Lihavuuteen liitetty stigma leviää

Lihavuutta on vuo­si­kym­men­ten ajan kammottu ja demo­ni­soi­tu euroa­me­rik­ka­lai­ses­sa kult­tuu­ri­pii­ris­sä. Lihavuuden kammo yhdis­te­tään yleensä teol­lis­tu­nei­den maiden kult­tuu­rei­hin ja ame­rik­ka­lai­sen media­viih­teen glo­baa­liin levikkiin.

Vastenmielisyys liha­vuut­ta kohtaan ei liity ainoas­taan val­lit­se­van kau­neusi­han­teen käsi­tyk­seen ide­aa­lis­ta kehosta. Tutkimusten mukaan liha­vuu­teen liitetään laajalti myös käsi­tyk­siä sosi­aa­li­ses­ta ja psy­ko­lo­gi­ses­ta epä­on­nis­tu­mi­ses­ta: itsekurin puut­tees­ta, vas­tuut­to­muu­des­ta, lais­kuu­des­ta, moraa­li­ses­ta alem­muu­des­ta ja kyvyt­tö­myy­des­tä, ja niin edelleen.

Etnografisen ja his­to­rial­li­sen tut­ki­muk­sen valossa tiedetään, että tällainen suh­tau­tu­mi­nen suu­rem­piin kehoihin ei ole perin­tei­nen uni­ver­saa­li normi. Lihavuus nähtiin monin tavoin posi­tii­vi­se­na omi­nai­suu­te­na vielä niinkin hil­jat­tain kuin 1980-ja 1990-luvuilla muun muassa Nigeriassa, Jamaikalla, Belizessä, Puerto Ricossa ja Fijillä. Lihavuuteen liitetyt omi­nai­suu­det ovat eri ajoissa ja paikoissa vaih­del­leet: lihavampi keho on voinut olla osoitus paitsi kau­neu­des­ta, vau­rau­des­ta, ante­liai­suu­des­ta, vas­tuun­tun­nos­ta ja hyvällä tolalla olevista ihmis­suh­teis­ta, myös muun muassa omien halujen hal­lin­nas­ta.

2000-luvulle tullessa käsi­tyk­set liha­vuu­des­ta kään­tyi­vät maa­il­man­laa­jui­ses­ti nopeaan muu­tok­seen. Näkemykset yli­pai­nos­ta sai­rau­te­na, yksilön vastuusta ja valin­nois­ta kehon painon sää­te­li­jöi­nä sekä liha­vuu­des­ta epä­on­nis­tu­mi­sen osoi­tuk­se­na lähtivät leviämään laajalti myös yhteis­kun­tiin, jotka olivat aiemmin suopeita kook­kaut­ta kohtaan.

Nyt ras­va­pro­sent­ti tulkitaan ympäri maailmaa yhä useammin päteväksi keinoksi arvioida hen­ki­lö­koh­tai­sia omi­nai­suuk­sia. Muutos näkyy voi­mak­kaim­pa­na kes­ki­tu­loi­sis­sa ja kehit­ty­vis­sä maissa. Samalla liha­vuu­den avoin tuo­mit­se­mi­nen koetaan ongel­mal­li­sek­si.

Näyttää siltä, että yli­pai­noi­suu­den ohella kasvussa on myös maa­il­man­laa­jui­nen keho­nor­ma­tii­vi­suus ja liha­vuu­teen liitetty stigma. Kulttuurinen moni­muo­toi­suus kauniina pidet­ty­jen kehojen koon suhteen kutistuu tällä hetkellä kovaa vauhtia.

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Harva lähiö on maineensa vanki itä-Helsingin Kontulan lailla. Lähiöstigma heijastuu median tuottamien merkitysten lisäksi asukkaiden tavassa puhua itsestään ja elämänpiiristään. Ulkopuolelta tuotettu, arjessa sisäistetty näkemys ongelmien riivaamasta ja syrjäisestä lähiöstä yhdistyy usein voimakkaaseen paikallisylpeyteen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Kuinka molemmat näkemykset voidaan kokea totena, ja kuinka niiden väliset ristiriidat hahmottuvat kaupunkitilassa?

Kipu on asia, jota ihminen yleensä välttelee. Ihmislajin edustajia löytää silti muun muassa kävelemästä tulisilla hiilillä ja roikkumasta selkänahkaan työnnettyjen lihakoukkujen varassa köysistä - omasta tahdostaan. Miksi? Vapaaehtoisen kivun ympärille rakentuu monia kiinnostavia tapoja.