Haastattelemani “queerihkön” aktivistiyhteisön jäsenet kuvaavat Suomea erityisen kylmäksi paikaksi. Suomessa kohtaamiset ja instituutiot heijastavat maailmaa, jota ei ole rakennettu heitä varten. Ilonpidolle varattujen tilojen ja yhteisöllisen hoivan luominen tuo lämpöä rakenteelliseen kylmyyteen, mutta usein tilat rakentuvat epätasaisesti jakautuvan työn ja vastuunkannon varaan. Niiden muotoutumiseen vaikuttavat rotu, ihonväri, luokka, sukupuoli sekä epätasa-arvoinen mahdollisuus turvaan.
Jossain päin Etelä-Suomea, pandemian ja sen jälkivaikutusten muovaamina vuosina, joukko pääosin Etelä-Amerikasta ja globaalista etelästä kotoisin olevia yliopisto-opiskelijoita alkoi kokoontua. Heitä yhdisti viha riistoa, institutionaalista välinpitämättömyyttä ja sitä kuilua kohtaan, joka erotti heidän kotialueidensa todellisuudet suomalaisen akateemisen elämän politisoimattomista tiloista.
Queerihkö aktivistiyhteisö, jota en tässä nimeä, kokoontuu kasvokkain, ylläpitää ja tuottaa taidetta verkossa sekä järjestää luentoja, mielenosoituksia ja juhlia, joissa he pitävät tietoisesti huolta toisistaan.
Heidän kokoontumisensa ovat osittain vastaus Suomen sosiaaliseen ja institutionaaliseen kylmyyteen, ja heidän pyrkimyksenään on osoittaa solidaarisuutta globaalia etelää kohtaan. Solidaarisuus ohjaa kaikkea yhteisön toimintaa katutilan toiminnasta julkisiin luentoihin, juhliin ja yhteisiin aterioihin.
Kuvailen kollektiivia tarkoituksellisen avoimesti “queerihköksi”. Se on oma analyyttinen valintani, ei kollektiivin itsestään käyttämä nimitys. Käytän sitä tietoisesti ja väljästi kunnioittaakseni jäsenten sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien moninaisuutta ilman, että pelkistän niitä tai pakotan yhteen kategoriaan.
Queerihkö aktivismi määrittyy osittain osallistujien kautta, eli sen mukaan, keitä he ovat, miten he kuvaavat itseään haastatteluissa, millaisia identiteettejä ja kokemuksia heillä on ja miten he neuvottelevat kuulumisen kokemuksia valtakeskusten ulkopuolella tai niiden liepeillä.
Yhtä lailla queerihköä aktivismia määrittävät teot, eli millaisia läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden muotoja jäsenet rakentavat, millaisia tiloja he luovat sekä millaista huolenpitoa ja poliittista elämää he yhdessä harjoittavat. Tästä näkökulmasta queerihkö aktivismi on ennen kaikkea elettyä kokemusta ja käytäntöä, jossa tärkeää on, ketkä kokoontuvat yhteen ja mitä kokoontuminen mahdollistaa.
Queerihkö terminologia kytkeytyy laajempaan akateemiseen ja aktivistien keskusteluun, jossa queer ei viittaa ainoastaan sukupuoleen tai seksuaalisuuteen, vaan myös poliittiseen ja relationaaliseen suuntautumiseen. Se merkitsee kieltäytymistä vallitsevista kuulumisen, sukulaisuuden ja tunnustamisen normeista.
José Esteban Muñozin ajattelussa queer nähdään maailmaa rakentavana käytäntönä, joka suuntautuu kohti sellaista yhteiselämää, jota ei vielä ole täysin olemassa.
Nikoli Attain Karibian queer-yhteisöjä käsittelevässä työssä se puolestaan viittaa läheisyyden ja sukulaisuuden muotojen rakentamiseen vallitsevien rakenteiden ulkopuolella ja rinnalla.
