Romanit ja suomalaisen työn eetos

Millaiset tekijät yllä­pi­tä­vät Suomen kan­ta­väes­tön ja romanien välistä kult­tuu­ris­ta muuria? Tätä pohti tiistaina 11.4. esitetty Arman Pohjantähden alla. Romanit ovat maamme syr­ji­tyim­piä vähem­mis­tö­jä. Miksi heidän yhteis­kun­nal­li­nen asemansa on niin heikko?

Suomen roma­neil­la on haasteita etenkin työelämän saralla. Jokainen on kuullut vit­sai­lu­ja romanien innok­kuu­des­ta työn­te­koon. Pohdittaessa asiaa ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta juuri työ saattaa olla se tekijä, joka ylläpitää etäi­syyt­tä kan­ta­väes­tön ja romanien välillä. Ero ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä liity ahke­ruu­teen, kuten yleensä kuvi­tel­laan, vaan romanien ja val­ta­vir­ran toi­sis­taan poik­kea­viin käsi­tyk­siin työn ole­muk­ses­ta ja elämässä tar­vit­ta­vis­ta taidoista.

Eräs suu­rim­mis­ta romaneita kos­ke­vis­ta ennak­ko­luu­lois­ta on mielikuva heistä laiskoina työn­te­ki­jöi­nä. Armanin haas­tat­te­le­man Mertsi Ärlingin mukaan romanit ovat aina olleet kovia tekemään työtä ison perheen elät­tä­mi­sek­si — “ehkei sellasta kel­lo­kort­ti­työ­tä, mutta kuitenkin työtä”. Myös ohjel­mas­sa esiin­ty­neen Miriam Schwartzin mielestä romanien vähäisyys “oikeilla, viral­li­sil­la työ­pai­koil­la” on johtanut kuvi­tel­maan, etteivät he lais­kuut­taan halua tehdä töitä.

Suomalaisessa kult­tuu­ris­sa palk­ka­työl­le annetaan valtava painoarvo. Sotien jälkeen tehty työ nähdään kan­sa­kun­tam­me menes­tys­ta­ri­nan kul­ma­ki­ve­nä. Tämä voimakas tie­tyn­lai­sen työn eetos rajaa monia työn muotoja hyväk­sy­tyn mallin ulko­puo­lel­le ja mar­gi­na­li­soi perin­tei­ses­tä palk­ka­työ­mal­lis­ta poik­kea­vien töiden tekijöitä. Tämä näkyy esi­mer­kik­si sosi­aa­li­tur­van jous­ta­mat­to­muu­des­sa nykytyön tar­pei­siin. Satunnaiset keik­ka­työt tai kotona tehty työ kir­voit­ta­vat yhä helposti kom­ment­te­ja “oikeisiin töihin” menosta. Kun suo­ma­lai­nen tutustuu uuteen ihmiseen, on yksi ensim­mäi­sis­tä tie­dus­te­luis­ta “missä olet töissä?” 

Suomen Romanifoorumin mukaan roma­nei­den perin­tei­siä toi­meen­tu­lon lähteitä ovat olleet käsi­työ­am­ma­tit ja hevosten hoito. Elanto on usein taattu myös musii­kil­la ja taiteilla, ja kotona tehtävä työ on edelleen tärkeää. Yhteisöllisyys ja toisista huo­leh­ti­mi­nen näyt­täy­ty­vät­kin doku­men­tis­sa roma­ni­kult­tuu­rin parhaina puolina. Naisen työpanos on kan­ta­väes­töä paljon tyy­pil­li­sem­min kotityötä, joka jää yhteis­kun­nas­sam­me vähälle huomiolle ja arvostukselle. 

Kotitöillä, lasten kas­va­tuk­sel­la ja luovalla työllä on suuri merkitys suo­ma­lai­sel­le yhteis­kun­nal­le ja hyvin­voin­nil­le. Niiden matala arvostus kertoo yhteis­kun­nan arvo­poh­jas­ta laa­jem­min­kin. Perinteinen palkkatyö on työ­maa­il­man murroksen myötä yhä harvemman pää­asial­li­nen toi­meen­tu­lon muoto. 

Suomalaisen yhteis­kun­nan jäse­nyy­des­sä ehkä kes­kei­sim­mäl­lä sijalla on silti yhä “kunnon työpaikka” ja “rehti työnteko”. Jos yksilön tai ryhmän käsitys työstä poikkeaa tästä kult­tuu­ri­ses­ta perin­tees­tä, onko edes mah­dol­lis­ta olla yhteis­kun­tam­me tasa­ver­tai­nen ja täy­si­val­tai­nen jäsen? Esimerkiksi maa­han­muut­ta­jaan, jolla on työpaikka Suomessa, suh­tau­du­taan mer­kit­tä­väs­ti suo­peam­min kuin vielä töitä etsivään. 

Romaneiden kohtaama syrjintä voikin selittyä osaltaan sillä, että työ edustaa heille eri asiaa kuin kan­ta­väes­töl­le. Romanikulttuurissa perhe on palk­ka­työ­tä kes­kei­sem­pi arvo, mikä luo vas­tak­kai­na­set­te­lua val­ta­kult­tuu­rin arvoihin nähden. 


AntroBlogi seuraa Arman Pohjantähden alla -doku­ment­ti­sar­jaa ja kir­joit­taa vii­kot­tain ant­ro­po­lo­gi­sia kom­men­taa­re­ja jaksoissa käsi­tel­tyi­hin aiheisiin.

Lue myös Marko Stenroosin artikkeli romanien pukeutumiskulttuurista:

http://​www​.antro​blogi​.fi/​2​0​1​5​/​1​0​/​k​a​i​k​k​i​-​t​u​n​t​e​v​a​t​-​r​o​m​a​n​i​t​-​v​a​i​-​t​u​n​t​e​v​a​t​ko/

Kirjoittaja

AntroBlogin toimitus kirjoittaa lyhyempiä kommentteja toisinaan yhteisöllisen nimimerkin takaa. Kirjoittajat ovat antropologeja ja oman alansa ammattilaisia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Viime viikkoina mediassa on keskusteltu työttömien työhaluttomuudesta, joka koetaan uhkana yhteiskunnan moraaliselle järjestykselle. Työhaluttomiin keskittymällä media jää kauas journalistisista ihanteista. Suurin osa työttömistä haluaa töitä. Heidän arjestaan kertomisen sijaan toimittajat esittelevät työnvälttelijöitä.

Oletko käynyt joogassa? Onko lapsesi käyttänyt “inkkaripäähinettä”? Kiiluuko sympaattinen Buddha-patsas kirjahyllyssäsi? Jos vastaat myöntävästi, olet saattanut syyllistyä kulttuuriseen appropriaatioon eli kulttuurin omimiseen. Vaikka vieraiden kulttuuristen vaikutteiden omimista on tapahtunut aina, vasta viimeaikaisessa keskustelussa kiteytyy etnisten vähemmistöjen huoli omasta asemastaan. Voiko omimisen kieltää?  

Tällä viikolla Pohjantähden alla -dokumenttisarja otti suurennuslasin alle alkoholin. Miksi Suomessa ihannoidaan humalaa mutta demonisoidaan alkoholia? Kysymys on myös antropologisesti kiinnostava. Siinä kiteytyy suhtautumisemme alkoholiin turmiollisena aineena, jolta kansaa täytyy suojella. Alkoholismin varjon allakin humala on kuitenkin osa suomalaista sosiaalista kulttuuria, ja humalahakuinen juomatyyli osa sekä kansallista stereotypiaa että kansallista identiteettiä.