gronow.

Gradun kanssa kipuilu on opiskelijalle ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Vaikka gradu on upea mahdollisuus perehtyä itseään kiinnostavaan aiheeseen, on se myös opintojen viimeinen koitos. Valmistumisella on tapana pitkittyä selkeiden ulkopuolelta asetettujen määräaikojen puutteessa. Innokkaimmankin graduntekijän mieleen saattaa kirjaston nurkassa auringonpaisteisena kevätpäivänä nyhvöttäessä nousta kysymys, ”onko gradu tämän arvoinen?”

Kun Volgan rannalla sijaitsevassa venäläisessä miljoonakaupungissa Kazanissa astuu ulos pääkadun metropysäkiltä, näkee ainakin KFC-pikaruokaketjun ravintolan ja edessä avautuvan kävelyostoskadun. Kenties silmiin osuu myös vastapäisen toimistorakennuksen edessä tönöttävä mainoskyltti ”Kurssitöitä, graduja!”. Samanlaisia toimistoja löytyy kaupungista lukuisia. Osa on sijoitettu hyvinkin strategisille toimipaikoille, kuten kaupungin suurimman yliopiston nurkalla sijaitseva toimisto ”Einstein”.

Työn tilatakseen ei tarvitse marssia toimistoon. Internetistä ja venäläisestä sosiaalisesta mediasta Vkontaktesta löytyy loputtomasti sivuja, joilla mainostetaan mahdollisuutta tilata opinnäytetyö. Hinnatkaan eivät päätä huimaa: opiskelijoiden vuosittain kirjoittamat kurssityöt irtoavat 20 eurolla. Vaikka kandeista ja graduista joutuu pulittamaan enemmän, kyseessä eivät ole mitkään varakkaille opiskelijoille suunnatut eliittimarkkinat.

Gradua vääntävän opiskelijan näkökulmasta vähempikin tuntuisi hämmentävältä.

Tutkimusaiheena opinnäytetöiden ostaminen

Kirjoitin graduni opinnäytetöiden ostamisesta venäläisessä korkeakoulutuksessa. Vietin tutkimusta varten kolme kuukautta noin 800 kilometriä Moskovasta itään sijaitsevassa Kazanissa. Haastattelin opiskelijoita sekä muutamia opettajia ja tilaustöiden kirjoittajia.

Kun kerroin gradustani suomalaisille tuttaville, reaktiot olivat usein häkeltyneitä. ”Venäjälläkö tuollaista tapahtuu?!” Ilmiö ei kuitenkaan ole mitenkään leimallisesti venäläinen, ja sillä on kosketuspintaa niin plagiointiin kuin kaupallisiin koulutuslaitoksiinkin. Esimerkiksi USA:ssa käsite ”diplomimyllyt” viittaa oppilaitoksiin, joissa tutkintotodistuksen saa käytännössä lukukausimaksuja vastaan.

Tästä huolimatta aihevalintani heijasteli klassisia teemoja Venäjää käsittelevässä tutkimuksessa ja journalismissa. Venäjään yhdistetään usein erilaisten kiertoteiden mahdollisuus ja suoranainen korruptio. Vastaavia aiheita käsittelevät kuvaukset eivät kuitenkaan usein tee oikeutta niille ristiriidoille, joita ihmiset kohtaavat olosuhteissa, joissa virallisesta linjasta poikkeavat käytännöt ovat yleisiä.

Miten opiskelijat suhtautuvat siihen, että vaikka opinnäytetöiden ostaminen on virallisesti kielletty, mahdollisuus siihen on olemassa kuin tarjottimella?

Miten opiskelijat selittivät ilmiötä?

Haastattelemieni opiskelijoiden oli helppo kuvitella tilanteita, joissa yksittäisen työn ostaminen tulisi olosuhteiden pakosta kysymykseen. Venäläinen korkeakoulujärjestelmä on jäykkä, eikä valmistumisen viivästyttäminen perhe- tai muista syistä onnistu kuten Suomessa. Nuorille miehille yksi syy korkeakoulupaikan hankkimiseen on armeijan vältteleminen.

Yleisellä tasolla opiskelijat yhdistivät ilmiön suureen määrään epämotivoituneita opiskelijoita, jotka muodostavat palveluille asiakaskunnan. Opiskelijoiden mukaan korkeakoulutus on muuttunut yleiseksi normiksi ja välttämättömyydeksi työnhaussa, vaikka työnantajat eivät olisikaan kiinnostuneita itse koulutuksen sisällöstä. Lisäksi opiskelijat puhuivat siitä, että korkeakoulupaikan saaminen ja muodollinen opiskelu onnistuvat maksamalla. Toisaalta monet nostivat esille sen, että korkeakoulututkinnon merkitys oli erilainen vanhemmille sukupolville.