Yhteisöä pitää koossa suhteisuus, joka rakentuu jaetusta paikattomuuden kokemuksesta, oikeudenmukaisuuteen suuntautuvasta poliittisesta ajattelusta sekä sitoutumisesta elävämpään ja elettävämpään elämään. Vaikka rodullistetut, queer- ja siirtolaisasemaan liittyvät kokemukset eivät automaattisesti johda yhteiseen politiikkaan, tässä tapauksessa niistä on muodostunut toiminnan lähtökohta.
Nämä näkökulmat yhdessä haastattelujeni kanssa ohjaavat tapaani käyttää queerihkön käsitettä. Keskiössä on yhteisöllisen elämän monisyinen käytäntö, joka syntyy, kun ihmiset rakentavat tilaa yhdessä. Siihen sisältyvät huolenpito, työ, ilo sekä poliittinen toiminta, jota tällainen rakentaminen edellyttää.
Yhteisö tuottaa taidetta, kirjallisuutta ja julkisia luentoja, jotka tekevät näitä todellisuuksia näkyviksi. He järjestävät ja osallistuvat mielenosoituksiin sekä luovat juhlan ja yhdessäolon tiloja: hetkiä, joissa ilo on tietoisesti läsnä ja erottamaton osa heidän poliittista työtään.
Työ suuntautuu sekä lähtömaissa jatkuvien riiston, kolonialistisen väkivallan ja eriarvoisuuden näkyväksi tekemiseen että solidaarisuuden rakentamiseen muuttoliikkeen synnyttämien etäisyyksien yli.
Vihaisuudesta reggaetonin lämpimään syleilyyn
Kuten eräs yhteisön jäsen, jota kutsun peitenimellä Mavi, kuvaa, yhteisö sai alkunsa vihaisuudesta ja voimattomuudesta.
Kyse oli muutosta synnyttävästä vihasta, joka kumpusi siitä, että yhteisön jäsenet seurasivat globaalin etelän maiden hyväksikäyttöä ja resurssien riistoa samaan aikaan, kun he itse toimivat suomalaisessa yliopistossa ja olivat sekä institutionaalisesti että maantieteellisesti suhteellisen etuoikeutetussa asemassa.
Yhdessä kannettu jännite loi edellytykset toiminnalle, ja vihaisuuden ympärille rakentunut tila muuttui Mavin sanoin paikaksi, jossa saattoi “olla taas lämmin”.
“Perustimme tämän kollektiivin reaktiona omaan vihaisuuteemme. Aloimme olla vihaisia yhdessä ja tehdä asioita yhdessä siitä voimattomuuden tunteesta käsin, kun tuntui ettei voi tehdä mitään. Samalla koimme myös vahvaa etuoikeutta siitä, että olemme ulkomailla yliopistossa, jota pidetään alallamme yhtenä parhaista, ja silti seuraamme jatkuvasti, miten meidän alueitamme riistetään ja käytetään hyväksi.”
Jännite ei purkautunut alistumisena, vaan siitä tuli perusta yhteiselle toiminnalle.
Alussa yhteisö järjestäytyi katutilassa sekä loi tilaa, jossa voitiin yhdessä kokea monenlaisia tunteita vihaisuudesta iloon tavoilla, jotka jäsenet kokivat Suomessa vaikeaksi löytää ja ilmaista. Suomi kuvautuu näissä kertomuksissa “kylmänä alueena”, mikä viittaa sekä ilmastoon että sosiaaliseen etäisyyteen ja uupumukseen.
Mavi kuvaa:
“Aloitteemme oli myös tapa vakuuttaa itseämme ja tarjota itsellemme tila, jossa voimme olla taas lämpimiä kylmässä ja vieraassa ympäristössä. Suomi on niin äärimmäisen erilainen kuin mihin olimme tottuneet, että ajattelimme tarvitsevamme tilan, jossa voimme latautua, reflektoida ja tietää, että olemme hyväksyttyjä omista etnisistä ja kulttuurisista lähtökohdistamme käsin. Tilasta tuli yhteisöllisen huolenpidon paikka, ja se laajeni myös muihin ihmisiin.”
