#Minämyös ja täydellisen naisen ruumiillistuma

Mieshenkilö kysyy ikääni. Olemme tunteneet vain muutaman minuutin. Samalla hän kertoo olevansa kaksi kertaa minua vanhempi. Mies flirt­tai­lee. Kerron ikäni, vaikka kysymys on mie­les­tä­ni asiaton.

Seuraavaksi mies kysyy painoani. Naurahdan. En tiedä, miten muuten reagoida nolos­tut­ta­mat­ta häntä. Kyseessä on val­ta­suh­de: miehellä on tut­ki­mus­pro­jek­ti­ni kannalta tärkeitä suhteita. Jos nolos­tu­tan hänet, tut­ki­muk­se­ni kannalta tärkeä ovi pysyy kiinni. Ahdistelijani kommentit on tar­koi­tet­tu koh­te­liai­suuk­sik­si, ja ne perus­tu­vat viih­de­teol­li­suu­den luomiin mie­li­ku­viin hoikasta ja nuoresta naisesta.

Syyllistyn kie­mur­te­luun. En kerro miehelle kom­ment­tien olevan sopi­mat­to­mia. Sen sijaan mah­dol­lis­tan sen, ettei hän ymmärrä käy­tök­sen­sä type­ryyt­tä. Tämä on kie­mur­te­lun ydin: sillä yritetään olla saat­ta­mat­ta kes­kus­te­lu­kump­pa­nia noloon tilan­tee­seen. Patriarkaalisessa maa­il­mas­sa monet naiset joutuvat kie­mur­te­le­maan. Sillä pääsee usein pidem­mäl­le kuin suoralla puheella.

Kiemurtelu seksismin edessä ylläpitää osaltaan asetelmaa, jonka suojissa #minämyös-kampanjan sytyt­tä­nyt pohjois-ame­rik­ka­lai­sen elo­ku­va­maa­il­man kär­ki­hah­mo Harvey Weinstein ja monet muut ehtivät syyl­lis­tyä sek­su­aa­li­seen häi­rin­tään niin usein ja pitkään. #Minämyös-kampanja muis­tut­taa meitä seksismin ja vallan suhteesta. Samalla olisi hyvä tar­kas­tel­la asiaa laajemmin. 10 vuotta sitten kampanjan aloit­ta­nut musta ame­rik­ka­lai­nen aktivisti Tarana Burke rohkaisee meitä ana­ly­soi­maan vakiin­tu­nei­ta sek­sis­ti­siä käy­tän­tö­jä inter­sek­tio­naa­li­ses­ti (eli rodun, yhteis­kun­ta­luo­kan ja suku­puo­len kautta).

Viihdeteollisuus uusintaa seksismiä, eli korostaa näen­näi­ses­ti suku­puo­les­ta juontuvia eroja. Se luo mie­li­ku­vaa ihan­teel­li­ses­ta femi­nii­ni­syy­des­tä ja mas­ku­lii­ni­suu­des­ta, ohjaa sek­su­aa­li­suut­tam­me ja joskus opastaa väki­val­tai­seen käy­tök­seen. Nämä mie­li­ku­vat vai­keut­ta­vat kaikkien meidän, mutta eri­tyi­ses­ti kult­tuu­ri­ses­ti naisiksi ja tytöiksi mää­ri­tel­ty­jen, elämää.

Viihdeteollisuuden “täy­del­li­set naiset” kie­mur­te­le­vat vahvojen miesten edessä ja toimivat hete­ro­nor­ma­tii­vi­se­na mit­ta­puu­na nuorille naisille. Heihin samais­tu­mi­nen on valttia, sillä itsensä myyminen kaikilla mah­dol­li­sil­la keinoilla auttaa yksilöitä menes­ty­mään uus­li­be­raa­lin talous­po­li­tii­kan vapailla mark­ki­noil­la. Me femi­nis­tit kutsumme tätä jälki-femi­nis­ti­sek­si aika­kau­dek­si. Sen kiteyttää har­haan­joh­ta­va ajatus siitä, että feminismi on eli­mi­noi­nut itse itsensä: tasa-arvo on saa­vu­tet­tu ja seksimi hävinnyt. “Suorapuheinen”, “vihainen”, “ilon­pi­laa­ja” femi­nis­ti­po­lii­si korvautuu “täy­del­li­sel­lä”, sek­sik­kään business-naisen ruu­mil­lis­tu­mal­la, joka samalla pyörittää onnel­lis­ta kotia.

Weinstein-episodi ja lukuisat muut tapaukset todis­ta­vat sek­sis­tis­ten raken­tei­den pysy­vyy­des­tä. Siteeratakseni bell hooksia: jos feminismi ymmär­re­tään tais­te­lu­na kaikkea seksismiä, sek­su­aa­lis­ta hyväk­si­käyt­töä ja riistoa vastaan, jää #minämyös pin­ta­puo­li­sek­si äläh­dyk­sek­si ellei samalla ryhdytä tal­koi­siin vakiin­tu­nei­den sek­sis­tis­ten käy­tän­tö­jen kit­ke­mi­sek­si — niiden, jotka pakot­ta­vat naiset kie­mur­te­le­maan. Tämä ei koske vain viih­de­teol­li­suu­den backs­ta­gea vaan myös esiin­ty­mis­la­vaa. 

  1. hooks, bell. 2000. Feminism is for Everybody: pas­sio­na­te politics
  2. McRobbie, Angela. 2009. The Aftermath of Feminism: Gender, Culture and Social Change.
  3. Ahmed, Sara. 2016. Living a feminist life.

Kirjoittaja

Liina Mustonen on yhteiskuntatieteiden tohtori (EUI 2017) ja AntroBlogin uutistoimituksen jäsen. Hänen tutkimuksensa käsittelee muun muuassa sukupuolta, toiseuttamisen diskursseja ja hierarkioita Euroopassa sekä Lähi-idässä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuonna 2014 pieni joukko virolaisia päättää perustaa maaseudulle ekoutopistisen yhteisön. Docpointin ohjelmistoon kuuluva The Circle kertoo tämän yhteisön tarinan. Dokumentin keskiössä ovat yhteisön ihmissuhteet ja niiden aikaansaamat konfliktit.

Voiko tarinaa ymmärtää tuntematta sosiaalista kontekstia, jossa se on syntynyt? Tuntemamme versio Punahilkasta pohjautuu Grimmin veljesten 1800-luvun alussa laatimaan satukokoelmaan. Tarinasta tunnetaan kuitenkin versioita jo esimerkiksi 1500-luvun Ranskasta.

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.