Korkeakoulutuksen mullistukset

Opiskelijoiden huomiot korkeakoulututkinnon välttämättömyydestä, koulutuksen ”ostamisesta” sekä korkeakoulutuksen arvostuksen romahduksesta liittyvät mullistuksiin, joita venäläinen korkeakoulujärjestelmä ja koko yhteiskunta on viime vuosikymmeninä käynyt läpi.

Neuvostoliitossa koulutusjärjestelmä oli keskitetysti suunniteltu ja koulutus ilmaista. Kun Neuvostoliitto 1990-luvulla romahti, uudistukset koulutuksen saralla seurasivat samaa kaavaa kuin vaikkapa terveydenhuollossa. Yksityisten, maksuja opiskelijoiltaan perivien oppilaitosten perustaminen tuli lailliseksi ja korkeakoulujen määrä kasvoi rajusti. Myös valtiolliset oppilaitokset alkoivat heikentyneen rahoituksensa vuoksi periä lukukausimaksuja osalta opiskelijoista.

Uudistusten kaoottisen, valvomattoman luonteen vuoksi 1990-luvulla syntynyttä tilannetta voidaan kutsua korkeakoulutuksen massamarkkinoiksi, johon myös harmaat kaupalliset palvelut liittyvät. Vaikka epäviralliset käytänteet olivat yleisiä korkeakoulutuksessa myös neuvostoaikoina, ne ovat saaneet markkinatalouden aikana uusia piirteitä. Jos opinnäytetöitä myyvät toimistot maksavat veronsa, ne saavat käytännössä toimia ongelmitta.

Myöskään yliopistot eivät toimintaansa liittyvien ristiriitojen vuoksi puutu ilmiöön vakavasti. Yliopistot saavat valtiolta rahoitusta sen mukaan, kuinka paljon opiskelijoita ne onnistuvat houkuttelemaan. Opiskelijan erottaminen johtaisi valtion rahoituksen pienenemisen lisäksi lukukausimaksujen menettämiseen, jos kyseessä on maksava opiskelija. Niinpä ostamisen ja huijaamisen kontrolloiminen jää käytännössä ylityöllistettyjen ja alipalkattujen opettajien niskoille, ja työkalut ovat institutionaalisen tuen puutteessa rajalliset. Huijaustapausten nouseminen julkisuuteen olisi potentiaalisesti uhka yliopiston maineelle, mikä voisi johtaa sen alentuneeseen kykyyn ”kilpailla” opiskelijoista.

Vaikka opinnäytetöiden kauppa on osittain normalisoitunut, se on herättänyt myös hätää neuvostoaikoina arvostetun koulutuksen muuttumisesta hyödykkeeksi. 2000-luvulla valtio on toteuttanut lukuisia uudistuksia, mutta nämä eivät suoraviivaisesti näytä johtaneen harmaiden palveluiden tai korruption vähenemiseen koulutussektorilla.

”Henkilökohtainen valinta”

Vaikka ostaminen ei virallisesti ole sallittua, on se suhteellisen tavallista johtuen opinnäytetöiden saatavuudesta, halpuudesta ja siitä, ettei niiden ostamisesta juurikaan rankaista. Niinpä opiskelijat tyypillisesti nimittivät ostamista ”jokaisen omaksi valinnaksi” ja sanoivat sen riippuvan siitä, mitä opinnoilta haluaa. Monet tekivät jaon yliopistoon tietojen vuoksi pyrkineisiin ja niihin, jotka opiskelevat muodollisesti vain tutkintotodistuksen saadakseen. Tämä ei kuitenkaan tehnyt oikeutta sille, miten opiskelijan kokemukset korkeakoulussa vaikuttivat “valintaan” ostaa. Lisäksi suhtautuminen ostamiseen vaihteli huomattavasti, valinnasta puhumisesta huolimatta.

Markkinointia toista vuotta opiskelevan Elviran, 19, asenne on esimerkki suoraviivaisesta suhtautumisesta ostamiseen. Elvira suunnittelee kirjoittavansa kandinsa itse, jos aihe on kiinnostava. Jos ei, hän tietää jo keneltä ostaa.