Yhteisölle raja poliittisen aktivismin ja huolenpidon välillä ei ole tarkka. Katutoiminta, julkiset luennot ja lämmön ja yhteyden tilojen luominen ovat kaikki saman poliittisen sitoumuksen ilmentymiä. Tapaamiset rakentuvat yhteisten aterioiden, epämuodollisen keskustelun sekä tarpeiden ja ilmapiirin huomioimisen ympärille.
Toinen jäsen, peitenimeltään Fiona, kuvaa yhteisön kokoontumisia kehollisen mielikuvan kautta: ne tuntuvat “suurelta halaukselta”, jossa kunkin tulijan tarpeille on tilaa. Halausta täydentävät juhlan hetket, joissa musiikki, tanssi ja kehollinen ilmaisu luovat lämpöä ja läheisyyttä.
Reggaetonin musiikin ja tanssin kautta syntyy kulttuurinen virta, joka kytkee osallistujat uudelleen tuttuihin rytmeihin ja sosiaalisiin tapoihin. Musiikki ei vain säestä poliittista toimintaa, vaan palauttaa jotakin henkilökohtaista, joka vähitellen kuluu pois väärintunnistamisen sävyttämissä yhteiskunnissa. Yhdessä tanssiminen, hikoilu ja liike kuvataan tapoina muistaa kehollisesti.
Mavi sanoo:
“Kun meillä on tila, jossa tanssimme reggaetonia, muistamme nämä rytmit ja annamme kehonkin muistaa. Se on yhteisöllisen huolenpidon paikka, koska meillä on yhä tuo kulttuurinen tila… Meidän täytyy tanssia, meidän täytyy hikoilla.”
Lausuma viittaa keholliseen muistiin, joka ylittää kielellisen ilmaisun ja mahdollistaa kuulumisen kokemuksen tilanteessa, jossa sitä on muuten vaikea ylläpitää.
Queer- ja vähemmistöyhteisöille musiikki ja tanssi tarjoavat välineen, jonka avulla identiteetti, poliittinen tietoisuus ja yhteisöllisyys neuvotellaan ja pidetään liikkeessä ja elävänä. Keholliset käytännöt, kuten tanssi, luovat yhteyksiä maantieteellisten ja tunnekokemuksiin liittyvien etäisyyksien yli tavoilla, jotka eivät palaudu pelkkään puheeseen.
Fiona kiteyttää:
“Kylmyyttä ei oikeastaan ole. Se on vain liikkumisen, twerkkauksen ja tanssimisen puutetta. Siksi järjestämme juhlia talvella, koska silloin tiedämme, että ihmiset hikoilevat, tuntevat kuuluvansa joukkoon ja kokevat olonsa hyväksi. Me tanssimme, siinä saa hikoilla ja olla oma itsensä.”
Näitä käytäntöjä ei pidä nähdä pelkkänä vapaa-aikana. Ne tekevät poliittista työtä toisiinsa kietoutuvilla tavoilla ja vahvistavat yhteisön kykyä osallistua ja järjestäytyä ympäristöissä, joita leimaavat ulossulkeminen, uupumus ja epävarmuus.
Samalla ne tuottavat vastatiloja, joissa syntyy tunnistamista ja kuulumista. Tässä mielessä ne ovat korjaavaa poliittista työtä. Korjaaminen ei ole vetäytymistä politiikasta, vaan poliittisen toiminnan edellytys.
Me suojelemme aina iloa
Ilo on yllä kuvatun yhteyden ytimessä. Se ei ole helpotuksen hetki tai irtiotto poliittisesta toiminnasta, vaan yksi sen keskeisistä edellytyksistä.
Kollektiivin jäsenet kuvasivat iloa voimana, joka lataa osallistujia ja mahdollistaa toiminnan jatkumisen tilanteissa, joissa ollaan jatkuvasti tekemisissä kriisien ja eriarvoisuuden kanssa.
Mavi sanoo:
“Kaiken tämän kuplan sisällä tapahtuvan oppimisen ja tiedonvaalimistyön keskellä on todella tärkeää löytää iloa, löytää toisenlaista juhlintaa.”
Luen “tämän kuplan” ilmaisun merkittäväksi, vaikka se tulee esiin ohimennen. “Kupla” nimeää kollektiivisen tilan rakennettuna ja ylläpidettynä: se pysyy koossa jatkuvan työn varassa ja on samalla altis sitä ympäröivälle maailmalle.
Tiedollinen työ, poliittinen oppiminen ja kriittisen tietoisuuden ylläpitäminen välinpitämättömässä ympäristössä eivät näyttäydy energian lähteinä, vaan tärkeänä mutta kuormittavana työnä, joka tarvitsee iloa menetelmäkseen.
Ilo toimii tapana kuvitella, millaista elämä voisi olla toisin järjestettynä, ja kuvittelun avulla voidaan tarkastella nykyhetkeä.
Ruth Levitasin ajatus utopiasta kokonaisvaltaisena ja refleksiivisenä menetelmänä sekä José Esteban Muñozin näkemys queeristä pyrkimyksenä, joka suuntautuu kohti vielä toteutumattomia yhteenkuuluvuuden muotoja, auttavat lukemaan yhteisön lämmön ja ilon tiloja sekä kriittisinä että ennakoivina.
Ne eivät ainoastaan vastaa ympäröivään kylmyyteen, vaan tarjoavat mahdollisuuden harjoitella sellaista maailmaa, jota kohti ollaan vasta menossa.
“Ilon löytäminen” ei siis tarkoita juhlimista vaikeuksista huolimatta, vaan ilon ja huolenpidon suuntaamista yhteisen olemisen ja tiedon tuottamisen ehtoihin. Se on ylläpitävää työtä, jonka varassa elämä pidetään elettävänä.
Keskeistä on myös Mavin mainitsema toisenlainen juhla. Se ei toista olemassa olevia muotoja vaan on yhteisön tarpeisiin ja toiveisiin luotu. Tässä mielessä kyse on maailman rakentamisesta myös tunteiden tasolla.
Fiona vie ajatusta pidemmälle kuvatessaan yhteisen olemisen rakennetta. Hänen mukaansa ilo ei synny itsestään hyvissä olosuhteissa, vaan se vaatii tietoista tuottamista, huolellisuutta ja suojelemista:
“Minusta ilo on keskeinen osa meidän yhteisöllistä toimintaamme. Se on sitä, että voi olla oma itsensä ilman anteeksipyyntöjä. Kun jokainen saa olla sellainen kuin on ilman tarvetta selitellä tai esittää jotain, syntyy iloa. Ihmiset tulevat paikalle omana itsenään, suodattamattomina, mutta keskinäisen kunnioituksen kanssa. Suodattamattomuus voi tarkoittaa monia asioita. Siksi meidän on aina suojeltava iloa yhteisössämme.”
Ilo näyttäytyy tässä hauraana mutta yhteisenä vastuuna. Se ei ole yksityinen tunne vaan kollektiivinen hanke, joka voi myös särkyä ja vaatii siksi aktiivista suojelemista. Ilon suojeleminen on yhteistä työtä, jossa yhden vapaus ei saa tapahtua toisen turvallisuuden kustannuksella.
Iloa ei kuitenkaan kuvata yksiselitteisen myönteisenä. Sara Ahmedin mukaan onnellisuuden vaatimus voi myös vaientaa ja kuormittaa niitä, jotka eivät voi tai halua esittää iloa.
Riski ei suinkaan katoa tiloissa, joissa korostetaan juhlaa ja lämpöä. Fionan erottelu suodattamattomuuden ja kunnioituksen välillä viittaa siihen, että haastatellut eivät ratkaise jännitettä, mutta suhtautuvat siihen vakavasti.
Aineisto ei siis tarjoa pelkkää ylistystä ilolle vaan antaa myös kuvauksen siitä, mitä ilo tekee ja mitä se vaatii.
Ilo on välttämätöntä: se korjaa, yhdistää ja ylläpitää.
Samalla se on haurasta, poliittista ja voi muuttua pakottavaksi, ellei sitä tarkastella kriittisesti. Yhteisö pyrkii tietoisesti, vaikkakin epätäydellisesti, pitämään jännitteen näkyvissä, jotta ilo säilyisi kutsuna eikä velvoitteena.