Ensimmäistä kurssityötään varten Elvira sai häntä opinnoissa auttaneelta tytöltä vanhan kurssityön ja kiitokseksi osti tämän veljelle Adidas-lahjapakkauksen. Elvira muokkasi työn lause lauseelta välttääkseen plagiarismi-tarkastuksessa kiinni jäämisen. Hänen mukaansa ero oli ennemminkin prosessissa kuin lopputuloksessa:

”Minulle ei ole eroa, kirjoitanko uusiksi vanhan paperin vai kirjoitanko itse alusta saakka. Tulos on yksi ja sama, tietoa ei tule lisää tai häviä, koska joka tapauksessa luen koko tekstin”.

Tekstin lukeminen on tarpeen, koska Venäjällä opiskelijoiden tulee esitellä työnsä opettajien ja muiden opiskelijoiden edessä.

Miten Elviran näkökulmaa voidaan tulkita? Venäjällä korkeakouluopintojen painopiste on usein tiedon määrässä tai ulkoa opettelussa ennemminkin kuin omien argumenttien kehittämisessä ja tiedon kriittisessä arvioinnissa. Opiskelijat istuvat tunneilla pitkiä päiviä ja saavat paljon mekaanisia kotitehtäviä. Tällä on myös vaikutusta siihen, miten plagioinnin käsite ymmärretään.

On kuitenkin eri asia kyseenalaistaa itse kirjoittamisen hyödyllisyys kuin olla tietoinen siitä, että kurssityö tulisi periaatteessa kirjoittaa itse. Vaikka Elviralle ostaminen ei näyttäytynyt ongelmallisena, osa ostamaan päätyneistä opiskelijoita suhtautui asiaan ristiriitaisemmin.

“Kävi niin, että päädyin ostamaan. Se oli petos itseäni kohtaan.”

Elena, 21, oli ostanut kurssityönsä kahtena edeltävänä vuonna. Ostaminen oli hänelle kipeämpi kysymys. Opintojensa alusta saakka Elena oli epäillyt ainevalintaansa ja ollut pettynyt kurssinsa opiskelijoiden motivaation puutteeseen. Kun tuli aika kirjoittaa kurssityö, Elena oli mukana järjestämässä isoa opiskelijafestivaalia. Se oli inspiroivaa mutta aikaa vievää. Niinpä Elena etsi Vkontaktesta henkilön, jolta tilata työ. Seuraavana vuonna sama kaava toistui huolimatta Elenan aikeesta kirjoittaa itse.

Elena kuvailee ostamista epämiellyttävänä kokemuksena ja ristiriitana identiteetilleen: ”Minua hävetti esitellä työ. — Olin aina ollut vastuullinen lapsi, en luntannut melkein koskaan ja sain hyviä arvosanoja, vaikka en laittanutkaan paljon energiaa opintoihin”.

Elena ei ollut ryhmässään ainut, joka osti. Hän arvioi viidestätoista opiskelijasta kymmenen tilanneen työnsä. Hän kuitenkin tekee pesäeron luokkatovereihinsa. Toisin kuin Elena, nämä eivät kärsineet tunnontuskista. Elena kertoo kurssikaveristaan, joka ei työtä esitellessään osannut vastata yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin sen sisällöstä, sillä oli lukenut ostamastaan työstä vain puolet.

Haastattelun aikaan Elena suunnitteli kirjoittavansa seuraavan kurssityön itse ja oli jo valinnut aiheensa: ”Se olisi minulle hyvä kokemus. Tuntisin oloni rauhallisemmaksi ja voisin olla ylpeä itsestäni”. Samalla hän pelkäsi päätyvänsä taas ostamaan.

Kuten Elenan tapauksessa, opiskelijat nostivat itsekurin keskeiseen asemaan. Ulkoisia kannustimia tai pakottimia töiden kirjoittamiseen itse oli heikosti. Opiskelijat myös etsivät tunnetta opiskelun mielekkyydestä. Esimerkiksi viime hetken paniikissa ostamaan päätynyt Ludmila, 22, oli pettynyt opintoihinsa eikä nähnyt kurssityöllä olevaan mitään tekemistä tieteellisen tutkimuksen kanssa: ”Ehkä asian laita olisi toinen, jos kurssityö arvosteltaisiin eri lailla tai se olisi alku tieteelliselle tutkimukselle”. Opintojen tylsyydestä huolimatta Ludmila toivoisi kirjoittavansa jatkossa itse. ”Loppujen lopuksi se on kiinnostavampaa. — Olen aina ajatellut, että olisi hienoa istua kirjastossa ison kirjapinon kanssa, tehdä muistiinpanoja, analysoida…”

Ludmila on hyvä esimerkki siitä, että myös idealistista kuvaa korkeakouluopinnoista elätellyt opiskelija saattaa päätyä ostamaan kurssityönsä.