Mitä lämpö mahdollistaa?
Kuvatunlaiset yhteisöt syntyvät usein vihaisuudesta ja kasvavat läheisyydeksi jaetun tunnistamisen kautta: jokin on pielessä ja siihen on vastattava.
Ajan myötä vihaisuus muuntuu joksikin kestävämmäksi ja intiimimmäksi.
Näistä tiloista tulee paikkoja, joissa opitaan vähitellen ja epätäydellisesti pitämään toisista huolta lämmön, levon, ilon ja keskinäisen tunnistamisen kautta.
“Lämmin oleminen” tarkoittaa toisiin suuntautuvaa tarkkaavaisuutta, joka syntyy tunnistamisen toistuvista hetkistä. Siinä missä kylmyys tuottaa vetäytymistä ja etäisyyttä, lämpö luo edellytykset läsnäololle.
Kuvaamani yhteisö rakentaa tätä tietoisesti jaetun tilan, aterian, soittolistan ja talvella järjestetyn, lämpöä ja hikoilua aikaansaavan juhlan kautta.
Olen esittänyt, että lämmön, ilon ja tunnistamisen käytännöt eivät ole poliittisen toiminnan sivutuotteita vaan sen perusta. Ne luovat affektiiviset ehdot, joiden varassa yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta voi olla elämää ylläpitävää.
Muñozia ja Levitasta seuraten yhteisö pyrkii kohti sellaista yhteiselämän muotoa, jota nykyinen maailma ei helposti mahdollista. Tanssi, yhteiset ateriat ja mielenosoitukset tarjoavat mahdollisuuden harjoitella.
Samalla näiden tilojen ylläpito on työtä, joka ansaitsee tunnustusta. Ylläpitävää työtä muovaavat rodullistaminen, luokka, epävarmuus, sukupuoli ja muuttoliike. Ilon suojelemiseen liittyvät jännitteet ja työn epätasainen jakautuminen ovat osa tätä todellisuutta.
Kysymys siitä, miten ihmiset jaksavat ja pitävät toisistaan huolta, ulottuu yhtä yhteisöä laajemmalle erityisesti tilanteessa, jossa rodullistetut ja siirtolaisiksi luokitellut ihmiset kohtaavat vihamielisyyttä Euroopassa. Tällaiset yhteisöt osoittavat, että selviytyminen ei ole sattumaa, vaan järjestettyä, harjoitettua – ja myös iloista.
Queerfeminististä vastarintaa -artikkelisarja
Queerfeministinen vastarinta on monimuotoista ja alati muuttuvaa, eikä se aina näyttäydy selkeänä poliittisena liikehdintänä. Sitä yhdistää normien ja valtarakenteiden kyseenalaistaminen sukupuolen ja seksuaalisuuden vinkkelistä nähtynä sekä kyky haastaa ja uudelleenrakentaa yhteisöjä.
Toimitus
- Toimittaja ja kääntäjä: Laura Menard
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
- Muu kuvitus: Pixabay.com
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Podcast-lukija: Suvi Baloch
Luettavaa
- Ahmed, Sara 2010: The Promise of Happiness. Duke University Press.
- Attai, Nikoli A. Defiant Bodies: Making Queer Community in the Anglophone Caribbean. New Brunswick: Rutgers University Press, 2023.
- brown, adrienne maree 2019: Pleasure Activism. AK Press.
- Ellis, Nadia 2015: Territories of the Soul: Queered Belonging in the Black Diaspora. Duke University Press.
- Emejulu, Akosua & Bassel, Leah 2015: Minority Women, Austerity and Activism. Race & Class 57(2).
- Levitas, Ruth 2013: Utopia as Method: The Imaginary Reconstitution of Society. Palgrave Macmillan.
- Muñoz, José Esteban 2009: Cruising Utopia: The Then and There of Queer Futurity. New York University Press.
- Tronto, Joan 1993: Moral Boundaries: A Political Argument for an Ethic of Care. Routledge.