Kannattaako kirjoittaa itse?

Ostaminen kytkeytyi laajempiin kysymyksiin siitä, mitä yhteiskunnassa arvostetaan ja mistä maksetaan. Anna, 22, opiskeli viimeistä vuotta markkinointia ja pohti haastattelun aikaan, ostaisiko vai kirjoittaisiko kandintutkielmansa itse. Hän kirjoitti kurssityönsä itse, mutta työskenteli nyt täysipäiväisesti oman alansa töissä. Ajanpuutteen lisäksi itse kirjoittaminen ei näyttäytynyt Annalle sillä hetkellä mielekkäänä:

”Kun saat työkokemusta, ymmärrät oppivasi enemmän työaikanasi ja sinulle maksetaan siitä. Kukaan ei arvosta tieteellistä työtä eikä maksa siitä.”

Kysyttäessä sääntöjen merkityksestä Anna esitti tilanteen seuraavasti: ”Meillä Venäjällä sanotaan, että kutosen oppilailla on hyvä bisnes. — He ovat fiksuja, mutta eivät elä kaikkien sääntöjen mukaisesti. Ja he ovat niitä, jotka saavuttavat jotain elämässä”. Anna antoi esimerkkinä pomonsa. Tämä jätti opintonsa vähälle huomiolle, mutta aloitti menestyksekkään firman.

Anna korosti tyytyväisyyttään siihen, että aiemmin kirjoitti työnsä itse. Samalla hän löysi keinoja rationalisoida päätöksensä suhteessa käsityksiin siitä, mitä menestyminen nyky-Venäjällä edellyttää. Annan huomio siitä, että tiedettä ei arvosteta eikä siitä makseta on osuva. Yliopisto-opettajien palkat ovat Venäjällä verrattavissa kauppa-apulaisten ansioihin. 

Venäläinen sosiologi Sergei Golunov on kirjoittanut yliopisto-opettajan statuksen olevan tämän päivän Venäjällä skitsofreeninen. Ammattiin liittyy yhä intellektuaalisuuden ja arvovallan aura, mutta huonojen palkkojen vuoksi myös luuserin leima. Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä eriarvoistuminen on ollut maailman kärkiluokkaa vähenevästä köyhyydestä huolimatta. Opettajat ovat esimerkki muutosten jälkeen jättämistä ammattiryhmistä.

Myös Annan huomio säännöistä on kuvaava. Viime vuosina useiden poliitikkojen väitöskirjat ovat paljastuneet ostetuiksi tai kopioiduiksi – ilman mainittavia seuraamuksia asianomaisten urakehityksille. Paljastukset tehneen Dissernet-vapaaehtoisverkoston työ on esimerkki ponnisteluista sitä vastaan, että akateemiset arvot muuttuvat tyhjiksi statussymboleiksi.

Yliopistot osana yhteiskuntaa

Edellä esitetyt esimerkit kertovat siitä, että toisin kuin puhe ”henkilökohtaisesta valinnasta” antaa ymmärtää, kyse ei ole vain yksittäisten opiskelijoiden kiinnostuksesta ja motivaatiosta. Olisi harhaanjohtavaa tarkastella ilmiötä erillään yliopistojen rakenteista ja laajemmista yhteiskunnallisista keskusteluista siitä, mihin kannattaa käyttää aikansa ja minkälainen toiminta palkitaan.

Yliopistot eivät olekaan erillisiä niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja valtarakenteista. Eräs ajankohtainen esimerkki yksittäisten yliopistojen haavoittuvaisuudesta mielivaltaisen vallankäytön edessä on Pietarin eurooppalaisen yliopiston tilanne. Tutkimuksellisesti Venäjän huippuihin kuuluvalta oppilaitokselta ollaan parhaillaan epämääräisin syihin vedoten eväämässä toimintalupaa.  

Korkeakoulutuksessa ei ole kysymys pelkästään konkreettisten tietojen ja taitojen kartuttamisesta. Kyse on myös elämäntaidoista ja siitä, minkälaisia kansalaisia halutaan kasvattaa. Venäläisten opiskelijoiden haastatteluissa oli merkkejä siitä, että ostamisesta tuli opintojen edetessä hyväksytympää ja jokaisen oma asia, johon muilla ei ollut sanomista. Toisaalta kriittinen ajattelu ei välttämättä ole Venäjällä suuressakaan huudossa.

Artikkelikuva: Esimerkkejä opinnäytetöitä myyvien tahojen mainoksista.